onko kukaan mies kokenut naiselta väkivaltaa suhteessa

Eräs tuttu jätkä seurusteli (muka)ex-narkomaanin kanssa. Akka sai karseita raivareita, hajotti ikkunoita, löi paistinpannulla, potki ja sylki, raapi. Pitkään katteli muijaa josko muuttuisi, mutta jätti kun meinas tulla häätö ja henki mennä. Sen täyty muuttaa pois salaseen osoitteeseen, kun tää muija vainos ja häiritsi, sekopää kun oli.Vuosiin jätkä ei uskaltanu uuden tyttökaverin kanssa olla julkisesti, ettei sekoämmä saa päähänsä vahingoittaa sitä jotenki. No ämmä löysi uuden jätkän ja....rumba jatkuu.

Itse olen käynyt mieheeni käsiksi.En olisi ikinä uskonut itsestäni...Petyin mieheeni niin tajuttoman paljon ja halusin hänet pois ajatuksistani..Yriti puhua hänen kanssaan siitä pettymyksestä,mutta hän ei puhunut mitään eikä halunnut selvittää tilannetta ja kun hän puhui niin hän valehteli..ihastuin häneen hänen ihanan/kiltin luonteen takia ja paljastui yksi asia mitä pidän niin vastenmielisenä ja vaan säälittevien miesten tekona..Monttu auki kuuntelin hänen puheitaan..

Siitä vasta hermot meni ja kun tuntui ettei tästä pääse mihkään suuntaan..

No kyllähän mun mies löi takasin että mäkin olin mustelmilla ja vähän pahempaakin...
Siitä tuli oikeen noidankehä,aina kun toisella meni hermot niin lyötiin..

Mutta kun se suhteemme kriisi meni ohitte niin ei olla onneksi lyöty toisiamme..
Pettymykset ja kovat tuntee voivat näyttää joskus yllättäviä piirteitä ihmisestä..
Aina oon ollu väkivaltaa vastaan,mutta noin siinä vaan kävi..
Rakkaus on niin voimakas tunne ettei siinä meinaa aina järki pysyä mukana..

Kyllä ja luksi sanon, että on hyvin vaikeaa miehenä suomalaisessa kulttuurissa tunnustaa tulleensa perheväkivallan kohteeksi tai uhriksi.

Minultakin se vei useita vuosia. Samoin meidät miehet ehkä opetetaan kestämään ja hyväksymään sellaista jota naiset nimittäisivät heti oitis perheväkivalaksi. Tästä tapahtumasta on nyt kulunut pian yli kolme vuotta.

Ajattelin pitkään, että kyllä nämä ongelmat joskus ratkeavat, purin hammasta ja yritin kestää ja piilotella sen kun kasvoni raavittiin verille tai minulla oli mustelmia kasvojen alueella puolisoni huitaisuista. Hän myös uhkasi minua veitsellä useampaan kertaan ja olen paennut talvella ulos kokkiveitsen kanssa päällekäyvää entistä puolisoani. Henkisestä väkivallasta nyt tässä edes mainitsematta. Se oli osa entisen puolisoni käytöstä, kun sanat ja alistamisen voima loppuivat tai hän ei saanut tahtoaan läpi hän SUUTTUI, silloin sai tehdä mitä tahansa ja kun oli tehnyt mitä tahansa syy oli se että oli suuttunut ja syy oli aina kaikissa muissa.

Itse en häneen koskenut, ehkä siksi että vuosikautinen nujertaminen oli osin tehnyt tehtävänsä ja halusin mieluummin paeta kuin tulla esim. veitsellä vahingoitetuksi. Surullisinta oli se, että en ollut ainoa uhri, myös pieni lapsemme sai siitä osansa enkä ole varma saako vieläkin - asia muuten mihin Suomessa kukaan ei puutu, täällä äiti saa tehdä lapselleen henkirikosta lukuun ottamatta lähes mitä tahansa ilman että siihen kukaan puuttuu. Lapsemme joutui ravistelun kohteeksi, lensi lattiaan ja oli mustelmilla, liian usein näin jälkeenpäin ajatellen, ja minä tyhmänä ja puolisoni kiristämisen ja alistamisen alla, aluksi uskoin hänen selityksiään että lapsi oli pudonnut tms.

Ex puolisoni osasi olla todella ihana ja todella hirviö, hän ei ollut mikään kookas mutta hän sai kyllä aina tahtonsa läpi keinolla millä hyvänsä, aluksi hän ei kohdistanut väkivaltaansa minuun, mutta kavahdin tapaa jolla hän kohteli monia muita ihmisiä, mutta pikkuhiljaa minäkin aloin saada siitä osani. Väkivalta, sekä henkinen, että fyysinen ja alistaminen lisääntyi vuosi vuodelta ja päivä päivältä, ajattelin että kun häntä yrittää kohdella siitä huolimatta rakastavasti hän rauhoittuu mutta tilanne meni huonompaan suuntaan koko ajan.

Perheterapiastakaan ei ollut apua kun terapeutti oli hullu ja ammattitaidoton kun hän uskalsi ehdottaa hänelle terapiaa, hän koulun erityisopettaja ja tämän alan asiantuntija ei ollut sen tarpeessa.

