Itselläni on aika ihmeellinen tilanne. Olen ollut yhdessä avopuolisoni kanssa lähes kymmenen vuotta ja hän tunnusti minulle voimakkaan ihastumisensa/rakastumisensa työtuttavaansa. Oma suhteemme on tietenkin jo mennyt alkuhuuman ohi, mutta tunteemme toisiamme kohtaan ovat voimakkaat, mutta tietenkin erilaiset kuin suhteen alussa.
Itse olin meidän suhteen alussa enemmän ihastunut, kun suhteemme alkoi pian hänen edellisen suhteen päättymisen jälkeen. Olen ollut tietoinen, kun olemme keskustelleet asiasta että minä en ollut sellainen joka "vei häneltä jalat alta". Nyt mietityttää itseäni, että onko tätä suhdetta järkeä jatkaa, kun tämä ihastumiskriisi on nyt toinen suhteemme aikana (edellisestä on varmaan 5-6 vuotta, johon liittyi fyysistä petosta). Tuleeko näitä tapahtumaan montakin kertaa suhteen aikana. Onko se yleistä suhteissa että tulee voimakkaita ihastumisia?
Avopuolisoni on tapaillut ja keskustellut työtuttavansa kanssa asioista ja he molemmat ovat sitä mieltä, että kun järjen kanssa ajattelevat niin heidän suhteensa ei tulisi todennäköisesti toimimaan, koska kumpikaan ei olisi valmis luopumaan omista periaatteista. Vielä tämä on pysynyt henkisen pettämisen tasolla, mutta voiko ihminen olla lankeamatta mahdollisuuden tullessa, jos vastassa on henkilö, joka pistää sydämen tykyttämään, palan kurkkuun, pysäyttää ympäristön ja ajatus liikkuu alituisesti tässä henkilössä.
Meillä on pieni lapsi joka tietysti ajaa kaiken muun edelle, jolle kumpikaan ei halua viikonloppuisää tai äitiä. Vanhempana avopuolisoni on hyvä ja rakastava ja en haluaisi että lapsemme pitäisi olla erossa hänestä edes "vuoroviikoittain". Muutenkin suhteemme on kokenut ja kestänyt kovia tapahtumia, joita ei voi hetkessä lakaista maton alle. Kuitenkin tuntuu pahalta, kun keskustelut alkavat jo suuntautua huoltajuusasioihin vaikka avopuolisoni yrittää vakuuttaa itselleen, että ei siinä ole mitään järkeä. Onhan se tietysti varmaan hyvä spekuloida ääneen miten jatko menisi erotilanteessa. Maallinen omaisuus talo, auto, irtaimisto on tietysti helppo jakaa, mutta lasta ei. Minun kanssani hän on kuulemma onnellinen ja hänellä on turvallinen olo, mutta ei voi tunteilleen mitään. Luottaa minuun sanojensa mukaan 110%:sti, eikä usko että voisi luottaa keneenkään muuhun samalla tavalla. Parempaa vanhempaa hän ei voi lapsellemme kuvitella. Aika hullunkuriselta yhtälöltä tuo kyllä kuulostaa :(
Tämä on nyt jatkunut jonkin aikaa (reilu kuukausi) ja tietysti rassaa meitä molempia, kun molemmat miettii mikä olisi paras ratkaisu tähän. Järki on varmaan tehnyt avopuolisolle jo päätöksen, mutta tunteet ei. Toinen osapuolikin on kuulemma ihan sekaisin ja ei haluaisi rikkoa meidän suhdetta. Hänelläkin on ilmeisesti jonkinnäköinen suhde taustalla. Tunteillensahan ei kukaan voi mitään ja ilmeisesti mun kannattaa vaan rauhoittua, antaa tilaa ja odottaa mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Itse kuitenkin rakastan häntä syvästi ja hänkin minua (ainakin viime puhelun mukaan, itku kurkussa pari tuntia sitten). On vaan niin hitsin vaikea yrittää olla rauhallinen ja kuunnella, kun sisällä kuohuu ja tuntuu että pakahtuu.
Itse olen miettinyt, että varmaan pitäisi käydä juttelemassa jonkun "asiantuntija" kuuntelijan kanssa, jotta saisi ajatukset selkiytettyä. Eikä tekisi itsekään virheellistä päätöstä hätäisesti.
