Herätessäni huomasin olevani yksin jättimäisen pehmonallen kanssa vuoteessa. Nalle kuului vaimolleni, eikä hän voinut olla vuoteessa ilman sen läsnäoloa. Olin aina inhonnut sitä. Mutta vaikka mitä olisin tehnyt, niin en saanut sitä hajalle. Se oli aina tiellä. Ja jos se oli lattialla, niin siihen kompastui yöllä. Kaikin puolin raivostuttava pehmoesine niin muutoissa kuin perillä muutettuna. Esine, josta ei ollut mitään hyötyä, vaan ainoastaan haittaa. Lisäksi se keräsi pölyä. Ja koska vaimoni ei koskaan imuroinut sitä, minun tuli hoitaa sen turkkia, mikä oli suorastaan nöyryyttävää, sillä kärsin lievästä pölyallergiasta, ja halusin näin ylläpitää omaa hyvinvointiani.
Potkaisin jättimäisen pehmolelun sängyltä lattialle ja kuuntelin maailman ääniä. Ulkona kohisi aamuliikenteen taukoamaton liike, mutta huoneistossa oli hiljaista. Nousin istumaan, sitten seisomaan, ja sitten makuuhuoneen kynnyksen yli. Ei ääntäkään. Oliko hän viemässä roskia, kyselin itseltäni. Keittiössä ei ollut ketään, kylpyhuoneessa ei ollut ketään, eikä missään kohtaa ollut ketään. Postiluukusta törrötti Helsingin Sanomien harmaa kieli fontteineen. Päätin keittää kahvit.
Vaimoni hankkiman italialaisen kahvinkeittimen päällä lojui tuttu puhelin. Päässäni kumahti gongi. Puhelin ei ollut minun vaan hänen. Hän ei koskaan poistunut asunnosta ilman puhelinta. Minusta tuntui hetken, että allani ei ollut lattiaa, vaan saatoin pudota hetkenä minä hyvänsä. Tarkistin kaikki paikat asunnosta. Katsoin jopa vaatekaappeihin, sillä hän saattaisi löytyä jostain niistä hautautuneena tavaroihinsa. Tarkistin myös parvekkeen. Katsoin alas pihatielle. Ei mitään. Ei ruhjoutuneita ruumiita eikä sinisiä valoja. Ei verta.
Luojan kiitos, vessa oli vapaa käytettäväksi. Hän tulisi varmaan pian. Koko hänen elämänsä oli täällä vessassa, tuumin ja katselin pöntöltä ympärilleni. Oli aivan käsittämätöntä se kuinka paljon kaikkea naisena olemiseen tunnuttiin tarvittavan tavaraa. Katsoin mihin kohtaan tahansa, niin siinä oli hänen kätensä jälki. Purkki, purnukka ja tuubi toinen toisensa perään. Pyyhkeet, hajuvedet ja jopa vessapaperi: kaikki hänen käsialaansa. Tunsin kuristuvani. Olemassaoloni oli oudon huteralla pohjalla, sillä minusta ei näkynyt missään merkkiäkään. Olin olematon ihminen. Vedettyäni vessan, kirjoitin huulipunalla peiliin sanan, Minä.
Tunsin jälleen olevani olemassa. Voitonriemuisena astuin ulos vessasta ja kompastuin jättimäiseen pehmoleluun. Jollain käsittämättömällä tavalla se oli seurannut minua ja asettunut tielleni pelkkää ilkeyttään. Se halusi vahingoittaa minua. Se oli paha.
(hirn)
Potkaisin jättimäisen pehmolelun sängyltä lattialle ja kuuntelin maailman ääniä. Ulkona kohisi aamuliikenteen taukoamaton liike, mutta huoneistossa oli hiljaista. Nousin istumaan, sitten seisomaan, ja sitten makuuhuoneen kynnyksen yli. Ei ääntäkään. Oliko hän viemässä roskia, kyselin itseltäni. Keittiössä ei ollut ketään, kylpyhuoneessa ei ollut ketään, eikä missään kohtaa ollut ketään. Postiluukusta törrötti Helsingin Sanomien harmaa kieli fontteineen. Päätin keittää kahvit.
