Eli, olen 24v ja seurustellut n.reilu3v. Meillä on 2v tyttökin. Muutimme naisen kotiseudulle tossa pari vuotta sitten. Tossa pientä pohjaa missä ollaan nyte.
Eli, n. vuosi sitten tullessani kotiin työreissulta, kotonani oli toinen mies. Mun piti jäädä hotelliin toiselle paikkakunnalle. Se oli eka tapaus. Toinen oli kun naiseni lähti tyttöporukalla laivalle. No, kuis ollakkaan kuulin jälkeenpäin että ei hän sielläkään ollut aivan pulmunen ollu. Oli ollu jonku jätkä hytis yötä jne... En halua sen enempää eritellä tapahtumia, mutta noi kaksi tapahtumaa ovat nakertaneet mua siitä asti. Silloin punnitsin mielessäni joka antilta meijän suhetta, oli lapsikin ja kaikki. Päätin vielä "antaa anteeksi" ja yrittää. Mutta en luota häneen sillä tavalla kuin ennen. Ja kaiken parasta on että HÄN ei jostain syystä luota minuun tällä hetkellä. Ja sekös repii ja raivostuttaa mua tällä hetkellä. Ite pettää ja tulee epäilee mua. Juuri nyte meijän suhe on kaikkee muuta kuin onnellista parisuhetta. Toisinaan jo pelkkä hänen läsnäolo saa mut suuttumaan. Meillä on jatkuvia riitoja, ehkä siksikin että minä ja tietysti myös hänkin kaikesta väsyneenä, ei jaksa enää panostaa. Mä olen viimeaikoina miettinyt että jos erottaisi ja lähettäisi omille teille. Mutta, lapsi, en mä kestä olla ilman mun pinokaistani. Hän on mulle kaikki kaikessa. Ja mut on kasvatettu siinä mielessä vanhoollisesti että lapsella tarvii olla kuumatki vanhemma. Mä pelkään että hänen tuleva isäpuoli ei ehkä kohtelekkaan MUN lastani niin kuin häntä pitäisi. Ok, tajuun ettei niin tulekkaan tapahtuu, mutta tarkotankin aivan ääritapauksia. Sitten on yhteiset velat ja kaikki muu. Siinä on niin hirvee selvittely kaikkien asioitten suhteen ennen kuin voi alkaa keskittyy uuteen elämään.
Lopputulos kuitenkin on etten minä ole enää onnellinen millään lailla, ja tuskin on naisenikaa, koska kuka jaksaa ainaisia riitoja ja muuta paskaa. Tiedän kyllä että suhteessa on erimielisyyksiä. Mutta pitäisi suhteessa olla muutakin hittovie kuin pelkkää riitaa.
Ollaan monasti mietitty että miten saataisiin suhetta paremmaksi. No ollaan yritetty sopia että aletaan harrastaa jotain... No nekin keskustelut on jääny just sille tasolle. Kun meillä ei ole mitään yhteistä. Kaiken lisäksi lapsikin rajottaa tuota menemistä. Ei sitäkää voi ottaa pelinappulaksi tai alkaa heittelee mummulle hoitoon aina kun vanhempien tekee mieli lähteä jonnekkin. Mä ite olen ikäni harrastanu urheilua ja olenkin eräänlainen urheiluhullu, se ei taas naistani niin paljoa kiinnosta. Ei tartte edes lenkille pyytää.
Mä alan olla aika nurkkaan ajettu jo tässä. Ei mulla enää ole paljoa jäljellä mun omatunnosta. Se tyyppi jonka elämä oli ennen hauskaa ja joka osasi joskus jopa hymyillä, on nykyään muuttumass tyypiksi joka tulee töistä kotii, huutaa naiselleen ja alkaa yksinää murjottaa. Kunnes menee nukkuu ja seuraavana päivänä sama juttu. Ok, on meilläkivieläkin silti hyviä päiviä, millo kaikki tuntuu olevan kunnossa. Mutta ne päivät alkaa olla vähissä. Ja kyllä mä häntä rakastan, aivan perkeleesti, ehkä siksi tämä onkin niin vaikeeta ja ehkä juuri siksi haluaisinkin erota. Koska en halua nähä rakastamaani ihmistä kärsimässä. Tää teksti saattaa vaikuttaa sekavalta, mutta niin olen minäkin juuri nyt, sekasin. En edes tiedä miksi tänne tulin itkemään huono oloani. Ehkä halusin vain kirjottaa, jutella kuvitteelliselle henkilölle. En tiedä...