Välillä lapsi lensi lattiaan tosi lujaa ja hän vain tokaisi, että nyt hän lähtee ja siinä on lapsesi minkä olet halunnut. Ajattelin kuitenkin, että lapsen takia yritän, ajatus siitä että lapsemme joutuisi eroperheen lapseksi jollaista en ole itse kokenut tuntui pahalta.

Mittani alkoi kuitenkin tulla täyteen, en hyväksynyt erityisesti lapsemme pahoinpitelyä ja kaltoinkohtelua. Lopulta vein hänet lääkäriin erään äidin teon jälkeen hänen vastustuksestaan huolimatta kun lapsen hoidotta jättäminen olisi merkinnyt vakavaa riskiä hänelle. Aloin sanoa hänelle vastaan ja totesin yksikantaan, että mittani oli tullut täyteen, etten enää hyväksy hänen pahoinpitelyään lasta ja minua kohtaan.

Silloin hän alkoi paiskoa tavaroitani, tai niitä mitä hän ei ollut sitä ennen vielä rikkonut (hän hajotti siis myös minulle rakkaita tavaroitani pikkuhiljaa) ja totesi että nyt sinä lähdet. Olimme hänen asunnossaan, minulle vieraassa kaupungissa. Kun lapsi tuli turvaan syliini hän raivostui todella niin että pian satoi potkuja sukuelimiin ja repimistä tönimistä ja lopuksi hän yritti takaapäin kuristaa minut lapsi sylissä.

Pääsin raahautumaan kerrostalon käytävään ja vasta soittaessani naapurin ovikelloa ja oven avautuessa hän irrotti otteensa vaatiessani poliisia paikalle.

Lähdin lapseni kanssa, kello oli myöhään illalla, itkien ja miettien minne mennä, olin kaupungissa missä minulla ei ollut sellaisia ystäviä jonne olisin voinut tai halunnut mennä siinä mielentilassa. Itkin ja itkin, pieni lapsi turvaistuimessa vieressäni. Mietin mitä tehdä tai minne mennä.

Mietin että tämä tilanteemme perheessämme ei voi enää jatkua, olin ollut hengenvaarallisessa tilanteessa, samoin lapseni. Koska olin koulutukseltani varhaiskasvattaja olin koulutuksessani kuullut ensi- ja turvakodeista yms. ja mietin, että olisiko tällä paikkakunnalla kenties jotain sellaista yms., toisaalta mietin miten minuun miehenä suhtauduttaisiin.

Voin sanoa että se soitto numerotiedusteluun oli elämäni suurin kynnys, jotenkin silloin särkyi jotakin sellaista minkä takia varmaan nyt kirjoitankin tätä, se että joudut miehenä turvautumaan sellaiseen on varmaa kamalinta, ja aiheuttaa sellaisessa tilanteessa aivan suunnatonta ahdistusta. Lisäksi se että et tiedä heitetäänkö miehet sieltä suoraan ulos yms.

No soitin numerotiedusteluun, muistan vieläkin sen puhelun sekunti sekunnilta, siellä kaupungissa oli kuin olikin ensi- ja turvakoti, pyysin numeropalvelua yhdistämään sinne. Nainen vastasi sieltä, minua jännitti enemmän kuin koskaan elämässäni, hän vastasi ystävällisellä äänellä ja kerroin hänelle itkien asiaani, välillä lohdutin lastani vieressäni turvaistuimella - olin, nyt jälkeenpäin ajateltuani jonkinlaisessa shokissa, en tiennyt missä olin aika pimeässä vieraassa kaupungissa, tämä nainen, sanotaan häntä vaikka Mariksi, oli tosi herttainen ja asiansa ihan oikeasti osaava, hän opasti minua ajamaan sinne turvakotiin ja lopulta olin itkien siellä pihalla.

Olin ylittämässä elämäni suurinta kynnystä, menossa lapseni kanssa, kun muuta keinoa ei enää ollut ensi- ja turvakotiin, minä joka olin joskus vähän ehkä vähätellenkin suhtautunut ihmisiin, yleisimmin naisiin jotka ovat joutuneet hakeutumaan tällaisiin paikkoihin, jopa epäillyt heidän motiivejaan. No siellä oltiin, astuin sisälle ja voin sanoa että en ole koskaan tuntenut itseäni niin alastomaksi ja haavoittuvaksi, suojattomaksi kuin silloin.

No viis siitä ajattelin, saan lapseni nukkumaan ja hänelle jotakin iltaruokaa.

