Astuttuani pääovesta kadulle, minun teki mieli polttaa pikkusikari, juoda lonkero ja syljeskellä kadulle kirjaston kiviportailta. En yksinkertaisesti voinut katsoa taakse, sillä mustan lasirakennuksen syvin luonne oli näyttäytynyt minulle kaikessa irvokkuudessaan ja epäoikeudenmukaisuudessaan. En halunnut olla sen kanssa missään tekemisissä enää koskaan, jupisin itsekseni. Olin selvästi tunnekuohun viemää, enkä oikein kyennyt hallitsemaan tilannetta kuin näennäisesti. Taantuma. Romahdus takaisin teinivuosiin, jolloin oli luonnollista näyttää poliisille keskisormea ja sylkeä vartijoita kasvoille. Aikaan, jolloin tunsi hallitsevansa tilannetta kuin tilannetta ollen kaiken yläpuolella, tai peräti ollut kokenut olevansa irti jostain sellaisesta, jossa ei ollut mitään sisältöä. Ei merkitystä tai järkeä. Aikaan, jolloin oli vahva, oikeassa ja täynnä energiaa. Minut oltiin lytätty. Minut oltiin ohitettu, nollattu ja sivuutettu. Minut oltiin työnnetty sivummalle ja looginen jatkumoni oltiin torpattu, taklattu, tyrmätty ja vihelletty poikki. Minua oltiin rankaistu rikkeestä, johon en ollut syyllistynyt.
Kävelin kioskille. Kaikki se mitä kioskissa oli tarjolla, oli muuttunut toisen väriseksi ja toisen tuoksuiseksi. Tuntui siltä, että käsitykseni todellisuuden luonteesta oli muuttunut. Kioskin myyjä vaikutti erityisen aistittavalta, eikä hämärältä ihmiskuvatukselta, elastiselta myyntirobotilta, joka toisteli samoja sanoja päivästä toiseen asiakkaille, jotka olivat toistensa kopioita. Hänellä oli hauskat ja ovelalta vaikuttavat silmät, ja hän oli huomattavan lyhyt, koska nainen oli kotoisin jostain Thaimaan tai Indonesian tienovilta, missä kaikki ihmiset olivat lyhyitä. Syytä tähän en tiennyt. Itse olen huomattavan pitkä, hoikka ja erityisen vaalea, joten olimme siinä kuin kaksi marjaa arpatiski välissämme. Nainen oli hyväntuulinen, puhui hassua Suomea kummallisella aksentilla ja kohteli minua kuin tuttavaansa. Tämä tällainen saattoi olla vain naisen kulttuurin luoma tuote, mutta se osittain pelasti minut siltä etten hypännyt metron alle, mereen tai kävellyt punaisia päin Lauttasaaren raitiovaunukiskoille.
Vedin savuja sikaristani metron oviaukolla ja puhaltelin raivoani ulos pitkin tienoota. En ollut vielä soittanut kenellekään, sillä saattaisin pillahtaa itkuun, romahtaa tai muuten seota, kilahtaa tai keksiä heittää puhelin seinään. Vedän päiväkännit, ajattelin. Vedän perseet ja otan tolpalta taksin himaan. Tutustun kaikkiin tarjolla oleviin ihmisiin ja rankutan heille elämäni paskamaisista puolista ja epätasa-arvoisesta kohtelusta. Rätkytän eriarvoisuudesta ja erilaisesta palkkauksesta ja kaikenlaisista klubeista, joissa virkoja ja tehtäviä jaellaan hiljaa keskenään ja yksityisesti. Harkitsin juristin palkkaamista. Tämän idean jälkeen harkitsin palkkamurhaajan palkkaamista, jonka jälkeen harkitsin koko johtokunnan myrkyttämistä. Kenties voisin ajaa autolla heidän perheenjäsentensä päälle, tuumailin ja vedin ravintolan oven auki.
