Toivoisin pohdintaa, että miten sovitetaan yhteen kaksi ihmistä, joissa on jotakin samaa, mutta myös jotakin erilaista? Ovatko molemmat vain sellaisia kuin ovat, ja tyytyvät siihen, mitä toinen on? Vai mukautuvatko he toistensa mukaan?
Omasta mielestäni parisuhde on kompromisseja - tehdään asiat niin, että molemmilla olisi mahdollisimman hyvä olla, valmiina tekemään asioita toisen hyväksi. Jos jollakin asialla ei ole itselle niin suurta merkitystä, mutta toiselle on, niin sitten voi tehdä sen toisen mukaan. Jos taas asialla on molemmille suuri merkitys, koitetaan etsiä puoliväli, jossa molemmilla olisi hyvä olla, ja tässä otetaan huomioon molempien lähtökohdat. Siis mukaudutaan mahdollisimman pitkälle toisen tahtoon, mutta ei kuitenkaan niin pitkälle, että itsestä tuntuu pahalta. Tärkeässä asemassa on jatkuva kommunikointi, että molemmat voivat heti kertoa, jos jokin alkaa tuntua pahalta, itselle sopimattomalta. Tällöin etsitään yhdessä parempaa ratkaisua.
Tuntuu, että yleisemmin ajatellaan kaikenlaisen mukautumisen olevan automaattisesti itseään vastaan toimimisena, vaikka olisi kyse tekijälle vähäpätöisestä asiasta, jonka muuttaminen olisi vain toisen huomioon ottamista. Jos esimerkiksi jokin asia ärsyttää toista, niin sen ajatellaan olevan kuitenkin sen verran pyhä asia, että sitä ei voi odottaa muutettavan. Toisen pitäisi vain sietää, tai sitten erota koko suhteesta, jos on niin turhamainen, että ei pysty sietämään tällaista "kiinteää" osaa toisessa.
Mutta entä jos pohtisi tarkemmin, että onko se nyt niin tärkeä juttu sille tekijälle, että ei voisi sitä toisen mieliksi muuttaa? Olisiko tämä muutos oikeasti vastoin hänen minuuttansa, aiheuttaen jonkinlaista kärsimystä? Vai voisiko hän ajatella, että: "Tämä ei ole itselleni mikään suuri muutos, mutta sillä on suuri merkitys rakkaan kumppanini viihtyvyydelle. Siispä miksi en tekisi sitä?". Tarkemmin voisi mielestäni miettiä, että mitkä asiat ovat oikeasti niitä itselle pyhiä, omia arvoja, itseä, joiden toteutuminen on edellytys parisuhteelle, joissa ei pysty/halua joustaa edes toisen hyväksi. Muutoin sitten toisen huomioon ottaminen olisi mielestäni se tavoite, jonka eteen voisi olla valmis tekemään muutoksia.
Omasta mielestäni parisuhde on kompromisseja - tehdään asiat niin, että molemmilla olisi mahdollisimman hyvä olla, valmiina tekemään asioita toisen hyväksi. Jos jollakin asialla ei ole itselle niin suurta merkitystä, mutta toiselle on, niin sitten voi tehdä sen toisen mukaan. Jos taas asialla on molemmille suuri merkitys, koitetaan etsiä puoliväli, jossa molemmilla olisi hyvä olla, ja tässä otetaan huomioon molempien lähtökohdat. Siis mukaudutaan mahdollisimman pitkälle toisen tahtoon, mutta ei kuitenkaan niin pitkälle, että itsestä tuntuu pahalta. Tärkeässä asemassa on jatkuva kommunikointi, että molemmat voivat heti kertoa, jos jokin alkaa tuntua pahalta, itselle sopimattomalta. Tällöin etsitään yhdessä parempaa ratkaisua.
Tuntuu, että yleisemmin ajatellaan kaikenlaisen mukautumisen olevan automaattisesti itseään vastaan toimimisena, vaikka olisi kyse tekijälle vähäpätöisestä asiasta, jonka muuttaminen olisi vain toisen huomioon ottamista. Jos esimerkiksi jokin asia ärsyttää toista, niin sen ajatellaan olevan kuitenkin sen verran pyhä asia, että sitä ei voi odottaa muutettavan. Toisen pitäisi vain sietää, tai sitten erota koko suhteesta, jos on niin turhamainen, että ei pysty sietämään tällaista "kiinteää" osaa toisessa.