Vaimoni hankkiman italialaisen kahvinkeittimen päällä lojui tuttu puhelin. Päässäni kumahti gongi. Puhelin ei ollut minun vaan hänen. Hän ei koskaan poistunut asunnosta ilman puhelinta. Minusta tuntui hetken, että allani ei ollut lattiaa, vaan saatoin pudota hetkenä minä hyvänsä. Tarkistin kaikki paikat asunnosta. Katsoin jopa vaatekaappeihin, sillä hän saattaisi löytyä jostain niistä hautautuneena tavaroihinsa. Tarkistin myös parvekkeen. Katsoin alas pihatielle. Ei mitään. Ei ruhjoutuneita ruumiita eikä sinisiä valoja. Ei verta.
Luojan kiitos, vessa oli vapaa käytettäväksi. Hän tulisi varmaan pian. Koko hänen elämänsä oli täällä vessassa, tuumin ja katselin pöntöltä ympärilleni. Oli aivan käsittämätöntä se kuinka paljon kaikkea naisena olemiseen tunnuttiin tarvittavan tavaraa. Katsoin mihin kohtaan tahansa, niin siinä oli hänen kätensä jälki. Purkki, purnukka ja tuubi toinen toisensa perään. Pyyhkeet, hajuvedet ja jopa vessapaperi: kaikki hänen käsialaansa. Tunsin kuristuvani. Olemassaoloni oli oudon huteralla pohjalla, sillä minusta ei näkynyt missään merkkiäkään. Olin olematon ihminen. Vedettyäni vessan, kirjoitin huulipunalla peiliin sanan, Minä.
Tunsin jälleen olevani olemassa. Voitonriemuisena astuin ulos vessasta ja kompastuin jättimäiseen pehmoleluun. Jollain käsittämättömällä tavalla se oli seurannut minua ja asettunut tielleni pelkkää ilkeyttään. Se halusi vahingoittaa minua. Se oli paha.
(hirn)
Vastaukset 13
Vanhimmat
Vie kirpputorille tai roskiin. Ei aikuiset tarvitse mitään unilelua.
Kiikutin pahan pehmolelun parvekkeelle. Jos vaimoni palaisi yhtä yllättäin kuin katosi, niin voisin kertoa hänelle että jättinalle oli parvekkeella tuulettumassa. Selitys tuntui aukottomalta. Vaimoni oli kuitenkin siinä mielessä haastava tapaus, että hän jos kuka ei ollut yksisilmäinen, vaan monisilmäinen kuin kahdeksanjalkainen hämähäkki. Häneltä oli hyvin ongelmallista piilottaa mitään. Jos esimerkiksi rikkoi vahingossa tai tahallaan lautasen, ja sitten hätäpäissään käväisi ostamassa uuden tilalle, niin hän huomasi heti mitä oli tapahtunut, kun avasi astiakaapin oven. Tämä oli tietenkin vain teoreettinen esimerkki. Ei kukaan mies lähde tällaisen nöyryytyksen tielle. Laitoin Musiikkia huoneistoon jytisemään. Musiikki on tila, jossa voi valita kulloisenkin elämänsä aikakauden elettäväksi nyt.
Taannuin kauas menneisyyteen ja farkut kiristivät niin ettei veri tuntunut kiertävän päässä.
Jostain oudosta syystä olin ottanut vessasta mukaan hiusharjan. Hiusharja tuoksui vaimolleni, hänen hiuksilleen. Hänen hiuksensa tuoksuivat huumaavan hyvältä. Ne päihdyttivät ja toimivat pään sekoittajana paremmin kuin tymäkkä paukku tiskillä hätäiseen ja kiireiseen kaupungin läpi juoksijaan. Katselin harjaan kiertyneitä kullanvärisiä jouhia kuin näkisin taivaalta tihkuvaa kimallusta ympärilläni. Äkkiä tunsin sydämessäni lohdutonta kaipausta ja ikävää, joka tuntui siltä kuin olemukseni aluksesta oltaisiin tiputettu ankkuri yllättäin ja tarpeettomasti pohjaan kesken liikkeen. Minussa jokin raahautui perässä, ja koko takilani nitisi ja voihki. Alukseni venyi äärirajoille yltävässä rasituksessa. Tunsin silkkaa hätää.
Hän oli löytänyt elämänsä rakkauden viedessään roskia ulos. Hän oli kävellyt pihamaalle, jutellut mukavia mukavien naapureiden kanssa, ja sitten, Bim, löytänyt jonkun joka loksahti välittömästi paikoilleen roskakatoksessa. Tämä oli luultavasti roskakuski, epäilin. He olivat heittäytyneet ilkosilleen sanomatta sanaakaan toisilleen ja harrastaneet seksiä keltaisen muovinkeräys laatikon päällä. Tai ehkä sinisen kartonkilaatikon päällä. En ollut tästä aivan varma. Sitten he olivat ajaneet roska-autolla jonnekin periferiaan tekemään lapsia toisilleen. Olin aivan maassa. En ole koskaan tuntenut mitään näin hirveää, kuin tämän tänä aamuna. Olisi kuitenkin lähdettävä töihin, tuumin ja katselin apaattisen olohuoneen mattoon. Sekin oli vaimoni valitsema.
