Juu elikkä olen 25 vuotias uros ja asunut nyt tyttöystävän kanssa vähän yli pari vuotta samassa taloudessa. Seurusteltu 4 vuotta mutta anyway, nyt on alkanu viime kuukausina tuntua, että:
-en tunne rakastavani häntä enää (mutta välillä kaipaan)
-en innostu mistään asioistamme
-en halua harrastaa hänen kanssa yhtään mitään (ei vaan yksinkertaisesti kiinnosta)
Haluaisin toisaalta jättää hänet, koska (haluaisin olla onnellinen. Mua joskus v** niin paljon tulla kotiin tai kun se tulee kotiin. Ja olen kokopäivän kiukkuinen! Me ollaan kyllä joskus puhuttu erosta, mutta se on jäänyt aina sikseen.
Mutta kuitenkin, nyt tulee se ONGELMA juttu.... Elikkäs, ajattelen koko ajan, että jos jätän hänet... Mitä hänen vanhemmat tai omat vanhemmat ajattelevat? 25 vuotta ja sinkku? Ja mitä jos en löydäkkään sitä (onnea) mitä etsin? En mää tiedä pää on niin sekaisin... Mä tarvin Teidän apua, teen galluppi kyselyn tästä. AUTTAKAA MUA PLEASE!!!
-en tunne rakastavani häntä enää (mutta välillä kaipaan)
-en innostu mistään asioistamme
-en halua harrastaa hänen kanssa yhtään mitään (ei vaan yksinkertaisesti kiinnosta)
Haluaisin toisaalta jättää hänet, koska (haluaisin olla onnellinen. Mua joskus v** niin paljon tulla kotiin tai kun se tulee kotiin. Ja olen kokopäivän kiukkuinen! Me ollaan kyllä joskus puhuttu erosta, mutta se on jäänyt aina sikseen.
Mutta kuitenkin, nyt tulee se ONGELMA juttu.... Elikkäs, ajattelen koko ajan, että jos jätän hänet... Mitä hänen vanhemmat tai omat vanhemmat ajattelevat? 25 vuotta ja sinkku? Ja mitä jos en löydäkkään sitä (onnea) mitä etsin? En mää tiedä pää on niin sekaisin... Mä tarvin Teidän apua, teen galluppi kyselyn tästä. AUTTAKAA MUA PLEASE!!!
Vastaukset 16
Vanhimmat
Lisäksi ajattelen koko ajan sitä, että miten hänen elämälle käy? Tuskin kyllä hänkään tykkää tästä? Tai mistä tiedän... :( Kuunnellakko sydäntä vai järkeä???
Kuulostaa meidän tilanteelta. 25-vuotias on vielä parhaassa iässä. Ajattele asiaa niin, että parempi nyt kuin myöhemmin. Erosta selviää, uskon vakaasti niin. Pakkohan mun on kun olen itsekin eroamassa. Mieheni ei halua viettää enää aikaansa kanssani - hän on mieluiten poissa tai istuu koneen äärellä. Olen epätoivoissani yrittänyt saada häntä miettimään voisimmeko tehdä tilanteelle jotain. Emme voi. Parempi päästää irti ja toivoa, että toinen voi olla onnellinen jonkun muun kanssa tai yksin, ja että itseäkin kohtaisi vielä onni elontiellä
Aika ahdistuneelta vaikutat.
Kaikkein vähiten ajattele sitä, mitä vanhemmat
sanovat.Se on ihan toisarvoinen asia tässä.
Ulkopuolisesta tuo kyllä kuulostaa finaalilta.
Yksinäisyydenpelko yrittää silti pitää kiinni
kynsin ja hampain kiinni entisestä.
Kehno syy roikkua yhdessä sekin,jos rakkautta ei enää ole.
Toisaalta on kyllä mietittävä sitäkin, mistä tuo totaalinen kyllästyneisyys oikein johtuu.
Onko teidän luonteet alunperinkin olleet niin erilaiset, että alkuun tunnettu rakastuneisuus hiipu.Eikä mitään toivoa ole?
Jutelkaa nyt ensin tilanteesta perinpohjaisesti.
Jos tunnelin päässä ei näy valoja, toteuttakaa
ero.Tuon ikäiset kyllä löytää "ne oikeat" viellä.
Juuri tuo pelko muuten itselläni kuului myös
eroprosessiin: pelko siitä, ettei löydä ikinä
enää ketään.(ja turhaan pelkäsin aivan)
Nämä erot ovat niitä asioita, joita ei tehdä
kivuitta ja ilman tunnemyllerrystä.
Siksi kai niin monet parit vaan kitkuttelevat
yhdessä ja lykkäävät eroa.
Siinä vaan menee elämää tavallaan hukkaan.
kun voisi olla senkin ajan onnellinen, jos
valitsisi toisin.
Lykkyä pyttyyn!Joskus on tehtävä leikkaus, että voisi parantua...
Sinuna ajattelisin itseäni sen verran että lähtisin lätkimään ja etsisin elämälleni uuden sisällön,miks kyrvöttää siinä jos mikään ei huvita.Niin minäkin tein ja nyt oon onnellinen,Mut toinen ei,se on tiukasti vielläkin minussa kiinni ,APUVA! Mut silti!