Jollain tavalla jokin päättyi siihen. Ravintolan tunnelma oli hidas, hiljainen ja eleetön. Minkäänlaista mekkalaa ei ollut; sellaista, johon oli helppo livahtaa huomaamatta sisään. Paikalla oli vain muutama asiakas, joista jokainen katsoi suuntaani astuessani sisään. Juuri sellaista en nyt kaivannut. Riisuin hansikkaat marssiessani pitkälle tiskille, jonka takana baarimikko hääräsi omiaan.
Joillakin oli töitä, ajattelin. Jotkut pääsevät sinne minne ovat menossa, kiroilin. Yritin hymyillä baarimikolle, mutta se jäi irvistykseksi.
Perussuomalainen
Neljännen lonkeron jälkeen huomasin kaverin puhuvan järkeä. Minulla oli kummallinen tapa väittää vastaan niin kauan kuin se vain oli mahdollista - vaikka tietäisin olevani väärässä. Ja jos en tiennyt mikä oli oikein ja mikä väärin, niin väittelin sitäkin hanakammin. Ravasimme ulkona röökillä ja kiskoimme politiikkaa ulos ja paukkuja alas. Aloin olla kello neljän hujakoilla melkoisessa fyllassa, sillä huomasin nauraa rätkättäväni tämän tästä mitä älyttömimmille asioille. Pilkkasin avoimesti ihmisten ulkonäköä, käytöstä ja murretta. Saatoin osoittaa sormella jotain asiakasta ja haukkua tämän vaatteet, kengät tai käsilaukun lyttyyn. En ollut koskaan pitänyt kiinalaisista enkä heidän kulttuuristaan, joten etähaukuin kiinalaiset. Sitten haukuin ruoholahtelaiset, sillä paikka oli aivan kammottava asua, ja ainoastaan mauttomat imbesillit asuivat siellä. Ruoholahti oli kuin lähiö, jonka oli kansoittanut sekalainen joukko tuontiartikkeleita jostain perkeleen havumaailmasta. Sanalla sanoen: kunnon tuulahdus persuleiristä sai kielenkantani avautumaan ja sydämeni murheen ja aivojeni vitutuksen kaikkoamaan. Olin vapaa. Olin onnellinen.
Lisäksi olin aivan kännissä.
Sitten kissani soitti ja valitti, ettei ollut saanut päivällistään.
(naurua)
Kävelin kioskille. Kaikki se mitä kioskissa oli tarjolla, oli muuttunut toisen väriseksi ja toisen tuoksuiseksi. Tuntui siltä, että käsitykseni todellisuuden luonteesta oli muuttunut. Kioskin myyjä vaikutti erityisen aistittavalta, eikä hämärältä ihmiskuvatukselta, elastiselta myyntirobotilta, joka toisteli samoja sanoja päivästä toiseen asiakkaille, jotka olivat toistensa kopioita. Hänellä oli hauskat ja ovelalta vaikuttavat silmät, ja hän oli huomattavan lyhyt, koska nainen oli kotoisin jostain Thaimaan tai Indonesian tienovilta, missä kaikki ihmiset olivat lyhyitä. Syytä tähän en tiennyt. Itse olen huomattavan pitkä, hoikka ja erityisen vaalea, joten olimme siinä kuin kaksi marjaa arpatiski välissämme. Nainen oli hyväntuulinen, puhui hassua Suomea kummallisella aksentilla ja kohteli minua kuin tuttavaansa. Tämä tällainen saattoi olla vain naisen kulttuurin luoma tuote, mutta se osittain pelasti minut siltä etten hypännyt metron alle, mereen tai kävellyt punaisia päin Lauttasaaren raitiovaunukiskoille.