Aluksi Mari kyseli jotakin tietoja paperille, minusta ja puolisostani, vastailin niihin ja ajattelin, että haluan äkkiä lapseni nukkumaan ja toisaalta se mitä koin entisen puolisoni taholta oli niin kamalaa että en voinut pitää sitä sisälläni minun piti saada puhua siitä jollekulle, Oli tosi tärkeää että oli joku ihminen joka voi sanoa itkevälle ja tärisevälle ihmiselle että ihan totta se mitä puolisosi teki oli väkivaltaa ja väärin ja tuomittavaa. Sain myös vaatteita lapselleni sillä meillä ei ollut juuri niitä mukana. Näin jälkeenpäin sanoen voin sanoa, että tuon turvakodin tapa toimia oli täyden kympin arvoista, siellä oltiin ihmisiä ihmiselle, myös miehelle, silloin kuin olit alastomimmillasi ja haavoittuvimmillasi kuin koskaan ennen elämässäsi.

Olimme lapseni kanssa tuolla turvakodissa useampia päiviä, ja vaikka oli ehkä vähän outoa olla sellaisessa naisten maailmassa, se kaikki tuntui hyvältä ja tarpeelliselta. Oli tärkeää, että sain paikan olla lapseni kanssa. Arvostan myös tosi suuresti tuon turvakodin henkilökuntaa ja heidän empaattisuuttaan, silloin se mitä oli tapahtunut palasi mieleeni kerta toisensa jälkeen ja oli tärkeä päästä puhumaan siitä toisen ymmärtävän ihmisen kanssa. Mikä oli jotenkin ikävää, oli se, että kaikki kirjallisuus mitä minulle tarjottiin oli kirjoitettu niin, että mies on väkivallan tekijä ja nainen uhrina.

Luin toki niitä ja koitin olla välittämättä siitä, mutta mielessäni kävi monta kertaa, että miksi tätä ilmiötä ei virallisesti aa olla olemassa.

Turvakodista oltiin yhteydessä myös entiseen puolisoon ja siellä järjestettiin tapaaminen, se oli muuten ainoa kerta kun hän tunnusti tehneensä jotakin, sillä parin päivän jälkeen hän kielsi kaiken ja kieltää edelleen. Turvakoti tarjosi minulle ja entiselle puolisolleni mahdollisuutta terapiaan tämän väkivaltaongelman ratkaisemiseen. Ex puolisoni kävi siellä kerran ja yritti selittää asiat täysin toisinpäin, kieltäen kaiken tapahtuneen.

Kun terapeutit eivät lähteneet hänen mukaansa siihen ei hän sen koomin käynyt siellä enää.

Kävin myös itse yhden vuoden aikana terapiassa joka oli minulle tosi tärkeä, sitä tarjottiin minulle sieltä ensi- ja turvakodista. Ensimmäinen suuri kynnys oli saada miehenä läpi maksusitoumus, että saisin sitä. Aluksi minulle sanottiin, että en ole varsinaisesti terapian tarpeessa, että heillä on kriteerit, että pitää olla joku mielenterveyden häiriö. Sanoin tuolle käsittelevälle lääkärille, että olen maksanut kiltisti veroni ja nyt kun olen keskellä elämäni syvintä kriisiä ja tarvitsen siihen jotakin apua ja tukea mikä on minulle tosi tärkeää, että eikö se ole riittävä peruste.

Sain lopulta puhuttua sen sitoumuksen itselleni ja olen siitä kiitollinen. Oli tosi tärkeää päästä puhumaan ja käsittelemään sitä mitä oli tapahtunut ja tapahtunut sitä ennen.

Lisäksi entinen puolisoni ei jättänyt väkivaltaansa siihen, välillä esimerkiksi ovikello soi ja varomatta avattu ovi saattoi tuoda sisään päällekäyvän naisen joka oli matkustanut toiselle paikkakunnalle möyhentämään entisen puolisonsa jälleen kerran. Sitten alkoi hänen oikeustaistelunsa jotta hän saisi katkaistua lapsen välit täysin minuun lopullisena kostona kun olin uskaltanut astua hänen tielleen.

Olin tuolloin varmasti kavereideni, sekä mies, että naispuolisten kannalta tosi rasittava. Puhuin ja toistin vain kokemaani ja kertasin kaikkea mitä oli tapahtunut ja tapahtumassa. Onneksi he jaksoivat auttaa minua ja kulkea rinnallani. Oli myös tosi tärkeä saada puhua sen terapeutin kanssa joka oli nähnyt siellä turvakodissa niin paljon ja joka osasi ihanasti kannustaa ja rohkaista eteenpäin. Sanoinkin hänelle, että hänen olemassaolonsa vähentää kavereihini kohdistuvaa rasitusta joka on tosi tärkeää.

Yhden asian myös huomasin. Kun olin joutunut jotenkin totaalisesti nöyrtymään silloin mennessäni sen suuren kynnyksen yli sinne turvakotiin olin päättänyt myös etten rupea salailemaan sitä mitä on tapahtunut, en tosin mitenkään levittelemäänkään, mutta että puhun rehellisesti asiasta ja sanoisin että se on ollut hyvä ratkaisu. Rehellisyydellä ja puhtaalla omallatunnolla voi vähentää sitä kuormaa mitä muutenkin tuollainen tilanne aiheuttaa. Jos olisi vielä joutunut hymyilemään hampaat irvessä ja joutunut kantamaan suurta mustaa möykkyä sisällään olisi tilanne varmaan ollut kestämätön niin minun kuin lapsenikin kannalta.