Olen ollut pian 4 vuotta parisuhteessa ihanan miehen kanssa. Meillä on hieman välimatkaa ja molemmilla omat lapset, joten olemme tavanneet vain noin kerran viikossa, mutta muun ajan pitäneet tiiviisti yhteyttä viestein ja puheluin. Se on toiminut tosi hyvin, olemme olleet todella onnellisia tämän aikaa. Kunnes mies masentui. Se alkoi jo vuosi sitten. Pikkuhiljaa mies muuttui välillä etäiseksi ja äreäksi, ei enää oikein innostunut niin usein seksistäkään. Kesällä olimme viettäneet ihanan viikonlopun yhdessä. Ennen kuin lähdin kotiin kävimme ravintolassa syömässä. Juteltiin niitä näitä, suunniteltiin lähiviikkojen tekemisiä yms. Hymyillen ja suudellen lähdettiin omiin suuntiin.
Mutta päivää myöhemmin miehen yhteydenpito lähes loppui. Jos aiemmin hän saattoi laittaa 10 viestiä päivässä niin nyt ehkä 2. Ja nekin olivat jotain aivan yhdentekevää ("sataa vettä" "hyttyset pistää") tai todella negatiivisia. Aiemmin hänellä oli tapana kertoa mitä tekee ja kysellä miten nukuin tai onko ollut hyvä päivä ym mutta nyt ei mitään. Jos kerroin jotain omista tekemisistäni niin hän ei juuri vastannut niihin mitään. Hän muuttui välinpitämättömäksi, äkäiseksi ja etäiseksi ja jotenkin syy kääntyi aina minuun. Hän ei "ehtinyt" tavata, soittaa eikä enää juuri muutenkaan pitää yhteyttä. Yritin kysyä mikä on, mutta en saanut mitään selitystä. Kolme viikkoa meni ettei oltu juuri missään tekemisissä. Olin ihan rikki ja ahdistunut, mietin mitä ihmettä tapahtui. Mietin onko hänellä joku muu. Sitten hän sai masennusdiagnoosin ja kertoi siitä minulle. Terapia ja lääkitys aloitettiin ja hyvin pian mies oli lähes ennallaan. Jatkettiin suhdetta ja hiljalleen asiat tuntuivat korjaantuneen.
Kunnes vuodenvaihteessa mies alkoi taas ottaa etäisyyttä. Kaikki keskustelu pyöri yksin hänen ympärillään ja mikään minun asiani ei tuntunut kiinnostavan. Onneksi hän otti heti yhteyttä lääkäriin ja asiat taas korjaantuivat. Alkuvuosi on ollut aika vuoristorataa. Välillä oltiin taas läheisiä, sitten pelkkää riitelyä. Mies loukkaantui mitä erikoisemmista asioista, murjotti ja katui, pyysi anteeksi ja taas mökötti. Halusi olla parempi minulle, mutta hetken päästä taas kaikki tekemiseni oli väärin. Yhden riidan jälkeen hän taas katui ja halusi soittaa, mutta yhtäkkiä ei millään "ehtinytkään".
Siitä on nyt 9 viikkoa. Ei olla tavattu eikä soitettu. Välillä ollaan vaihdettu muutama viesti, mutta siinä kaikki. Jos laitan hänelle viestin, hän lukee sen noin 2 vuorokauden päästä eikä välttämättä vastaa mitään. Ei vastaa kysymyksiin ollenkaan. Ainoa selitys yhteydenpidon lopettamiseen on, että häntä ahdistaa ja on pimeässä. Hän haluaa kuulemma tavata, kun "tuntee kykenevänsä siihen". Olen aivan hermoraunio! Olen itkenyt aivan jatkuvasti, ikävöinyt ja surrut, tuntenut fyysistä kipua kosketuksen puutteesta, viiltävää kipua ajatellen, jos ei enää koskaan tavata. Vihannut ja raivonnut yksikseni. Shoppaillut ja juopotellut ystävien kanssa. On niin paljon asioita, joihin haluaisin selityksen. Niissä muutamissa viesteissään on kertonut yhä rakastavansa. Mutta ei sanaakaan haluaisiko ylipäätänsä jatkaa suhdetta. Tai mitään muutakaan konkreettista. Vähän väliä soimaan itseäni etten ole riittävän empaattinen toisen sairaudesta. Päätän olla kärsivällinen ja ymmärtää ja odottaa. Ja heti perään tunnen olevani hyväuskoinen typerys. Ei kai tuollainen käytös voi olla normaalia? Vedätetäänkö minua nyt ihan täysin?
Minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta masennuksesta ja minun on hyvin vaikea ymmärtää kyseistä sairautta. Kuulostaako tuo teidän mielestänne masennukselta? Haluaisin niin vaan mennä hänen ovelleen tai työpaikalleen ja vaatia selitystä, mutta jos hän kerran ei halua tavata niin mitä hyötyä siitä olisi. Vaikuttaisin epätoivoiselta stalkkaajalta. Stalkkaan häntä somessa päivittäin.. tosin hän ei ole siellä ollut aktiivinen. On suunnattoman turhauttavaa, kun ei pääse puhumaan asioista eikä tiedä yhtään missä mennään. En tiedä voisinko enää tällaisen jälkeen edes jatkaa suhdetta. Olen sydänjuuriani myöten loukkaantunut hänen käytöksestään ja luottamus katosi täysin. Mutta jos ei koskaan asioista puhuta niin pelkään tulevani katkeraksi hänelle loppuiäkseni. Enkä haluaisi sitä kuluttavaa katkeruutta.
Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä?
Mutta päivää myöhemmin miehen yhteydenpito lähes loppui. Jos aiemmin hän saattoi laittaa 10 viestiä päivässä niin nyt ehkä 2. Ja nekin olivat jotain aivan yhdentekevää ("sataa vettä" "hyttyset pistää") tai todella negatiivisia. Aiemmin hänellä oli tapana kertoa mitä tekee ja kysellä miten nukuin tai onko ollut hyvä päivä ym mutta nyt ei mitään. Jos kerroin jotain omista tekemisistäni niin hän ei juuri vastannut niihin mitään. Hän muuttui välinpitämättömäksi, äkäiseksi ja etäiseksi ja jotenkin syy kääntyi aina minuun. Hän ei "ehtinyt" tavata, soittaa eikä enää juuri muutenkaan pitää yhteyttä. Yritin kysyä mikä on, mutta en saanut mitään selitystä. Kolme viikkoa meni ettei oltu juuri missään tekemisissä. Olin ihan rikki ja ahdistunut, mietin mitä ihmettä tapahtui. Mietin onko hänellä joku muu. Sitten hän sai masennusdiagnoosin ja kertoi siitä minulle. Terapia ja lääkitys aloitettiin ja hyvin pian mies oli lähes ennallaan. Jatkettiin suhdetta ja hiljalleen asiat tuntuivat korjaantuneen.
Kunnes vuodenvaihteessa mies alkoi taas ottaa etäisyyttä. Kaikki keskustelu pyöri yksin hänen ympärillään ja mikään minun asiani ei tuntunut kiinnostavan. Onneksi hän otti heti yhteyttä lääkäriin ja asiat taas korjaantuivat. Alkuvuosi on ollut aika vuoristorataa. Välillä oltiin taas läheisiä, sitten pelkkää riitelyä. Mies loukkaantui mitä erikoisemmista asioista, murjotti ja katui, pyysi anteeksi ja taas mökötti. Halusi olla parempi minulle, mutta hetken päästä taas kaikki tekemiseni oli väärin. Yhden riidan jälkeen hän taas katui ja halusi soittaa, mutta yhtäkkiä ei millään "ehtinytkään".
Siitä on nyt 9 viikkoa. Ei olla tavattu eikä soitettu. Välillä ollaan vaihdettu muutama viesti, mutta siinä kaikki. Jos laitan hänelle viestin, hän lukee sen noin 2 vuorokauden päästä eikä välttämättä vastaa mitään. Ei vastaa kysymyksiin ollenkaan. Ainoa selitys yhteydenpidon lopettamiseen on, että häntä ahdistaa ja on pimeässä. Hän haluaa kuulemma tavata, kun "tuntee kykenevänsä siihen". Olen aivan hermoraunio! Olen itkenyt aivan jatkuvasti, ikävöinyt ja surrut, tuntenut fyysistä kipua kosketuksen puutteesta, viiltävää kipua ajatellen, jos ei enää koskaan tavata. Vihannut ja raivonnut yksikseni. Shoppaillut ja juopotellut ystävien kanssa. On niin paljon asioita, joihin haluaisin selityksen. Niissä muutamissa viesteissään on kertonut yhä rakastavansa. Mutta ei sanaakaan haluaisiko ylipäätänsä jatkaa suhdetta. Tai mitään muutakaan konkreettista. Vähän väliä soimaan itseäni etten ole riittävän empaattinen toisen sairaudesta. Päätän olla kärsivällinen ja ymmärtää ja odottaa. Ja heti perään tunnen olevani hyväuskoinen typerys. Ei kai tuollainen käytös voi olla normaalia? Vedätetäänkö minua nyt ihan täysin?
Minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta masennuksesta ja minun on hyvin vaikea ymmärtää kyseistä sairautta. Kuulostaako tuo teidän mielestänne masennukselta? Haluaisin niin vaan mennä hänen ovelleen tai työpaikalleen ja vaatia selitystä, mutta jos hän kerran ei halua tavata niin mitä hyötyä siitä olisi. Vaikuttaisin epätoivoiselta stalkkaajalta. Stalkkaan häntä somessa päivittäin.. tosin hän ei ole siellä ollut aktiivinen. On suunnattoman turhauttavaa, kun ei pääse puhumaan asioista eikä tiedä yhtään missä mennään. En tiedä voisinko enää tällaisen jälkeen edes jatkaa suhdetta. Olen sydänjuuriani myöten loukkaantunut hänen käytöksestään ja luottamus katosi täysin. Mutta jos ei koskaan asioista puhuta niin pelkään tulevani katkeraksi hänelle loppuiäkseni. Enkä haluaisi sitä kuluttavaa katkeruutta.
Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä?
Vastaukset 24
Vanhimmat
Vastaako suhde tarpeisiisi? Onko se puhumalla korjattavissa? Mitä haluat?
Tällaisenaan ei todellakaan vastaa, aiemmin kyllä. Jos mies haluaisi puhua ja edes yrittäisi selittää mikä on niin olisin valmis harkitsemaan suhteen jatkamista. Mutta se vaatisi panostusta ennen kaikkea häneltä.
ap
Ei tuollainen juttu toimi koska tapaamisia on todella harvoin. Masentunut mies ei suhdetta kaipaa joten unohda mies.
Sinulla on oikeus onneen. Kerro miehelle rehellisesti, että et halua jatkaa suhdetta näin, sillä miehen käytös satuttaa sinua paljon, vaikka se sitten olisi sairaudesta johtuvaa. Mielestäni jos mies haluaa pitää sinut, hänen pitäisi suht voimakkaasti osoittaa halunsa jatkaa kanssasi sekä pahoitella, jos hänen sairautensa satuttaa sinua. Nykyinen käytös vaikuttaa siltä, että hän ei ole kovin kiinnostunut seurastasi, eikä hän halua tukeasi sairautensa hoidossa. Ikävää, että hyvin alkanut suhde muuttui masennuksen vuoksi :(
Olen tästä kaikesta ihan samaa mieltä. Ehkä kaikkein eniten haluaisin edes selvittää välit oli lopputulos mikä tahansa. On raastavaa elää epävarmuudessa. Toisaalta olen jo luovuttanut suhteen jatkumisen suhteen, mutta silti ajoittain herää toivo, jos kuitenkin.. On niin tuskallisen vaikeaa luopua rakastamastaaan ihmisestä, etenkin näin.
ap
Omalla kokemuksella sanoisin, että ei kannata elätellä toivoa liian kauan. Siinä tuhlaa vain aikaa ja turhaan pitkität pahaa oloasi. Kun löydät uuden itsellesi sopivamman miehen, joka oikeasti haluaa olla kanssasi ja myös näyttää sen, niin tuskin haikailet entisesi perään.
Kyllä tässä kolmiodraama on mutta se on sinä-masennus-mies.