Vedin savuja sikaristani metron oviaukolla ja puhaltelin raivoani ulos pitkin tienoota. En ollut vielä soittanut kenellekään, sillä saattaisin pillahtaa itkuun, romahtaa tai muuten seota, kilahtaa tai keksiä heittää puhelin seinään. Vedän päiväkännit, ajattelin. Vedän perseet ja otan tolpalta taksin himaan. Tutustun kaikkiin tarjolla oleviin ihmisiin ja rankutan heille elämäni paskamaisista puolista ja epätasa-arvoisesta kohtelusta. Rätkytän eriarvoisuudesta ja erilaisesta palkkauksesta ja kaikenlaisista klubeista, joissa virkoja ja tehtäviä jaellaan hiljaa keskenään ja yksityisesti. Harkitsin juristin palkkaamista. Tämän idean jälkeen harkitsin palkkamurhaajan palkkaamista, jonka jälkeen harkitsin koko johtokunnan myrkyttämistä. Kenties voisin ajaa autolla heidän perheenjäsentensä päälle, tuumailin ja vedin ravintolan oven auki.
Jollain tavalla jokin päättyi siihen. Ravintolan tunnelma oli hidas, hiljainen ja eleetön. Minkäänlaista mekkalaa ei ollut; sellaista, johon oli helppo livahtaa huomaamatta sisään. Paikalla oli vain muutama asiakas, joista jokainen katsoi suuntaani astuessani sisään. Juuri sellaista en nyt kaivannut. Riisuin hansikkaat marssiessani pitkälle tiskille, jonka takana baarimikko hääräsi omiaan.
Joillakin oli töitä, ajattelin. Jotkut pääsevät sinne minne ovat menossa, kiroilin. Yritin hymyillä baarimikolle, mutta se jäi irvistykseksi.
Perussuomalainen
Neljännen lonkeron jälkeen huomasin kaverin puhuvan järkeä. Minulla oli kummallinen tapa väittää vastaan niin kauan kuin se vain oli mahdollista - vaikka tietäisin olevani väärässä. Ja jos en tiennyt mikä oli oikein ja mikä väärin, niin väittelin sitäkin hanakammin. Ravasimme ulkona röökillä ja kiskoimme politiikkaa ulos ja paukkuja alas. Aloin olla kello neljän hujakoilla melkoisessa fyllassa, sillä huomasin nauraa rätkättäväni tämän tästä mitä älyttömimmille asioille. Pilkkasin avoimesti ihmisten ulkonäköä, käytöstä ja murretta. Saatoin osoittaa sormella jotain asiakasta ja haukkua tämän vaatteet, kengät tai käsilaukun lyttyyn. En ollut koskaan pitänyt kiinalaisista enkä heidän kulttuuristaan, joten etähaukuin kiinalaiset. Sitten haukuin ruoholahtelaiset, sillä paikka oli aivan kammottava asua, ja ainoastaan mauttomat imbesillit asuivat siellä. Ruoholahti oli kuin lähiö, jonka oli kansoittanut sekalainen joukko tuontiartikkeleita jostain perkeleen havumaailmasta. Sanalla sanoen: kunnon tuulahdus persuleiristä sai kielenkantani avautumaan ja sydämeni murheen ja aivojeni vitutuksen kaikkoamaan. Olin vapaa. Olin onnellinen.
Lisäksi olin aivan kännissä.
Sitten kissani soitti ja valitti, ettei ollut saanut päivällistään.
(naurua)
Vastaukset 14
Vanhimmat
Mjoo
Tähän rimpsuun on hiton hankala ympätä mukaan Jack Bauer, koska hän ei osaa sanaakaan Suomea.
Todella kimurantti tilanne.
(hirn)
Jack Bauer - Inspiraationi lähdekoodi
Pötkylä piti hakea postista. Ja koska kaikki Postin toimipisteet ovat hajasijoitettu ruokakauppojen yhteyteen, ostin samalla yhden päivän ruoat, kun käväisin noukkimassa lähetyksen.
