Alla joku naishenkilö purkasi turhautuneisuuttaan kissoista luopumisen suhteen otsikolla "vaikea tilanne". Onko nainen koskaan asettanut itsensä miehensä asemaan tai ajatellut asiaa miehensä näkövinkkelistä?
Vaimollani oli aikanaan kaksi kissaa, joista koitui huomattavaa ongelmaa itselleni.En ole mikään kissaihminen enkä ole pitänty itseäni yhtään kummallisempana kuin muitakaan. Jokaisella meistä on asioita joista emme pidä tai siedä, toisin kuin jotkut muut.
Itse en yksinkertaisesti pystynyt elää saman katon alla kattien kanssa, niinkin rakkaita kuin ne vaimolleni olivatkaan. Yritin kyllä useamman vuoden mutta lopulta mitta täyttyi. Joka päivä kohtasin saman epämiellyttävän hajun kotiin tullessani, joka päivä nämä karvaa levittävät katit sotkivat vaatteeni, vainosivat ruokaani, sotkivat kylppärin hiekkojensa kanssa jne jne jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Vaimo toki siivoi minkä ehti ja itsekin osallistuin. Eikä kyse ollut siitä, ettenkö olisi vaimoani hyväksynyt kissoineen, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei elämäntyylimme sopineet yhteen ollenkaan. Rakkauden kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä, mutta tämä ulkoinen tekijä häiritsi elämääni sen verran paljon että olin vaimosta valmis luopumaan ennen vatsahaavan saantia.
En tosin eksynyt toiseen petiin vaan kirjaimellisesti nostin kissan pöydälle ja panin vaimolleni jakeluun omat tunteeni. Vaimo oli kovin yllättynyt koska ei ollut aikasemmin ottanut puheitani vakavasti. Kerroin hänelle, että valinta on hänen, jompikumpi lähtee, kissat tai minä. Enkä tällä halunnut vaimoani loukataa saati painostaa, tottahan ymmärsin miten raskas asia se hänelle oli. Hänellakin oli valittavana minä tai kissat.
Ymmärrettävästi päätöksenteko vei aikaa ja sitä soin vaimolleni. Kun vaimo teki varmasti hänelle raskaan päätöksensä ja antoi kissat toiseen kotiin tuin häntä parhaani mukaan. Siitä päivästä lähtien olen ollut onnellinen enkä ole jättänyt näyttämättä sitä vaimolleni. Olen osoittanut hänelle lukuisat kerrat miten paljon paremmin yhteiselomme sujuu nyt kun ei ole sitä jokapäiväistä stressin aihetta maisemissa.
Toki vaimo kaipailee joskus kissojaan, muttei ole kertaakaan katunut päätöstään. Hän on huomannut rentoutuneen puoleni ja elämämme valoisat asiat tämän myötä. Itse aluksi pelkäsin että vaimo vihaa minua lopun ikänsä, mutta en voinut enää katsoa läpi sormien omaa kärsimystäni.
Itsekästä ehkä, mutta jokaisella on tässä oma elämä elettävänä ja jokainen meistä tavoittelee onnellisuutta. En olisi ollut onnellinen rakkaan vaimoni kanssa ja ennen pitkää olisin häipynyt. Ja nyt voin suunnitella vaimoni kanssa perheenlisäystä ilman että tarvitsee kuvitella lapsensa konttaavan karvaisessa ympäristössä, bakteerien keskellä.
Haukkuja en kaipaa, halusin vain tuoda oman näkökulmani asiaan. Tuon alkuperäisen kirjoittajan miespolo käy varmasti läpi samoja tunteita eikä missään nimessä ole ylpeä. Kyseiselle naiselle ehdotan, että miettii tarkasti kumpi hänelle on tärkeämpää, oma avomies ja tulevaisuus hänen kanssaan vai yksinolo kissojen kanssa, rakastaan kaipaen.
Vaimollani oli aikanaan kaksi kissaa, joista koitui huomattavaa ongelmaa itselleni.En ole mikään kissaihminen enkä ole pitänty itseäni yhtään kummallisempana kuin muitakaan. Jokaisella meistä on asioita joista emme pidä tai siedä, toisin kuin jotkut muut.