Jos se mies on masentunut niin tuskin siellä toista naista on, ketä kiinnostaisi epäsosiaaalinen ja epäsiisti hyypiö! Tässä on myös sinun ongelmasi: Ei masentuneena halua näyttäytyä yhtään kenellekään, ei edes omille kavereille tai sinulle. Vaikka se miten selvää on terveelle että 'ota kaikki apu, ota lääkkeet, lähde naisen luo, selitä asiat, kaikki järjestyy' niin masentuneelle se on liki mahdontonta. Masennus on pimeä syvyys joka imee syvemmälle ja siellä syvällä on vain huonoja ajatuksia. Ihminen ei ole looginen tämän sairauden kanssa. Ehkä mies ei usko että voit ymmärtää häntä. Ehkä mies ei usko että kukaan koko maapallolla voi ymmärtää häntä, aivan absurdi ajatus! Heikkouksiaan on epämiellyttävää käsitellä muutenkin, puhumattakaan tällaisesta. Sinä voit olla ainoa (AINOA!!!) positiivinen ajatus siellä pimeydessä.
Oletko puhunut asiasta hänen lähiomaistensa tai ystäviensä kanssa? Kuka on paras kaveri? Kuka on hänet viimeksi nähnyt? Tarvitset ensikäden tietoa hänen tilastaan. Hänelle voisi myös joku luotettava välittää sinun ajatuksiasi koska suoraan se ei onnistu :(
Jaksamista ja uskomista tämä vaatii sinulta mutta voi olla että tuloksena on kaksi ehjää ihmistä!
Kyllä nuo ihan masentuneen oireet on. Silloin eristäytyy ja keskittyy selviämään vain pakollisista - esimerkiksi työt, syöminen ja nukkuminen. Lopulta nämä pakolliset alkavat vähentyä, kun sairaus paranee.
Syöminen ja nukkuminen.
Nukkuminen.
Ikävä kyllä olette jo eronneet. Sinun tuntemaa miestä ei tällä hetkellä ole. Niinkin raa’alta kuin tuo kuulostaa, niin suosittelen eroa. Eikä nyt mitään kasvokkain tapahtuvaa. Laitat viestin, jossa kerrot asian. Hän voi lukea ja sisäistää asian tuolloin silloin kun itse haluaa.
Suosittelen myös googlettamaan ”masennus lähipiirissä” ”puoliso masentunut” niin huomaat, miten usein masennus ”tarttuu” ja vetää myös terveen henkilön pohjalle.
Mies on masentunu entisestä naisystävästä.mutta ei halua sanoa sitä sulle.anna miehen olla rauhassa. ja jatka sinä uuden hakemistä.ei se mies sinua oikeasti rakasta.
Miksi naiset haluaa miehen jolla on ongelmia tunne elämän kanssa. Joko tykkää tai ei tykkää eikä halua seurustella. Ei mitään väli kausia että tapailaan viikko ja ollaan 10 viikkoa sitten erillään. Koita nyt nainen rydistäytyä itse ensin niin ettei sinua pompoteta miten sattuu.
En minä ainakaan halua miestä, jolla on ongelmia tunne-elämän kanssa. Jos hän olisi ollut tällainen ensimmäiset vuodet niin olisin lähtenyt heti. Nyt kynnys on korkeampi, koska olen korviani myöten rakastunut.
Onko ihmisten mielestä oikeasti ok erota näin, puhumatta sanaakaan? En minä niinkään haikaile enää suhteen jatkumisesta, koska kaikki jo tuntuu hajonneen käsiin. Mutta olisin halunnut käsitellä asian loppuun, sisälläni on hirveä tarve saada sanottua kaikki keskeneräiset asiat ja kertoa miten väärin hän on tehnyt. Nyt tuntuu kuin kaikki jäisi kaihertamaan pikku hiljaa sisältäpäin. Väkisinkin tullaan joskus törmäämään jatkossa, haluaisin pystyä kohtaamaan hänet ihan silmiin katsoen.
Oletko siis sitten yrittänyt puhua hänelle? Jos asia sinua vaivaa, niin tietenkin voit sanoa hänelle haluamasi asiat.
Olen. Mutta emme ole tavanneet miehen toiveesta yli 9 viikkoon. Hän ei koe kykenevänsä tapaamaan. Meillä on siis välimatkaa. Eikä hän vastaa puhelimeen. Viestejä olemme välillä vaihtaneet, tai enimmäkseen minä olen lähettänyt. Hän ei ole niihin juuri kommentoinut muuta kuin että yhä rakastaa. Ei ole oikein sama asia puhua viestein kuin kasvokkain.
Ap
Mies oli ihana ja muuttui masentuneeksi suhteessanne. Hmm. Näet sen miehen vikana. Erikoinen näkemys.