Kotona istuin vuoteella ja avasin pötkylän; tämä vei hieman aikaa, sillä pötkylä oli hyvin paketoitu. Se olisi selvinnyt tsunamistakin, sillä niin roimasti teippiä oli siihen käytetty. Pötkylä ilmestyi hyppysiini Lontoosta, ja sen sisin tuoksui huumaavalle. Uudelle ja huumaavalle. Tuijotin pimeään putkiloon, jonka pään olin vihdoin ja viimein saanut auki. Ensivaikutelma oli se että putkilo oli tyhjä. Näin ei kuitenkaan ollut. Käänsin putkilon alassuin, ja pienen ravistelun jälkeen esiin ilmestyi valkoisen paperirullan pää. Vedin sen ulos ja levittelin sen vuoteelle parhaimpani mukaan.
Se oli järkyttävän hieno. Se oli niin hieno, että kuulin sydämeni tykytyksen kiihtyvän. Kohina lisääntyi korvissani ja minua kuumotti.
Jack Bauer katseli syvälle silmiini. Olin aivan myyty.
(hirn)
Mjoo
Mikä tästä tilanteesta tekee mielenkiintoisen, on se että siirrän nyt puheenvuoron Jack Bauerille, joka on kaksiulotteinen.
Eli siis juliste.
(hihitystä)
Jack Bauer
Harmillista kyllä, minut on kehystetty, laitettu lasin alle ja ripustettu jonkun naisen makuuhuoneeseen parisängyn päädyn päälle seinälle. Minulla on tässä näköalapaikka. Mitään muuta tekemistä minulla nyt sitten ei olekaan, kuin ajattelu ja tapahtumien tarkkailu. Onneksi olen hyvä ajattelija, sillä tällainen elämä saattaisi käydä ennen pitkää pitkäksi, jos ei - tavalla tai toisella - kykenisi irtautumaan vallitsevasta kaksiulotteisuudesta ja loikkaamaan mielikuvituksellaan toisaalle. Mitään rajaa ei ollut.
Mutta vaikka näin oli, niin sille en mahtanut mitään, mitä sain päivin ja öin katsella. Naisella ei ollut makuuhuoneessaan televisiota, joten en voinut katsella ohjelmia enkä elokuvia. Sen sijaan hänellä oli makuuhuoneessaan läppäri, jota hän naputteli tämän tästä. Ja koska seinältä on niin pitkä matka läppärin ruudulle, niin en kyennyt edes näkemään mitä hän kirjoitti. Ei minulla mitkään kaukoputkisilmät olleet, vaan aivan tavalliset. Eli ulkopuolisia älyllisiä haasteita minulla ei ollut. Oli turvauduttava itseensä ja kykyihinsä. Taas visuaalinen näkymä oli äärimmäisen tylsä. Kun joutuu seuraamaan aikuisen naisen elämää tämän seinältä tämän tietämättä että tätä tarkkaillaan, joutuu ennennäkemättömän tylsään maailmaan.
Aloitan vaikka yöstä.
Huoneessa on hämärää. Mitään ei tapahdu. Sitten hän kääntyy vuoteessa toiselle kyljelleen, jonka jälkeen ei taas tapahdu mitään. Tätä samaa jatkuu aina aamuun asti. Todella mielenkiintoista.
Aamun tullen puhelimen herätyskello herättää hänet. Nainen on yleensä aivan sekaisin aamulla. Uni on kuin kone, joka sotkee naisen hiukset, ilmeen ja olemuksen. Koko nainen menee sekaisin unikoneessa. Tämä tällainen on naurettavaa.
Yleistä sekavuutta aletaan pikkuhiljaa kasailla kokoon keittämällä kahvia ja lukemalla sanomalehti. Tähän kuluu aikaa aivan tolkuttomasti. Ja kun nämä toimet ollaan suoritettu, niin sitten poistutaan jälleen huoneesta suihkuun. Suihkussa kuluu aikaa tolkuttomasti. Itse en käy suihkussa koskaan, koska olen paperijuliste.