Sitäkin olen miettinyt että missä raja kulkee mitä pitää saada tietää. Olemme suhteessamme hyvin avoimia ja kerromme kaiken mikä vaikuttaa suhteeseen. Itselleni tulee luottamus tästä avoimuudesta, eikä tarvitse miettiä vanhoja pieniä mokia. Nyt kyllä pyysin että ei kerro enempää asioita, kun se satuttaa minua kuitenkin hyvin paljon. Vihjailua on tullut siitä että miten minä voin kestää häntä, kun hän tuottaa minulle tuskaa. En kuitenkaan halua olla se joka tekee päätöksen, vaikka välillä tuntuu että siihen painostetaankin. Itse hänet tuntien tiedän, että kuitenkin olisi parasta meidän perheelle jos pysyisimme yhdessä. Ihmisillä on kuitenkin heikot hetkensä, jossa tarvitsee vain vahvaa tukea ja syliä johon käpertyä. Miten avoimia ihmiset yleisesti ovat suhteissansa?
Tämmöinen kertomus minulla ja hyvää teki kirjoittaa auki :)
Hyvää kevään jatkoa kaikille, vaikka lunta tulikin :) ja tsemppiä muillekin!
Itse olin meidän suhteen alussa enemmän ihastunut, kun suhteemme alkoi pian hänen edellisen suhteen päättymisen jälkeen. Olen ollut tietoinen, kun olemme keskustelleet asiasta että minä en ollut sellainen joka "vei häneltä jalat alta". Nyt mietityttää itseäni, että onko tätä suhdetta järkeä jatkaa, kun tämä ihastumiskriisi on nyt toinen suhteemme aikana (edellisestä on varmaan 5-6 vuotta, johon liittyi fyysistä petosta). Tuleeko näitä tapahtumaan montakin kertaa suhteen aikana. Onko se yleistä suhteissa että tulee voimakkaita ihastumisia?
Avopuolisoni on tapaillut ja keskustellut työtuttavansa kanssa asioista ja he molemmat ovat sitä mieltä, että kun järjen kanssa ajattelevat niin heidän suhteensa ei tulisi todennäköisesti toimimaan, koska kumpikaan ei olisi valmis luopumaan omista periaatteista. Vielä tämä on pysynyt henkisen pettämisen tasolla, mutta voiko ihminen olla lankeamatta mahdollisuuden tullessa, jos vastassa on henkilö, joka pistää sydämen tykyttämään, palan kurkkuun, pysäyttää ympäristön ja ajatus liikkuu alituisesti tässä henkilössä.
Meillä on pieni lapsi joka tietysti ajaa kaiken muun edelle, jolle kumpikaan ei halua viikonloppuisää tai äitiä. Vanhempana avopuolisoni on hyvä ja rakastava ja en haluaisi että lapsemme pitäisi olla erossa hänestä edes "vuoroviikoittain". Muutenkin suhteemme on kokenut ja kestänyt kovia tapahtumia, joita ei voi hetkessä lakaista maton alle. Kuitenkin tuntuu pahalta, kun keskustelut alkavat jo suuntautua huoltajuusasioihin vaikka avopuolisoni yrittää vakuuttaa itselleen, että ei siinä ole mitään järkeä. Onhan se tietysti varmaan hyvä spekuloida ääneen miten jatko menisi erotilanteessa. Maallinen omaisuus talo, auto, irtaimisto on tietysti helppo jakaa, mutta lasta ei. Minun kanssani hän on kuulemma onnellinen ja hänellä on turvallinen olo, mutta ei voi tunteilleen mitään. Luottaa minuun sanojensa mukaan 110%:sti, eikä usko että voisi luottaa keneenkään muuhun samalla tavalla. Parempaa vanhempaa hän ei voi lapsellemme kuvitella. Aika hullunkuriselta yhtälöltä tuo kyllä kuulostaa :(
Tämä on nyt jatkunut jonkin aikaa (reilu kuukausi) ja tietysti rassaa meitä molempia, kun molemmat miettii mikä olisi paras ratkaisu tähän. Järki on varmaan tehnyt avopuolisolle jo päätöksen, mutta tunteet ei. Toinen osapuolikin on kuulemma ihan sekaisin ja ei haluaisi rikkoa meidän suhdetta. Hänelläkin on ilmeisesti jonkinnäköinen suhde taustalla. Tunteillensahan ei kukaan voi mitään ja ilmeisesti mun kannattaa vaan rauhoittua, antaa tilaa ja odottaa mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Itse kuitenkin rakastan häntä syvästi ja hänkin minua (ainakin viime puhelun mukaan, itku kurkussa pari tuntia sitten). On vaan niin hitsin vaikea yrittää olla rauhallinen ja kuunnella, kun sisällä kuohuu ja tuntuu että pakahtuu.
Itse olen miettinyt, että varmaan pitäisi käydä juttelemassa jonkun "asiantuntija" kuuntelijan kanssa, jotta saisi ajatukset selkiytettyä. Eikä tekisi itsekään virheellistä päätöstä hätäisesti.