Itse en ole omaa rakastani nähnyt 1,5 vuoteen. Kuitenkin rakkaani on ainut joka pitää minut järjissäni. Hänellekään tämä ei ole helppoa. Silti hän taistelee urhoollisesti suhteemme ja onnemme puolesta. Vastuuttomille ihmisille emme voi mitään (esim. potkupalloapin...turistit ) Meidän täytyy olla kärsivällisiä. Itse varmastikin masentuisin, ilman rakkaani tukea.
Sinä sen sijaan olet loukkaantunut, tukemisen sijaan. Syyllistät vielä. Ei tosiaankaan ihme, että haluaa etäisyyttä. Ei varmastikaan halua laskeutua tasollesi. Syyllistettynä ei varmastikaan halua kertoa sisintään, koska se voi olla ase häntä vastaan.
Oma rakkaani ei koskaan syyllistä. Hän kyllä kertoo, mikä voisi olla paremmin. Koska hän ei syyllistä, ei tarvitse myöskään puolustautua. Voimmekin keskittyä itse ongelmaan, kannustavasti ja toisiamme tukien. Olemmekin samalla puolella.
Tiedän olevani onnekas. Se auttaa jaksamaan.
Oikeasti vertaat tilannetta, jossa te ette ole (koronan vuoksi?) tavanneet tilanteeseen, jossa mies vain sulki minut ulos elämästään? Olisin halunnut tukea, mutta se on mahdotonta, kun emme ole tekemisissä. En "ole päässyt " syyllistämäänkään, kun emme ole tekemisissä.
Tiedän syistä, mitkä ovat altistaneet masennukselle eivätkä ne liity meihin kahteen. Tiedän ettei masennus ole helppo sairaus, vaikka en sitä kykene ymmärtämäänkään kunnolla. Mutta olen melko neuvoton tilanteessa, jossa en pääse kommunikoimaan rakkaani kanssa kuukausiin käytännössä ollenkaan.
Et kuulosta kovin ystävälliseltä ihmiseltä.
Ap
Olisit voinut jättää tuon kommentin ihan omaan arvoonsa, vastaamatta. Kommentoija kun ei ilmeisesti ymmärrä mihin kommentoi.
Ei kai sinulla sitten ole muuta vaihtoehtoa kuin laittaa vaan viestiä. Tai kirjoittaa vaikka kirje, jos se tuntuisi yhtään tyydyttävämmältä tavalta purkaa sydäntäsi. Tyhjennät pääsi hänelle tavalla tai toisella. Jos mies vastaa, niin katsot sitten uudestaan, mutta älä nyt tuhlaa elämääsi odotteluun. Olet tarjonnut apua, yrittänyt ottaa yhteyttä, tehnyt kaiken voitavasi. Nyt sinun täytyy oman hyvinvointisi vuoksi jatkaa elämääsi ja katsoa mihin se vie. On todella harmillista, jos et saa häntä enää takaisin, mutta se päätös on hänen käsissään. Jätä pieni toivon kipinä, mutta älä jää vain odottamaan.
Kiitos, teen juuri näin. Olen näinä viikkoina kyseenalaistanut ihan kaiken ja etsinyt syytä itsestäni. Päätyen kuitenkin aina siihen, että kaiken järjen mukaan syynä täytyy olla tuo sairaus.
Alkushokin jälkeen olen onnistunut elämään ihan mukavaa elämää tämän kesän. Hän on ajatuksissani, mutta hiljalleen vähemmän. Kaiken takana on jatkuvasti sellainen kaihertava tunne ettei asioita ole sovittu. Ja huoli miten hän voi. Etenkin iltaisin iskee usein aivan lohduton ikävä, mutta pikkuhiljaa mieli tuntuu sopeutuvan ajatukseen ettei hän ole enää elämässäni.
Ap
Sivusta vain, tämä on hyvä lähestyminen. Tyhjennä mielesi kirjeessä hänelle, tuntemuksia ja pieni toivon kipinä, josta ymmärtää, et tämä on ollut oikeasti sinulle tärkeä, mut nyt olet alkanut miettiä asioita myös toisin. Sinullakin oltava elämä, josta saa hyvää mieltä itselle ja muille jaettavaksi.