Lopulta, vihdoin ja viimein, nainen seisoo vaa'alla pyyhe päässään. Tämän jälkeen katsotaan digitaalimittariin. Tämän jälkeen otetaan pyyhe pois päästä ja katsotaan uudelleen digitaalimittariin. Ajattelen usein, että onko tuollaisessa elämässä mitään järkeä.
Jos jatkaisin tätä esseetä vielä kuusi riviä, niin heikoimmat ja empaattisimmat lukijani saattaisivat masentua, joten en humanistisista syistä jatka.
Jack Bauer
(hirn)
Jatkanpas
Kun joutuu täysin syyttömänä seuraamaan ihmisen elämää läheltä, täytyy olla henkisiä voimavaroja sellainen kestää. Ihmisille ei näet näytä tapahtuvan juuri mitään. Ihmiselämä on äärimmäisen yksinkertainen ja kompleksiton näytelmä, jossa ei ole koukuttavaa juonta. Ei käänteitä. Ihminen makaa, syö ja nukkuu. Ja jos hän ei näin tee, niin hän on suihkussa tai kirjoittelemassa pyyhe päässään. Todellinen oman elämänsä taliban, mietin. Todellinen askeetti, pohdin. Lopulta olin tullut siihen tulokseen, että nainen oli itse kaksiulotteisempi kuin itse olin. Edes hänen etätyömaailmansa ei ollut kuin kaksi näyttöä ja ruuduilla läjittäin käsittämättömiä merkkejä, jotka eivät hänelle itsellekään varmaan kertoneet mitään; toimisto sijaitsi juuri siinä kohtaa, johon itse olin toivonut televisiota. Televisiota ei ollut, mutta muistaakseni sellaisen kapineen seuraaminen oli ajatuksena yhtä kirkas kuin roikkua kaksiulotteisena seinällä.
(hihitystä)
Sartrelaisena eksistentialistina ymmärrän hyvin ripustajani syvää hämmennystä elämän olemuksen suhteen. Ymmärrän myös mihin hän tarvitsee minua, ja mitä hän minulta odottaa. Minä olen toiminnallinen henkireikä ummehtuneessa interiöörissä. Minä olen ikkuna toisaalle. Minä, Jack Bauer. Minä en ole nainen, kuten hän on, vaan maaginen seikkailusankari, renegade ja kahleista vapaa individualisti. Minä en ole masentunut nainen, jolla ei ole suuntaa tai sellaista tavoitetta, jonka päässä odottaisi jotain tähdellistä. Minua ei ole ankkuroitu maahan, vaan seinään.
(hihitystä)
Raapaisusta syntyy leimahdus
Kun puhelin soi, ja ripustajani siihen vastaa, pääsen aitiopaikalta kuuntelemaan sitä mitä nainen sanana tarkoittaa.
Kaksi naista keskustelee keskenään, ja voisi luulla että he puhuvat toistensa päälle. Tätä jatkuu minuuttitolkulla. Missään vaiheessa ei upota pintaa syvemmälle, vaan jokainen lause on tarkkaan valikoitu valmiuden hyllyrivistöistä ja asetettu eetteriin. Kaikki. Jokainen sanamuodostelma kohteliaisuuksineen ja tsemppaavuuksineen on kuin esikatseltu. Empatiaa valuu lattialle kuin saavista olisi kaatanut tai sinne uimaan olisi hypännyt. Hirveästi asiaa eikä minkäänlaista juurtumista mihinkään oleelliseen. Olemme tätä kuunnellessamme enemmän kuin pinnalla. Lisäksi teennäinen yhteenkuuluvuuden tunne häiritsee minua. Eivät naiset ole kuin toistensa vihollisia. Eivät he istu missään koalitiossa tai ystävyyskerhossa, vaan seisovat naisten sotatantereella, jossa sotaa käydään erittäin likaisin ja kyseenalaisin asein.
Ja miksi?