Mutta entä jos pohtisi tarkemmin, että onko se nyt niin tärkeä juttu sille tekijälle, että ei voisi sitä toisen mieliksi muuttaa? Olisiko tämä muutos oikeasti vastoin hänen minuuttansa, aiheuttaen jonkinlaista kärsimystä? Vai voisiko hän ajatella, että: "Tämä ei ole itselleni mikään suuri muutos, mutta sillä on suuri merkitys rakkaan kumppanini viihtyvyydelle. Siispä miksi en tekisi sitä?". Tarkemmin voisi mielestäni miettiä, että mitkä asiat ovat oikeasti niitä itselle pyhiä, omia arvoja, itseä, joiden toteutuminen on edellytys parisuhteelle, joissa ei pysty/halua joustaa edes toisen hyväksi. Muutoin sitten toisen huomioon ottaminen olisi mielestäni se tavoite, jonka eteen voisi olla valmis tekemään muutoksia.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Nyt olet asian ytimessä. Onnistunut parisuhde vaatii puhumista ja sopimista. Tahtoa olla yhdessä. Kummankin mukautumista. Se vaatii työtä onnistuakseen, mutta onnistuessaan antaa moninverroin enemmän kuin mitä vie.
Me olemme kumppanini kanssa tehneet juuri näin, hyvällä menestyksellä. Molemmat haluavat tehdä asioita toisen parhaaksi, vastavuoroisesti.
Meilä mies on koko ajan niin kiinni lapsuudenkodissaan. Joka viikonloppu pitää mennä sinne. Mies ei keskustele kanssani , vaan päättää itse. Jos alan puhua asiasta mies sanoo että ei jaksa kuunnella ja vaan lähtee. Kesälomat mieheltä menee sukulaisten auttamisessa heinän-, rehunteko ym. Ja kaiken tämän hän on tehnyt ilman palkkaa. Koska hän on niin avulias, niin sukulaiset käyttää hyväksi. Palkka olisi kyllä ollut tarpeen koska itse olin lasten pienenä ollessa kotiäiti. Tätä samaa se on tehnyt koko 40 avioliiton aikana. Monet kerrat olen miettinyt eroamista ja itkenyt, mutta en vain ole raskinut hajottaa perhettä. Nyt kun ollaan eläkkeellä sama meno jatkuu. Jos otan asian puheeksi mies suuttuu ja lähtee syntymäkotiin veljiensä luo ja sanoo ettei jaksa kuunnella. Mitä tekisin en tiedä enää itse? Onko kellään muulla tälläistä.
En ymmärrä, miten olet jaksanut suhdetta noin kauan?
Vaikea sanoa, kun ei tiedä tarkemmin mistä tuossa riitelette ja mitä siinä tulee sanottua. Vaan sen totean, että jos oma puoliso pistäisi kilpailuasetelmaan itsensä ja lähisukulaiseni (vanhemmat ja sisko) niin hän kyllä sen kilpailun häviäisi. Minusta tuo on itsestään selvä ja veri on vettä sakeampaa. Vaan onneksi tuli valittua sen verran fiksu mies, että ei tuo moista ikinä yrittäisi ja molemmat ymmärrämme lähisuvun tärkeyden.
Hyvä kirjoitus. Parisuhde on tosiaan kompromisseja ja siksi tosiaan pitkä useamman vuotta kestänyt parisuhde on ehkä paras suositus, mikä uuteen parisuhteeseen voi saada. Tietysti vielä jos on lapsia, niin ne opettavat melkein väkisin pois minä minä ajattelusta,
Toisaalta ei saa unohtaa pmia rajojaan. Usein täälläkin saa lukea, että puoliso raivoaa tai nimittelee, pettää jne. On tärkeää asettaa rajat, miten sallii itseään kohdeltavan ja pitää niistä kiinni. Esimerkiksi, että minua ei kovassakaan riidassa nimitellä.