Sitäkin olen miettinyt että missä raja kulkee mitä pitää saada tietää. Olemme suhteessamme hyvin avoimia ja kerromme kaiken mikä vaikuttaa suhteeseen. Itselleni tulee luottamus tästä avoimuudesta, eikä tarvitse miettiä vanhoja pieniä mokia. Nyt kyllä pyysin että ei kerro enempää asioita, kun se satuttaa minua kuitenkin hyvin paljon. Vihjailua on tullut siitä että miten minä voin kestää häntä, kun hän tuottaa minulle tuskaa. En kuitenkaan halua olla se joka tekee päätöksen, vaikka välillä tuntuu että siihen painostetaankin. Itse hänet tuntien tiedän, että kuitenkin olisi parasta meidän perheelle jos pysyisimme yhdessä. Ihmisillä on kuitenkin heikot hetkensä, jossa tarvitsee vain vahvaa tukea ja syliä johon käpertyä. Miten avoimia ihmiset yleisesti ovat suhteissansa?
Tämmöinen kertomus minulla ja hyvää teki kirjoittaa auki :)
Hyvää kevään jatkoa kaikille, vaikka lunta tulikin :) ja tsemppiä muillekin!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tässä naisena kommentoin kirjoitustasi:)
Nopeasti ajatellen mieleeni tuli heti, että kyllähän tässä itsekin on tullut ihastuttua johonkin toiseen parisuhteen aikana useampaankin otteeseen, rakastuneeni en kyllä muista... Oleellista ehkä kuitenkin se, että tunne ihastumisesta tai rakastumisesta ei ole ikuinen, jotkut ovat osanneet jopa määrittää, että kestäisi 150-200 päivää? Ihastumisen tunteella tuskin uutta parisuhdetta viedään kovin pitkälle eikä rakastumisellakaan. Jos sitten kävisi niin, että oikeasti rakastaisin jotakuta muuta kuin puolisoani niin tuskin itsekään haluaisin jäädä edes lasten takia suhteeseen.
Fiilis, joka tuosta kirjoittamastasi sinulle tulee niin siihen en voi todeta muuta kuin, että varmasti sattuu - rakastathan häntä!
Voimia sinulle ja teille.
...lukenut aiemmin kirjoitetuista viestiketjuista Tane k_:n aloittaman Tärkeintä parisuhteessa; siinä oli keskustelua mm. tästä ihastumisasiasta ja itsekin sinne jotain kommentoin.
Mä olen sitä mieltä että on melko lailla luonnollista ja "normaaliakin" ihastua johonkin toiseen, varsinkin pitkän parisuhteen aikana. Ei tietenkään niin että pitäisi tieten tahtoen muita kiikaroida, mutta joskus niin käy, usein olen tällaisesta kuullut ja itsekin kokenut. Siitäkin huolimatta että oamssa parisuhteessa olisi kaikki "hyvin" eikä olisi aikomustakaan tehdä toisenlaisia ratkaisuja, lähteä, pettää, mitään. Usein tuollaiset ihastukset tulee ja menee ja itsekin tietää että ne on lähinnä sellaista väreilyä, johon ei sen "vakavammin" kannata suhtautua.
Ite oon sitä mieltä että parempi olisi kumppanilleen olla kertomatta, koska se vain satuttaa tai tekee asiasta isomman kuin se onkaan. Silloinhan siitä tulee merkityksellinen, jos sen katsoo kertomisen arvoiseksi.
Tietysti tilanne on vähän eri jos juttu menee jotenkin pidemmälle tai vakavammaksi (kuten nyt ilmeisesti on käynyt) mutta siinä vaiheessa pitää sitten ottaa järki käteen. Lähteäkö seruaamaan tällaista hetken huumaa vai luottaako siihen että se tunne ajan kanssa haalistuu, jos kuitenkin omassa parisuhteessa muuten menee hyvin ja molemminpuolisesti rakastetaan ja ollaan valmiita tekemään töitä suhteen eteen. Tunteilleenhan ei mitään voi, mutta lietsoa niitä kyllä voi kun ne kerran ovat syttyneet. Tai sitten voi parhaansa mukaan yrittää, jos ei nyt vaimentaa, niin ainakin olla paisuttelematta niitä enää yhtään enempää.
On tosi hienoa kuinka ymmärtäväisesti olet suhtautunut kumppanisi "paljastukseen". Se vie varmasti voimia, mutta on just oikein antaa tilaa ja aikaa eikä heti tuomita. Toisaalta... jos miehesi on jo kerran sinua pettänyt, tuntuu tietysti vähän epäilyttävämmältä tuo tilanne, ja voin uskoa, että luottamuksen säilyttämisessä on ongelmia. Onko miehesi OIKEASTI valmis sitoutumaan sinuun ja kunnioittamaan sinua, yrittämään omalta osaltaan minimoida tällaiset muut "houkutukset".