Ehkä sinun täytyisi myös koittaa hyväksyä, että et ehkä koskaan saa kaikkea selvitettyä. Jos miehen reaktio on sulkea sinut elämänsä ulkopuolelle vaikeuksia kohdatessaan, niin mitä se voikaan tarkoittaa myöhemmin suhteessa? Jos hän näkisi, että olette kumppaneita, niin eikö hän hakisi tukea sinulta (tai hyväksyisi tuen antosi), niin kuin tukisi sinua sinun vaikeuksissasi? Itse näkisin, että tuollainen käytös ei ennustaisi hyvää suhteen tulevaisuudelle.
Ainakin oma kumppanini tulee minun luokse, jos häntä vaivaa jokin. Hän tietää, että minä haluan tukea ja auttaa häntä parhaani mukaan kaikissa hänen ongelmissaan. Ja hän samoin minua. Yhdessä tuemme toinen toistamme.
Ehkä voisit nyt vain todeta, että hän ei ollutkaan niin hyvä sinulle, kuin luulit. Ihan sama mitä ne syyt hänen käytökselleen ovat. Vaikka hän haluaisi apuasi, niin sinun oma jaksamisesi olisi tärkeintä. Ja nyt varsinkin, kun hän ei sitä edes tahdo.
Hienoa, että alat jo päästä hänestä irti. Tulet varmasti vielä löytämään jotakin parempaa, joka antaa enemmän kuin ottaa. Nyt vain katse kohti tulevaisuutta 😊
Tuota näkökulmaa en ollut osannut ajatellakaan. En tosiaankaan halua suhdetta, jossa toinen vaikeuksien kohdatessa aina sulkeutuu itseensä. Enkä tiedä miten hän käyttäytyisi, jos minulle tulisi suurempia vaikeuksia. Jos minulla on jotain omia ongelmia ollut niin usein alkureaktio häneltä on ollut vetäytyä ja "olla häiritsemättä".
Jostain syystä tänne avautuminen auttoi todella paljon ja sain paljon hyviä neuvoja ja uusia ajatuksia. Alan viimein olla valmis luopumaan ja ihan hyvin mielin loppujen lopuksi. Kiitos sinulle.
Ap
Voi olla, että hän on jo lapsena oppinut tuollaisen käytösmallin, että ongelmista on selviydyttävä yksin. Jos hän ei esimerkiksi ole saanut riittävästi huomiota vanhemmiltaan, kun olisi sitä eniten tarvinnut.
Oi että, ihanaa olla avuksi! Kaikkea hyvää sinulle 😊
Teillä kummalikin on omat lapset.
Tuo oli mikä kirjoituksestasi oli kaikista tärkein lause. Sinun ensisijainen velvollisuutesi on omat lapsesi. Sinun kaikki energiasi, huolenpitosi ja kiinnostuksesi kuuluu lapsillesi.
Ei vieraille miehille. Tuo aika jonka kärvistelet ja tuskailet ajatellessasi miestä, on varastettua aikaa joka kuuluu lapsillesi. Sinun velvollisuutesi on opettaa, ohjata , rakastaa , kouluttaa, osllistua heidän harrastuksiinsa ja leikkeihinsä opettavaisin esimerkein.
Mitähän jos vain jättäisit tuon miehen rauhaan. Hänen EI tarvitse maalata taivaalle että hänellä on enmmän kuin tarpeeksi itsensä ja omien lastensa kanssa.
Sinä et kuulu tuohon yhtälöön. Hän ei voisi sitä enää selvemmin ilmaista.
Ole hyvä ja jätä hänet rauhaan jo.
Vain keskittäydy omaan huolella ja ajatuksella valmistamaan peheheeseesi - lapsiisi.
Minun lapseni ovat jo aikuisuuden kynnyksellä ja pian lentämässä pesästä. Miehellä lähes sama tilanne. Totta kai haluan olla lapsilleni läsnä ja he tarvitsevat minua, mutta eivät enää samalla tavalla kuin pieninä. Heillä on jo omat siivet, mutta tietävät minun kyllä olevan aina tarvittaessa vain heitä varten.
Muuten aion kyllä hänet jättääkin rauhaan. Eiköhän tässä ole tuhlaantunut nyt riittävästi aikaa.
Ap
Miten tässä kävi? Saitteko asiaa selvitettyä kun masennuskausi meni ohi? Painin samanlaisessa tilanteessa. 😔