Erosta ihan just vierähtänyt neljä vuotta. Eilen pysähdyin miettimään, kuin onnekas olenkaan!
Avioliiton loppuaika oli todella raastavaa ja eron hetkellä olin aivan loppu. Ensimmäisenä vuotena kävin eron jälkeen kävin läpi todellisen helvetin, kun yritin yksin luovia kolmea lasta sirpaleisella sydämellä pimeyden läpi. Yritin luoda uskoa & toivoa jota ei itselläkään ollut.
Lapsista ja perheestäni loin itselleni elämäntavan, oman valintani. Tätä minä haluan. Myöhemmin otin siihen vielä työn mukaan, onhan raha välttämätöntä toimeentulon vuoksi.
Eilen sen sitten tajusin; ero oli välttämätön meidän kaikkien mielenterveydelle! Arki on toimivaa ja ihanaa. Siihen kuuluu sekä itkut että naurut. Lapset ovat..niin lapsia! Tasapainoisia, uteliaita, ympäristöstään kiinnostuneita, onnellisen oloisia. Ilmapiiri ei ole kireä. Minulla on myös omaa aikaa ja ystäviä.
Uutta suhdetta en ole vielä(kään) aloittanut, ei ole sitä "oikeaa" vielä eteen tupsahtanut, eikä sen aika vielä olisikaan. En koe yksinäisyyttä.
Kaikki on vaan niin hyvin kuin olla ja voi, meillä kotona aurinko paistaa!
Halusin tämän kertoa niille, jotka eron myötä painivat riitojen ja ahdistuksen keskellä. Niille, joilla on lastentapaamisongelmia ja muuta surua ja ikävää. ELÄMÄ ON SITÄ MIKSI SEN TEET!!!
Kaikkiin asioihin ei tietenkään voi aina vaikuttaa, mutta aina voi valita jäljelle jääneistä vaihtoehdoista sen seuraavaksi parhaan. Eikä pidä kuvitella, että olisin itse helpolla päässyt. Entinen mieheni oli maanis-depressiivinen, narsistinen luonnehäiriö jne. Riitoja ollut lähestymiskieltoon asti ja lasten tapaamiset eivät toimi vieläkään. Kaikista vaikeuksista huolimatta itkin myös pitkään öisin ikävää aviomiestäni kohtaan ja surua päättyneestä suhteesta, VAIKKA se oli jälkeenpäin ajateltuna yhtä helvettiä! Aika parantaa haavat tai kaikki mikä ei tapa niin vahvistaa -sanonnat tuntuivat silloin suorastaan kettuilulta. Mutta niin se vain on! Helpotti kun oppi ajattelemaan ja tekemään päätöksiä ILMAN TUNTEITA, järkiperäisesti, silloin kun on kyse exmiehestäni. Ja kun en tunteile, hänellä ei myöskään ole valtaa minuun. Hän ei saa minua suuttumaan , ei itkemään, pelkäämään, edes nauramaan.. Tiedä, kuullostaako hullulta, mutta toimii!
Siis keväistä auringonpaistetta teille kaikille, erosta selviää hengissä ja mahdollisesti voi jopa paremmin kuin vaikeassa liitossa!
Avioliiton loppuaika oli todella raastavaa ja eron hetkellä olin aivan loppu. Ensimmäisenä vuotena kävin eron jälkeen kävin läpi todellisen helvetin, kun yritin yksin luovia kolmea lasta sirpaleisella sydämellä pimeyden läpi. Yritin luoda uskoa & toivoa jota ei itselläkään ollut.
Lapsista ja perheestäni loin itselleni elämäntavan, oman valintani. Tätä minä haluan. Myöhemmin otin siihen vielä työn mukaan, onhan raha välttämätöntä toimeentulon vuoksi.
Eilen sen sitten tajusin; ero oli välttämätön meidän kaikkien mielenterveydelle! Arki on toimivaa ja ihanaa. Siihen kuuluu sekä itkut että naurut. Lapset ovat..niin lapsia! Tasapainoisia, uteliaita, ympäristöstään kiinnostuneita, onnellisen oloisia. Ilmapiiri ei ole kireä. Minulla on myös omaa aikaa ja ystäviä.
Uutta suhdetta en ole vielä(kään) aloittanut, ei ole sitä "oikeaa" vielä eteen tupsahtanut, eikä sen aika vielä olisikaan. En koe yksinäisyyttä.
Kaikki on vaan niin hyvin kuin olla ja voi, meillä kotona aurinko paistaa!
Halusin tämän kertoa niille, jotka eron myötä painivat riitojen ja ahdistuksen keskellä. Niille, joilla on lastentapaamisongelmia ja muuta surua ja ikävää. ELÄMÄ ON SITÄ MIKSI SEN TEET!!!
Kaikkiin asioihin ei tietenkään voi aina vaikuttaa, mutta aina voi valita jäljelle jääneistä vaihtoehdoista sen seuraavaksi parhaan. Eikä pidä kuvitella, että olisin itse helpolla päässyt. Entinen mieheni oli maanis-depressiivinen, narsistinen luonnehäiriö jne. Riitoja ollut lähestymiskieltoon asti ja lasten tapaamiset eivät toimi vieläkään. Kaikista vaikeuksista huolimatta itkin myös pitkään öisin ikävää aviomiestäni kohtaan ja surua päättyneestä suhteesta, VAIKKA se oli jälkeenpäin ajateltuna yhtä helvettiä! Aika parantaa haavat tai kaikki mikä ei tapa niin vahvistaa -sanonnat tuntuivat silloin suorastaan kettuilulta. Mutta niin se vain on! Helpotti kun oppi ajattelemaan ja tekemään päätöksiä ILMAN TUNTEITA, järkiperäisesti, silloin kun on kyse exmiehestäni. Ja kun en tunteile, hänellä ei myöskään ole valtaa minuun. Hän ei saa minua suuttumaan , ei itkemään, pelkäämään, edes nauramaan.. Tiedä, kuullostaako hullulta, mutta toimii!
Siis keväistä auringonpaistetta teille kaikille, erosta selviää hengissä ja mahdollisesti voi jopa paremmin kuin vaikeassa liitossa!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Onneksi olet iloinen päätöksestäsi! Itse tässä mietin jatkuvasti, miten toimisin. En haluaisi pahoittaa mieheni mieltä, vaikka haluaisinkin erota hänestä. Itse myös olen niin herkkä, että varmaan itkisin myös iltaisin surressani häntä... On niin ristiriitaista!! Lapsetkin haluaisivat asua omakotitalossamme, kun täällä on kavereita ja puisto vieressä jne. Tunnen itseni lurjukseksi ja perheenrikkojaksi, jos rikon tämän kaiken. Itse olen ahdistunut ja usein "tuppisuu", kun en jaksa, kun mieheni kaikkiin sanomisiini ottaa kantaa, vaikka puhuisinkin muille. Hänellä ei tunnu olevan muuta tekemistä. Hänen töissä ollessaan olen taas oma itseni, iloinen ja elämänhaluinen, suorastaan tanssin...