Tuollainen pättämättömyys tuntui tutulta vaikka olen sinua yli puolet vanhempi! Olen eron jälkeen seurustellut usean vuoden kauniin, älykkään ja miellyttävän naisen kanssa, mutta tuntuu, ettei suhteellamme ole tulevaisuutta. Mutta se ongelma on tässä: miten me kumpikin koemme eron. Turha siihen on sukulaisia vetää mukaan, jos eroamme se ei todellakaan kuulu muille. Jos olet huolissasi kumppanisi hyvinvoinnista eron jälkeen olet todella vastuuntuntoinen nuorukainen, jos taas olet huolissasi itsestäsi tai muitten ihmisten mielipiteistä, olet tosi säälittävä kakara.
niinpä...mäkin sillon kaksvitosena mietin samoja juttja, ja vielä muutaman vuoden jaksoin olla siinä suhteessa joka ei todellakaan riittäny mulle. vihdoin nyt 27 vuotiaana sain itteäni niskasta kiinni ja eron aikaseks. nyt muutaman kuukauden tässä ollu sinkkuna ja elän parasta aikaa!! kunpa olisin tehnyt tämän vain aikasemmin!! ihanaa kun ei vituta 24 h/vrk!!! mullakin takana monen vuoden suhde, exälle ero ottaa edelleenkin koville, aina kun nähään ja se alkaa vanhoja juttuja kelaamaan ja toitottamaan rakkautaan niin mua vaan ahistaa...kun tiiän etten tunne samoin.
mutta hei, tsemppiä sulle....
Turhaan mietit, että mitähän muut sanovat. Omille vanhemmillesi on varmasti loppujen lopuksi eniten merkitystä sillä, että itse olet onnellinen eikä tyttöystävällesikään ole hyväksi olla suhteessa, jossa vain toinen haluaa olla.
Ja tuosta iästä, minä tunnen monta yli kolmekymppistä sinkkua, jopa päälle viisikymppisenkin ja ihan onnellisia ihmisiä ovat. Paras pohja uudelle onnistuneelle suhteelle on, kun opettelet olemaan onnellinen yksinkin. Silloin ei ole pakkoa löytää joku.
On ymmärrettävää, että mietit, kuinka tyttöystäväsi selviää eron jälkeen. Kyllä hän selviää. Mutta kannattaa puhua asiat selviksi, ettei hän jää miettimään, että olisiko hän voinut tehdä jotain toisin tai olisiko teillä vielä mahdollisuuksia.
arki tulee vastaan. Olen itsekkin välillä lopen kyllästynyt, mikään ei huvita jne. mutta kumppania vaihtaessa se arki tulee myös joskus sielä vastaan. olkaamme siis onnellisia siitä mitä meillä on! vaikka tietenkään en voi täysin tietää sinun tunteitasi....
Minulla oli semmonen tilanne, että seurustelin 1,5 vuotta. Eka vuosi meni hyvin, mut sit tuli riitaa. Luulen, että ne tyhmät riidat johtui osittain siitä, ku oltiin yhdessä suurinpiirtein 24h/vrk... Ero lopulta tuli poikaystävän aloitteesta. Olisin silloin halunnut jatkaa... Nyt olen kuitenkin onnellinen!!! En halua palata siihen suhteeseen, koska tuntui ettei hän arvostanut minua. Hän esim. sanoi tietävänsä asiat paremmin, ku hän on käyny lukion ja minä oon amis... Ihan tyhmää...
Olen oivaltanut, että yksin on kaikkein kivointa, ku voi itse päättää omista menoista ilman, että toinen alkaa valittaa. Nyt voin toteuttaa unelmiani! Voin matkustella tai lähteä vaikka asumaan ulkomaille.
Joo tuo on totta että arki tulee joskus,no pitää kai sit vaihtaa taas kumppania???No ei tietenkään.Suhdetta on koitava piristää keinoilla millä hyvänsä.eikö se näin mene,ja niitä hoitamaan tarvitaan kaksi ihmistä ja halua siihen!
Päivässä tullut näin paljon vastauksia. Oon ylpeä Teistä, ISO kiitos Teille kaikille!
Luin kirjoituksesi ja vastaukset.
Paljon asiaa ja tukea vastauksista varmaan sait. Siks nyt vaan kommentoin vain yht sitä, mitä kysyit eli kumpaa kuunnella: sydäntä vai järkeä.
Siis:
Jos sydämesi ja järkesi ovat eri mieltä,
kuuntele sydämesi kieltä.
Minä, 24-v. tyttö, olen seurustellut 10 vuoden ajan eli ihan "vauvasta" alkaen saman miehen kanssa ja nyt ero edessä. Eron syy: naimisiin meno. Mikä eteen kun toinen on valmis ja toinen ei? 2 kuukauden ajan harkittiin ja pohdittiin kumpainenkin tahollamme mitä elämältä haluamme, mieli vaihtui 8 kertaa päivässä ja nyt lopputuloksena kihlauksen purku viime viikonloppuna. Olen hajalla. Voinko koskaan löytää miestä joka haluaa vain minut loppuelämäkseen? Vai pitäsikö päättää tämänikäisenä ettei koskaan mene naimisiin ja hanki perhettä, vain siksi ettei toinen halua, voinko luopua niin paljosta suuren rakkauden takia?