Eihän oikein ole sekään, jos sinun jatkuvasti pitää olla varpaillaan ja yrittää ymmärtää ymmärtämisen perään. Pitkään jatkunutta henkistä pettämistä ei tarvitse hyväksyä. Sanoit että hänellä on kanssasi "turvallinen" olo... mutta ansaitset myös muuta kuin olla toisen turvasatama ilman että saisit saman takaisin!
Mielestäni miehesi on, anteeksi vain, raukkamainen, jos yrittää sysätä sinut tekemään ratkaisun tilanteessa, jossa hän on kuitenkin avainasemassa. Ehkä hänellä ei ole rohkeutta... ehkä hän on ymmällään itsekin... mutta silti. Kyllä teidän täytyy yrittää tehdä se yhdessä. Nyt vain asiat vaakakuppiin ja sitten ihan oikeasti PÄÄTÖS. Ja sitten kaikki osapuolet sitoutuu siihen päätökseen.
Tsemppiä sinulle! Tai teille! Toivottavasti asiat lopulta järjetyy; tahtoa kun tuntuu kuitenkin olevan.
Kiitos kommenteista.
Kun se olisikin niin helppoa. Päätös kyllä täytyy mielestäni lähteä toiselta osapuolelta. Kyllä tietysti tuon keskusteluissamme ne asiat esille, jotka vaikuttaisivat minun päätökseen, mutta yksilöitä me kuitenkin olemme. Ehkä minun painostaminen päätökseen voisi vaikuttaa negatiivisesti, kontrolloivasti, jota en halua tehdä. Tottakai yritänkin puhua järkeä, mutta hänen on tehtävä se päätös mistä haluaa luopua. Kuitenkin jostakin on luovuttava, se mikä painaa kupissa merkitsee.
Luin toisen keskusteluaiheen läpi ja kyllä siellä kieltämättä oli ihan kivasti aiheeseen sopivaa tekstiä :)
Tottakai se mietityttää varsinkin kun toista osapuolta itseäkin pelottaa, että mitä jos näin käy vielä tulevaisuudessakin, vaikka tämän yli pääsisimmekin. Ensimmäinen moka, jota en selittele tähän on käsitelty ja selvitetty tarkasti, joka ei minua vaivaa. Rehellisyyden avulla luottamus palautui vuosien mittaan.
Itsekin pidän ihastumisen "normaalina" ilmiönä, mutta silloin kun se ajautuu pitkälle niin se tietenkin pelottaa. Olen itsekin ihastunut, tosin varmastikin kevyemmin kuin avopuolisoni nyt, mutta ne ihastumiset ovat hautautuneet kuitenkin nopeasti ja yleensä en ole nähnyt tarpeelliseksi tuoda sitä edes ihastuksen kohteelle tietoon, koska olen ollut onnellinen suhteessa ja se on vain piristänyt. Kyllähän kehuminen ja ihaileminen tietenkin tuntuu hyvältä :)
Nyt onkin se, että -itse tilanteen tietäen- varmasti avopuolisoni ei järjellä ajateltuna lähtisi seuraamaan huumaa tai sitten olisin elänyt valheessa, mihin en todellakaan usko. Mutta toiset ajattelevat asioita enemmän tunteella, kuin järjellä. Sallittakoon se heille, koska ei tunteissa ole mielestäni väärää. Olisihan se itsepetosta, jos kieltäisi omat tunteet. Se miten niitä voi hallita on sitten eri asia...
Itseasiassa tämän tilanteen aiheuttamat vaikutukset huomasin ennen "paljastusta", joita en vain osannut tulkita tai ne jäi vain alitajuntaan ihmetykseksi. Siis "hyvin" pieniä muutoksia läheisen ihmisen käyttäytymisessä. Olen huomannut että se on totta, kun suhde on kestänyt kauan ja välität toisesta niin silloin sitä oppii lukemaan toista. Siksipä olenkin nyt yrittänyt olla kiinnittämättä huomiota näihin hyvin pieniin muutoksiin, jotka muistuttaisivat asiasta.
yksi arvaus alkuperäisestä tekstistä muuten meni neiti x:ltä väärin ;)
Kyl tää on raskasta! Kohta mä repeen!
Kotona ei puhuta muusta kuin tästä toisesta henkilöstä ja tunteet ovat voimakkaat. Vastapuolen kanssa ovat tehneet päätöksen että eivät tapaile enää, kun se satuttaa kaikkia mukaanlukien he itse.
Saa nähdä kuinka kauan tässä jaksaa vältellä kotona. Kuitenkaan avopuolisoni ei tiedä mitä tuntee minua kohtaan... hän ei jaksa edes ajatella. Kandeisko pitää breikki? Tosin tuntuu, että sekin on mahdotonta omalta kohdata. Mitä vittua mä tekisin? Haahuilisin ympäriinsä sekaisin ja surullisena?
Ei tällaista olotilaa kyllä voi toivoa edes vihakumppanilleen... ***tana!