Veli kasvattajana

Olin rippikouluiässä kun jäin äidistäni orvoksi, isä oli kuollut 10 vuotta aikaisemmin. Uusi holhoojani oli ainoa veljeni, reilu parikymppinen jätkä. Siinä koko suku, hyvässä ja pahassa.

Minä tietenkin oireilin ja olin paskamainen, mutta veli työnsi minua eteenpäin. Piti minut koulussa ja hommasi kesäksi työpaikan, opetti minut sillä tavalla ymmärtämään rahan päälle, eli teki minusta rahasta riippuvaisen.

Kaikkea sitä tuli kokeiltua, viinasta koulupinnaukseen. Ne hullutukset loppui lyhyeen, kun veli tajusi missä mennään. Haki kunnollisen koivupiiskan, eikä siinä auttanut mikään, sain sellaisen selkäsaunan, hyvä ettei lastut lennelleet takapuolesta. Maanantaina palasin kouluun persus hellänä, enkä sen jälkeen koulupinnausta harkinnut.

Ei tuo löylytys ainoaksi jäänyt, viimeisen kerran maistoin risua melkein valmiina rakennusmestarina ja piiskaa käytti rakennusmies veljeni.

Kuritukset olivat tulisia, mutta veli sanoi myöhemmin, että hänen oli pakko olla ankara, muuten minä olisin voinut villiytyä täysin ja mennä täysin hunnigolle, rajalinjojen piti olla selvät. Toimiva menetelmä tuo kuitenkin oli ja vieläkin hän tarttuisi siihen jos tarve vaatisi.

Veljeä kuitenkin asia vaivasi ja minä lohdutin häntä, että muutama selkäsauna on halpa hinta, kun vastapuolena puntarissa on koko elämä.

Läheiset suhteet minulla oli veljeen, hän oli minulle enemmän kuin veli. Aikuisena olen tajunnut, että hän todella pelasti minut. Hän oli mitä parhain esikuva ja auktoriteetti. Kun 193 senttinen mies käskee, niin hölmöä on olla tottelematta.