Vaikka ei tuullut, niin heidän hiuksensa liehuivat ja liepeet - jos näin voidaan sanoa - liikkuivat kuin tuullut olisi. Yhtä lailla heistä näki läpi kuin ei nähnyt. Eikä periaatteessa voitu sanoa, missä kohtaa kukin heistä alkoi ja mihin tämä loppui. Jotain pitkänomaista, ehkä tuhkanharmaata tai jopa mustaa oli läsnä. He olivat kuin toisessa maassa tai todellisuudessa, jonne ei voinut yltää tai kurottaa, kun he saapuivat tänne jostain. Tähän esille molemmat vierekkäin kuin seisomaan. Vaikka ei tuullut, niin he liikkuivat tuulessa. Eikä heillä mikään kiire ollut. Siellä missä he olivat, ajalla ei tuntunut olevan merkitystä.
Tällaista oli ihmisen vaikea käsittää. Perin vaikea oli myös se hyväksyä, että he olivat saapuneet tänne keskuuteemme, nämä hahmot ja kuvajaiset sellaisista maailmoista, joista emme tienneet mitään, ja joista olimme kuulleet vain puhuttavan vanhojen ja hampaattomien suilla.
Oliko heillä kasvot, sitä en mene vannomaan, mutta jokin minua katsoi. Eikä tämä katse ollut ihmisen katse. Tämä katse oli tuntemattoman tahon tai sellaisen maailman edustajien katse, joita ei ollut tavannut. Minä vaistosin sen. He katsoivat minua yhtä aikaa. Eivätkä he katsoneet minua alhaalta ylös, vaan kuin tammein lehvät ihmislasta korkeuksista. Alas he katsoivat. Tyyninä, näkymättömässä tuulessa huojuen. Emmekä osaa sanoa mitä tai ketä he edustivat, mutta lähettiläiltä he vaikuttivat, sillä heille oli suotu tehtäviä ja annettu kykyjä, jollaisista me emme voineet mitään tietää, tai edes sellaisia aavistella.
Niin olivat muurit tällaisille pyrkimyksille korkeat ja huimaavat, että kiipeämään lapsena lähtenyt oli kuihtunut, kuollut ja muurilta pudonnut jo seuraavana päivänä. Itse he saapuivat, lähtivät ja ilmestyivät vaivatta. Oli ensin näin, ja sitten he olivat siinä liuhuvine liepeineen, missä ei vielä äsken ollut mitään. Siinä he seisoivat vaiti vieretysten ja kuiskailivat toisilleen kummallisella kielellä.
Niin kuin teräviä sihahduksia olisi kimpoillut seinillä, joita ei ollut. Äänet ja niiden lähteet viilsivät sisikuntaa, eivätkä tehneet ihmiselle hyvää. Mistä he toisilleen sihahtelivat, oli jäävä mysteeriksi. Kieli ei ollut ihmisen kieltä, vaan jotain muuta. Jotain sellaista, joka vain pelotti ja hämmensi, niin kuin hämmentää ja pelottaa kaikki sellainen, jota ei entuudestaan tunne ja on uutta sitä ihmettelevälle.
(hihitystä)
Tällaista oli ihmisen vaikea käsittää. Perin vaikea oli myös se hyväksyä, että he olivat saapuneet tänne keskuuteemme, nämä hahmot ja kuvajaiset sellaisista maailmoista, joista emme tienneet mitään, ja joista olimme kuulleet vain puhuttavan vanhojen ja hampaattomien suilla.
Oliko heillä kasvot, sitä en mene vannomaan, mutta jokin minua katsoi. Eikä tämä katse ollut ihmisen katse. Tämä katse oli tuntemattoman tahon tai sellaisen maailman edustajien katse, joita ei ollut tavannut. Minä vaistosin sen. He katsoivat minua yhtä aikaa. Eivätkä he katsoneet minua alhaalta ylös, vaan kuin tammein lehvät ihmislasta korkeuksista. Alas he katsoivat. Tyyninä, näkymättömässä tuulessa huojuen. Emmekä osaa sanoa mitä tai ketä he edustivat, mutta lähettiläiltä he vaikuttivat, sillä heille oli suotu tehtäviä ja annettu kykyjä, jollaisista me emme voineet mitään tietää, tai edes sellaisia aavistella.
Niin olivat muurit tällaisille pyrkimyksille korkeat ja huimaavat, että kiipeämään lapsena lähtenyt oli kuihtunut, kuollut ja muurilta pudonnut jo seuraavana päivänä. Itse he saapuivat, lähtivät ja ilmestyivät vaivatta. Oli ensin näin, ja sitten he olivat siinä liuhuvine liepeineen, missä ei vielä äsken ollut mitään. Siinä he seisoivat vaiti vieretysten ja kuiskailivat toisilleen kummallisella kielellä.