T:Sekaisin
Eli, n. vuosi sitten tullessani kotiin työreissulta, kotonani oli toinen mies. Mun piti jäädä hotelliin toiselle paikkakunnalle. Se oli eka tapaus. Toinen oli kun naiseni lähti tyttöporukalla laivalle. No, kuis ollakkaan kuulin jälkeenpäin että ei hän sielläkään ollut aivan pulmunen ollu. Oli ollu jonku jätkä hytis yötä jne... En halua sen enempää eritellä tapahtumia, mutta noi kaksi tapahtumaa ovat nakertaneet mua siitä asti. Silloin punnitsin mielessäni joka antilta meijän suhetta, oli lapsikin ja kaikki. Päätin vielä "antaa anteeksi" ja yrittää. Mutta en luota häneen sillä tavalla kuin ennen. Ja kaiken parasta on että HÄN ei jostain syystä luota minuun tällä hetkellä. Ja sekös repii ja raivostuttaa mua tällä hetkellä. Ite pettää ja tulee epäilee mua. Juuri nyte meijän suhe on kaikkee muuta kuin onnellista parisuhetta. Toisinaan jo pelkkä hänen läsnäolo saa mut suuttumaan. Meillä on jatkuvia riitoja, ehkä siksikin että minä ja tietysti myös hänkin kaikesta väsyneenä, ei jaksa enää panostaa. Mä olen viimeaikoina miettinyt että jos erottaisi ja lähettäisi omille teille. Mutta, lapsi, en mä kestä olla ilman mun pinokaistani. Hän on mulle kaikki kaikessa. Ja mut on kasvatettu siinä mielessä vanhoollisesti että lapsella tarvii olla kuumatki vanhemma. Mä pelkään että hänen tuleva isäpuoli ei ehkä kohtelekkaan MUN lastani niin kuin häntä pitäisi. Ok, tajuun ettei niin tulekkaan tapahtuu, mutta tarkotankin aivan ääritapauksia. Sitten on yhteiset velat ja kaikki muu. Siinä on niin hirvee selvittely kaikkien asioitten suhteen ennen kuin voi alkaa keskittyy uuteen elämään.
Lopputulos kuitenkin on etten minä ole enää onnellinen millään lailla, ja tuskin on naisenikaa, koska kuka jaksaa ainaisia riitoja ja muuta paskaa. Tiedän kyllä että suhteessa on erimielisyyksiä. Mutta pitäisi suhteessa olla muutakin hittovie kuin pelkkää riitaa.
Ollaan monasti mietitty että miten saataisiin suhetta paremmaksi. No ollaan yritetty sopia että aletaan harrastaa jotain... No nekin keskustelut on jääny just sille tasolle. Kun meillä ei ole mitään yhteistä. Kaiken lisäksi lapsikin rajottaa tuota menemistä. Ei sitäkää voi ottaa pelinappulaksi tai alkaa heittelee mummulle hoitoon aina kun vanhempien tekee mieli lähteä jonnekkin. Mä ite olen ikäni harrastanu urheilua ja olenkin eräänlainen urheiluhullu, se ei taas naistani niin paljoa kiinnosta. Ei tartte edes lenkille pyytää.
Mä alan olla aika nurkkaan ajettu jo tässä. Ei mulla enää ole paljoa jäljellä mun omatunnosta. Se tyyppi jonka elämä oli ennen hauskaa ja joka osasi joskus jopa hymyillä, on nykyään muuttumass tyypiksi joka tulee töistä kotii, huutaa naiselleen ja alkaa yksinää murjottaa. Kunnes menee nukkuu ja seuraavana päivänä sama juttu. Ok, on meilläkivieläkin silti hyviä päiviä, millo kaikki tuntuu olevan kunnossa. Mutta ne päivät alkaa olla vähissä. Ja kyllä mä häntä rakastan, aivan perkeleesti, ehkä siksi tämä onkin niin vaikeeta ja ehkä juuri siksi haluaisinkin erota. Koska en halua nähä rakastamaani ihmistä kärsimässä. Tää teksti saattaa vaikuttaa sekavalta, mutta niin olen minäkin juuri nyt, sekasin. En edes tiedä miksi tänne tulin itkemään huono oloani. Ehkä halusin vain kirjottaa, jutella kuvitteelliselle henkilölle. En tiedä...