Kuulostaa tosiaan tutulta,vähän liiankin.
Meillä oli ollut jo pitemmän aikaa ongelmia,eikä niitä oikein saatu kunnolla selvitettyä.En esimerkiksi voinut luottaa poikaystävääni ja se kaiversi suhdetta pahasti.Pikkuhiljaa alkoi ahdistaa enemmän ja enemmän.Lopulta en enää edes sietänyt poikaystäväni läsnäoloa.Kaikki oli hyvin,kunnes hän tuli kotiin.Hänen ei tarvinnut edes sanoa mitään,kun minulla jo pinna kireällä.Se oli todella ahdistavaa,meille molemmille.En vieläkään tiedä syytä,mikä sai minut aina niin herkästi hiiltymään.Riitti,että toinen vain on samassa taloudessa.
En halunnut hellyydenosoituksia enkä mitään muutakaan.Se tuntui jotenkin teennäiseltä ja väkinäiseltä.Kipinä oli minun osaltani sammunut ja toinen tuntui enemmän kaverilta.
Pikkuhiljaa mielessäni alkoi muhia ajatus erosta.Se tuntui kuitenkin todella vaikealta,koska asuimme yhdessä ja siitä olisi seurannut paljon mutkia matkaan.Toinen,mikä tuntui vielä vaikeammalta,oli poikaystäväni vanhempien suhtautuminen.Ajattelin vain,että mitäköhän hekin oikein ajattelevat moisesta jne.Olimme kuitenkin hyvissä väleissä keskenämme ja tapasimme silloin tällöin.
Joka yö mietin mielessäni,miten kova isku se on poikaystävälleni ja mitä jos teenkin väärän ratkaisun.Joka päivä oli yhtä itkua.Mistään ei saanut mitän selkoa ja opiskelukin kärsi ihmissuhdeongelmieni takia.Lopulta tilanne kävi sietämättömäksi ja päätin lopulta pistää poikki.Ei mitään taukoa eikä mitään.Kerrasta poikki.
Siitä lähtien olen ollut paljon onnellisempi.Päätöstä ei ollut helppo tehdä,mutta onneksi lopulta ajattelin itseäni.Minä en ollut onnellinen.Turha silloin kitua suhteessa,ajattelivat sukulaiset ja tuttavat mitä ajattelivat.Minun elämästänihän tässä on kyse,ei heidän!Vaikeinta oli ehkä se,miten poikaystäväni murtuisi päätöksestäni.Olin hänelle henki ja elämä.Hän suorastaan palvoi maata jalkojeni alla.Oli miten oli,minun täytyi nyt ajatella myös itseäni.Kertaakaan en ole päätöstäni katunut!
Jaksamisia kaikille,jotka tällä hetkellä kamppailevat samojen ongelmien kanssa!Kuunnelkaa sydäntänne!
Kuulosta niin tutulta... Olen 27-v nainen, ollut avoliitossa kolme vuotta. En ole onnellinen mieheni kanssa, vaikka hän on hyvä ja kiltti mies. En tiedä, mitä tehdä. Ehkä yritän vielä viimeisen kerran saavuttaa onnen hänen kanssaan. Jos se ei onnistu, on pakko olla niin rohkea, että eroan hänestä. En tunne rakastavani häntä (mihin se tunne katosi?), tulen vain masentuneeksi ollessani hänen kanssaan. Olen jatkuvasti myös huonotuulinen. Välillä tuntuu, etten jaksa häntä ollenkaan. Seksielämässäkään ei tapahdu mitään... Kiltti ja hyvä ihminen hän on, ansaitsisi parempaa. On vain niin vaikea ajatella, että eroaisin. Ensimmäisestä pitkästä suhteestani lähtiessäni olin 22-vuotias ja silloin se tuntui kestämättömältä. Paljon onnea olen kuitenkin kokenut sen jälkeen, joskin se nyt on kaikonnut luotani. Yritän vielä tämän kerran löytää sen onnen, joka meillä mieheni kanssa oli. Sydän kyllä tietää, mikä on oikea päätös. Sitä kannattaa kuunnella... Tsemppiä! =)
Kannattaa kuunnella sydäntään. Olen lähes 30-kymppinen ja takana pitkä suhde. Aloitimme teini-iässä seurustelemaan ja menimme jopa naimisiin. Ajattelin silloin, etten voi miestäni loukata ja jättää häntä. Monelta murheelta olisimme molemmat säästyneet, jos olisin hänestä eronnut silloin, kun ensimmäiset merkit ilmaantuivat (vastaavia kuin sulla) eli kotona ei huvittanut olla, kun näki toisen. Mieti todella tarkkaan kannattaako olla huonossa suhteessa sen takia ettei halua toista loukata/satuttaa. Meillä on vaan tämä yksi elämä elettävänä!!