Niin kuin teräviä sihahduksia olisi kimpoillut seinillä, joita ei ollut. Äänet ja niiden lähteet viilsivät sisikuntaa, eivätkä tehneet ihmiselle hyvää. Mistä he toisilleen sihahtelivat, oli jäävä mysteeriksi. Kieli ei ollut ihmisen kieltä, vaan jotain muuta. Jotain sellaista, joka vain pelotti ja hämmensi, niin kuin hämmentää ja pelottaa kaikki sellainen, jota ei entuudestaan tunne ja on uutta sitä ihmettelevälle.
(hihitystä)
Vastaukset 12
Vanhimmat
Hih hih
Tämä on hauska.
(hirn)
Mutta mutta...
Miten ihmeessä tähän saadaan ujutettua mediaseksikkyyttä, paljasta pintaa ja jotain arkista, jottei tämä nyt ihan lähde käsistä ylitse vuotavalla mystiikallaan?
(naurua)
Nyt mä hoksasin!
Minun on aseteltava nukutun näköinen nainen vuoteelle. Hän olisi yhä umpiunessa. Yllään neitokaisella olisi musta yöasu, joka kiiltelisi silkkimäisenä aamun varhaisessa valossa. En nyt viitsi laittaa näille riveille mitään mainintoja vallitsevasta äänimaailmasta, vaan tyydyn vain kertomaan, että tällaistakin oli. Nukkuva ihminen näyttää varsin rennolta. Yön pyörimisen jälkeen kaikki vuoteessa tuntuu olevan vähintään sekaisin, ellei jopa sotkussa. Hän makaa selällään ja käsivarret ovat hujan hajan siellä sun täällä. Oikeastaan hän näyttää siltä, että olisi pudonnut vuoteelle jostain korkealta. Vaikka esimerkiksi katosta. Alaraajat ovat paljaat, polvet kauniit ja ihon linjat kuin taiteilijan parhaimmasta vedosta. Hiukset ovat hieman... sekaisin. Niitä tuntuu pyörteilevän kaikkialla. Jos on joskus osunut yöllä kuunvalossa vimmaisen kosken äärelle kuuntelemaan veden raivoisaa kohinaa, ymmärtää mihin vertauksella pyrin.
Minusta hän on mediaseksikäs.
(hirn)
Juurikin niin
Klassisessa esimerkissä toinen olkain aina pudotetaan pois paikoiltaan, jotta toinen rinta saadaan paremmin näkyviin. Asiat jätetään aina puolitiehen.
Kas näin.
(hihitystä)
Herättyäni en halunnut liikahtaa mihinkään suuntaan. Minulla oli jano. Tämä aiheutti ristiriidan halun ja tarpeen välille. Odotin suu auki vuoteella, että raikasta vettä sataisi kielelleni. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Nostin toista kättä vuoteelta, mutta se tuntui painavan tonnin. Toisen kanssa sama juttu. Oli siis aloitettava jaloista.
Ensin alaraajat painetaan toisiaan vasten. Tämän jälkeen ne molemmat viedään koukkuun, kunnes pohkeet painautuvat vasten takareisiä. Tämän jälkeen jalat ojennetaan suoraksi kohti kattoa. Sitten lukitaan vatsalihakset ja jalat heilautetaan voimalla takaisin vuoteelle. Ja kas! Istut vuoteella.
Huoneessa oli hiljaista. Liian hiljaista. Äkkiä minut valtasi tunne siitä että huoneessa oli jotain muutakin kuin minä. Kissaa ei näkynyt. Se oli yleensä vaatekaapissa tähän aikaan aamusta, muistelin. Varmuuden vuoksi vilkaisin peiton alle. Ei mitään. Janon tunne oli oudolla tavalla kadonnut juomatta, ja vilun tunne pukeutumatta. Oliko nyt karkausvuosi, tuumin.
(naurua)
Näkymätön nainen
Tunne siitä että makuuhuoneessa oli joku muukin kuin minä, vahvistui. Etenkin se vahvistui silloin kun vuoteenkulma painautui alemmas. Patjaan ilmestyi takapuolen muotoinen kuoppa. Tuijotin painaumaa silmät selälläni. Olin lähellä kirkaista, mutta kaiken veren paettua päästäni, Olin lähinnä pyörtyä, enkä lisäksi olisi kyennyt minkäänlaista ääntä edes suustani päästämään, sillä minusta tuntui että minua kuristettiin hengiltä.
Painauma vuoteella muutti muotoaan, ja vuoteelta nousi ilmaan t-paita, jossa oli luki jotain typerää.
Makuuhuoneessa kuului hihitystä.
(hihitystä)
Olet nähnyt unta.
Mjaa
Kerran mä näin niin täydellistä unta, että luulin sen olevan totta.
(hihitystä)
... Ja sitten kun yritin sovittaa tätä näkemääni "totta" reaalielämään, koin varsin hullunkurisia juttuja.
(hirn)
Tää oli aika kökkö, ja kielellisesti hyvin epähallinnassa. Ehkä alkuperäinen ei kirjoittanut?
Mjaa-a
Kritiikki on kiinnostavaa.
Mitä muuten tuo viimeinen lauseesi tarkoittaa?
(hihitystä)
Siis minä olen "alkuperäinen".
Ei nyt oikein juna jyskytä perille asti.
(naurua)