Itse en yksinkertaisesti pystynyt elää saman katon alla kattien kanssa, niinkin rakkaita kuin ne vaimolleni olivatkaan. Yritin kyllä useamman vuoden mutta lopulta mitta täyttyi. Joka päivä kohtasin saman epämiellyttävän hajun kotiin tullessani, joka päivä nämä karvaa levittävät katit sotkivat vaatteeni, vainosivat ruokaani, sotkivat kylppärin hiekkojensa kanssa jne jne jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Vaimo toki siivoi minkä ehti ja itsekin osallistuin. Eikä kyse ollut siitä, ettenkö olisi vaimoani hyväksynyt kissoineen, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei elämäntyylimme sopineet yhteen ollenkaan. Rakkauden kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä, mutta tämä ulkoinen tekijä häiritsi elämääni sen verran paljon että olin vaimosta valmis luopumaan ennen vatsahaavan saantia.
En tosin eksynyt toiseen petiin vaan kirjaimellisesti nostin kissan pöydälle ja panin vaimolleni jakeluun omat tunteeni. Vaimo oli kovin yllättynyt koska ei ollut aikasemmin ottanut puheitani vakavasti. Kerroin hänelle, että valinta on hänen, jompikumpi lähtee, kissat tai minä. Enkä tällä halunnut vaimoani loukataa saati painostaa, tottahan ymmärsin miten raskas asia se hänelle oli. Hänellakin oli valittavana minä tai kissat.
Ymmärrettävästi päätöksenteko vei aikaa ja sitä soin vaimolleni. Kun vaimo teki varmasti hänelle raskaan päätöksensä ja antoi kissat toiseen kotiin tuin häntä parhaani mukaan. Siitä päivästä lähtien olen ollut onnellinen enkä ole jättänyt näyttämättä sitä vaimolleni. Olen osoittanut hänelle lukuisat kerrat miten paljon paremmin yhteiselomme sujuu nyt kun ei ole sitä jokapäiväistä stressin aihetta maisemissa.
Toki vaimo kaipailee joskus kissojaan, muttei ole kertaakaan katunut päätöstään. Hän on huomannut rentoutuneen puoleni ja elämämme valoisat asiat tämän myötä. Itse aluksi pelkäsin että vaimo vihaa minua lopun ikänsä, mutta en voinut enää katsoa läpi sormien omaa kärsimystäni.
Itsekästä ehkä, mutta jokaisella on tässä oma elämä elettävänä ja jokainen meistä tavoittelee onnellisuutta. En olisi ollut onnellinen rakkaan vaimoni kanssa ja ennen pitkää olisin häipynyt. Ja nyt voin suunnitella vaimoni kanssa perheenlisäystä ilman että tarvitsee kuvitella lapsensa konttaavan karvaisessa ympäristössä, bakteerien keskellä.
Haukkuja en kaipaa, halusin vain tuoda oman näkökulmani asiaan. Tuon alkuperäisen kirjoittajan miespolo käy varmasti läpi samoja tunteita eikä missään nimessä ole ylpeä. Kyseiselle naiselle ehdotan, että miettii tarkasti kumpi hänelle on tärkeämpää, oma avomies ja tulevaisuus hänen kanssaan vai yksinolo kissojen kanssa, rakastaan kaipaen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sen verran lisään, etten tarkottanut yllä syyllistää kissanaista yksinään. Mikään ei mielestäni oikeuta syrjähyppyyn vaan asia olisi pitänyt tehdä selväksi jo aikaisemmin. Mutta äärimmäisyydet olisi ehkä viotu välttää, mies olisi voinut puhua vakavammin ja nainen kuunnella.
Ymmärrän myös, että "kissanaisella" on tässä syytä pohtia myös miehensä uskollisuutta ja luottamusta yleensä. meillä ei sellaisesta ollut kyse joten vaimoni päätös lienee ollut helpompi...
Todellakin vaikea tilanne!
Ei haukkuja, valintahan se on ottaako sellaisen äijän joka ei kissoja kestä. Ihmisethän on erilaisia, mutta minä en kestäisi miestä joka stressaantuu kissoista, sen verran harmittomia ovat. Mutta kuten sanottu, ihmiset on erilaisia ja eri luonteet sopivat eri luonteitten kanssa yhteen. Ei tästä asiasta hirveästi kiistellä voi, makuasia.
Minä en voisi ajatella eläväni sellaisen ihmisen kanssa joka vihaa kissoja,jos huomaan että mies inhoaisi kissoja niin ennemmin luovun miehestä kuin kissoista.
Yhteiselämä ei tule onnistumaan jos toinen rakastaa kissoja ja toinen inhoaa niin se olisi yhtä tappelua.
Voi vaimo rukkaa kun joutui sinun itsekkyytesi takia kissoista luopumaan.