No siksi etteivät maailman Jack Bauerit jaksa kuunnella tai käydä näitä vääntöjä. Naisille jää vain naiset. Voi poloisia.
(hirn)
Ripustajani on itse ripustautunut vaakaan. Jälleen hän seisoo vaa'alla, vaikka edellisestä kerrasta on noin vartti aikaa. Oliko hänellä huono muisti? Vartalopeiliin on kirjoitettu mustalla tussilla jotain. En erota, mitä.
Hän on aikeissa lähteä jonnekin. Kun hän eilen lähti jonnekin, lähtöprosessiin kului reilu tunti alkaen siitä kun hän sai idean lähteä sinne jonnekin. Jos talo syttyisi nyt tulee, hän tukehtuisi hengiltä. Olen hieman pettynyt häneen. Luultavasti olisi parempiakin seiniä tulla ripustetuksi.
Ripustajani on nyt vaatekaapissa. Hänestä näkyy vain takapuoli ja jalat. Joskus, tai ehkä toisinaan, saan omituisia viboja siitä että ripustajani tietää että häntä katsellaan. Hän on luultavasti perverssi.
Tutkin asiaa. Kuulemiin.
(hihitystä)
Jaaha!
No mitäs tämä tällainen nyt on?
Ripustajani on löytänyt vaatekaapista päähänsä sotilaskypärän, jonka itse tunnistan komposiittikypäräksi.
Todella mielenkiintoinen näky: neitseellisen valkoinen alusasu ja vihreä maastopotta päässä.
(hirn)
Mjaa-a
Onko tämä nyt sellaista "hiljaista radikalismia" vai jotain muuta? Kieltämättä kypärä pukee häntä ehkä paremmin kuin alusasu. Tai ehkä fokus on sittenkin tässä kombossa, jossa täysin vastakkaiset maailmat kohtaavat toisensa. Pelkkä alusasussa esiintyminen on jo jollain tavalla radikaalia, mutta vielä komposiittipotassa.
Ehkä vihdoinkin on sotaisuudesta löydettävissä eroottisia elementtejä, pohdin ja katselin mitä hän seuraavaksi keksisi tehdä. Tytössä (nainen) on kieltämättä potentiaalia. Mutta ei hän koskaan tulisi yltämään minun tasolleni. Minä olen huippukoulutettu liittovaltion agentti, jonka vastuulla on maailman pelastaminen salaliitoilta ja terrorismilta.
Lisäksi olen alfamies, Jack Bauer.
(hihitystä)
Donna Persu
Donna Persu on käsittääkseni jonkinlainen älykkö tai ainakin villi (savage). Monimutkaisessa ja moniselitteisessä maailmassa luoviminen on hänelle jokseenkin helppoa, mutta kuitenkin hän päätyy aina suojapanssarinsa alle: militarismiin ja seksuaalisuuteen. Eli kuoleman ja elämän kierteeseen. Hän ei ikään kuin näe muita toimintamekanismeja kuin nämä kaksi, jotka hän on kaiken lisäksi naittanut yhteen mahdottomaksi yhtälöksi tai hybridiksi.
Nehän sulkevat pois toisensa, ja aiheutetusta toiminnasta syntyy silloin täysin hyödytöntä.
Kummallinen muija, Jack Bauer ajatteli.
(naurua)
Epäterveitä radikaaleja elimistössä, kuin jossain james-elokuvassa Älä kieltäydy kahdesti 007, hoitolaitokseen hoitajien hoidettavaksi jotta huonot radikaalit poistuvat elimistöstä.
Mutta kokeile joo tervehtiä: heiluta lateraalisesti rannetta joillekin tytöille joita joskus voit nähdä.... hassun näköinen tervehdys sitten,jos heilutat kättä tuolla tavoin hassusti.
Mjoo
Ai niin kuin Elizabeth?
(hihitystä)
https://www.youtube.com/watch?v=XGkbfWqFs3Q&ab_channel=AFPNewsAgency