T:Sekaisin
Vastaukset 5
Vanhimmat
vata. Ei kuulosta hyvältä. Onko tyttöystäväsi ns. avioeroperheestä taikka "alko"perheestä kotosin? Mieti sitä.Kato kun me kaikki ihmiset ollaan jonkun lapsia ja siirrämme opitut tavat omaan suhteeseen, tahomme tai emme. Meiän pitää kasvaa ja huomata puutteemme ts. vajauudemme tai kierre ei katkea, pitää muuttaa tahtotasolla, sitä et muuta toisessa ihmisessä. Parisuhe kun on pitkälti tahdon asia ja se vaattii ihan oikeata ponnistusta, ja alkon kodissa ei sellasta löydy kunneka huomaamme heikkouden, se pitää tunnustaa itelle/ kumppanille. Kehno juttu sinänsä, samperi.
vaikka teillä on lapsikin mikään ei muutu !
Asia on tästä näkökulmasta aika selvä. Sääliksi käy lasta mutta eiköhän senkin ole parempi olla jomman kumman luona kuin ei-toimivassa ei-onnellisessa perheessä.
Ymmärrän jollain tapaa, ettei naisesi luota sinuun. Tosin loogisempaa on se, että sinä et luota häneen.
Hänen pettämisensä on kyllä tosi väärin ja loukkaavaa sinua kohtaan, mutta vaikea on elää senkin pelon kanssa, että toinen jättää (tai pettää kostoksi). Eikä hän ole pettänyt loukatakseen sinua, siitä olen varma. Pettämiselle nyt voi olla moniakin syitä, mutta tuskin teidän tapauksessanne on motiivi ollut loukata sua mahdollisimman paljon.
Miettikää yhdessä, miten saisitte toistenne luottamuksen korjattua. Aika ja yhdessäolo siihen auttaa, mutta jokainen riita voi vielä pitkään aiheuttaa pelkoa siitä, että toinen lähtee.
Teillä on lapsi, joten on hyvä ajatella häntäkin, kun käytte läpi vaikeaa kriisiä. Kannattaa ottaa vastaan kaikki apu, mitä perheen hyvinvoinnin parantamiseksi on tarjolla. Ota yhteyttä perheneuvolaan. http://www.google.fi/search?q=perheneuvola&btnG=Hae&hl=fi
pari linkkiä aiheeseen liittyen:
http://www.hyvaterveys.fi/kysymys_vastaus.asp?path=1;615;754;4702;4717;4718
http://www.parisuhde.net/
https://www.secure-tukinet.net/keskustelu/viestit_avoin.tmpl?xc=2&refer_to=37302&grp=58
1. Olisitko valmis yksinhuoltajaisäksi?
2. Mistä joutuisit luopumaan?
3. Entä mitä uskoisit saavasi sen tilalle?
Jos vastaat ensimmäiseen kysymykseen myönteisesti, tee näin:
Ala vihjailla vaimollesi ERITTÄIN hienovaraisesti, että voisit mielelläsi ottaa täyden vastuun lapsesta.
Ja että ARVOSTAT (vaikka se ei olisikaan totta, on sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot sallittuja) häntä äitinä; lastanne hän ei ilmeisestikään ole koskaan laiminlyönyt? Puhut kauniita hänen äidintaidoistaan.
Kerrot, vaikkapa kuvitteellisen tarinan, tavanneesi työreissulla miehen, jolla oli 3 lasta huollettavanaan. Ja olit muka kysynyt että "oliks muijas jotenki kelvoton ku sä huoltajuuden sait" niin mies olisi vastannut, että ei toki, ihan fiksu nainen mutta lentoemännnän työaikojen takia oli helpompaa lapselle, että olisi säännöllisten rutiinien kodissa.
Sitten alat puhumaan vaimollesi, että mehän voitais tehdä ihan samoin:"Ei se, kulta pieni, susta huonoa naista tee. Päinvastoin, luulen että lapsen kanssa tavatessanne olet paljon rennompi kun ei tartte minun kanssani enää kärvistellä."
Sitten vain odotat, että naisesi/vaimosi alkaa miettiä asiaa. Voi mennä kuukausi, parikin, mutta olen 99% varma, että hän on se, joka asian seuraavan kerran ottaa puheeksi. Sinun tarvitsee vain tehdä aloite.
Entä miksikö tätä neuvon?
Olet niin nuori ja yksinhuoltajuus tulee tekemään sinusta sankarimiehen, etenkin naisten silmissä. Naisseuraa saat varmasti, en usko että unohdat missään vaiheessa miksi sinulla on "se vehje" jalkojesi välissä.
Ja lapsi sitten?! Tulet yllättymään positiivisesti kuinka rikkaaksi isyys ja siihen keskittyminen sinun elämäsi tekee.
Se et ole sinä, joka kuolisit vanhana yksin. Sinun ympärilläsi olisi lapsenlapsia ja se rakastava oma lapsi, joka muistaa sinun urhoollisuutesi yh-isänä.
Toivottavasti edes mietit tätä vaihtoehtoa.