(hihitystä)
Kesti kauan ennen kuin havahduin hiljalleen pois siitä kammottavasta varjojen laaksosta, jossa olin kulkenut koko aukeavan aamupäivän. Se oli synkkä matka, jonka aikana montaa toivonkipinää ei yötaivaalle syttynyt. Kuitenkin ymmärsin toimistossa jonkin olevan vialla. Katsahdin ympärilleni. Tunnelma oli vaisu. Oikeastaan mitään ääniä ei kuulunut. Yleensä kuului kaikenlaista kikatusta ja hirnuntaa, mutta nyt ei. Kuuntelin tovin, ja sitten nousin tuolilta seisomaan nähdäkseni paremmin mitä oli meneillään. Äkkiä ymmärsin, ettei paikalla ollut yhtään naista, vaan kaikki miehet. Näky oli niin omituinen, että kieltäydyin näkemästä sitä. Laskin yksitellen jokaisen tuolin haltijan, ja kaikki miespuoliset olivat paikalla, mutta ei yksikään nainen. Lisäksi miehet ja kollegat tuntuivat olevan yhtä apaattisia kuin minä. He tuijottivat näyttöjään sanomatta sanaakaan toisilleen.
Kolmen tunnin kuluttua firmamme kaatui. Se oli maailman nopein konkurssi.
Palattuani työpäivän jälkeen kotiin, pysähdyin hetkeksi ovemme eteen. Olin juuri aikeissa työntää avaimen sisään lukkoon, kun tajusin postiluukussa olevan jotain outoa. Luukussa luki minun sukunimeni, mutta ei vaimoni. Se oli kuin haihtunut tiehensä. Selittämättömän tapauksen vuoksi päätin soittaa huoltoyhtiöön ja kysyä, että mikä postiluukussa oli vialla. Tarvitsin jonkinlaisen selityksen tapahtuneelle. Mutta avattuani oven, huomasin että kaikki vaimoni tavarat olivat kadonneet asunnosta. Soitin järkyttyneenä poliisille. Samalla kun keskustelin päivystäjän kanssa, niin juoksentelin asunnossa huoneesta toiseen. Ei mitään. Kaikki oli kadonnut kuin ulos olisivat tuuletettu. Mitään ei ollut vaimostani jäljellä. Kaikki oli kadonnut, kiljuin poliisin päivystäjälle. Tämä on katastrofi, jatkoin falsetissa.
Kummallista, mumisin, kun avasin oman vaatekaappini. Kaikki vaatteeni olivat tallella, totesin. Jopa vanhat uimahousut löytyivät puolisoni vaatehuoneen lattialta. Ne olivat varmaan tahattomasti eksyneet väärään huoneeseen. Muista huoneista löysin myös tavaroitani ajelehtimasta: väsyneen koripallon, tikkataulun (tikkoja en löytänyt), Aku Ankkoja ja äidiltä saamiani astioita. Minulla oli hämmästyttävän vähän tavaroita, ihmettelin roikottaessani naurettavaa Serenan kylpyläpyyhettä kädessäni. Oli miten oli, niin minusta oli jäänyt jäljelle kaikki, mutta puolisostani ei mitään. Hän oli kadonnut kokonaan. Puf, hävinnyt.
Istuuduin olohuoneen lattialle odottamaan poliisin saapumista.
(hihitystä)
Poliisin tuloon kesti kaksi päivää. Ja kun he saapuivat, he olivat lopen uupuneita. Syy tähän oli se, että kaikki naispoliisit olivat kadonneet jonnekin. Naispoliiseja oltiin etsitty jopa poliisikoirien kanssa, mutta ilman tuloksia. Tilanne oli niin kaoottinen, että lastensuojeluviranomaisten ja verovirastojen käytävät olivat täynnä kiljuvia ja tuhojaan tekeviä poikalapsia. Yhteiskunta oli luisumassa kaaokseen.
Kuitenkin poliisit tekivät katoamisilmoituksen, jonka järjestysnumero oli sinä vuorokauden aikana ja sillä kellonlyömällä 3 837 311. Se oli iso pino paperia, miehet tuumailivat keskenään. Kaikki miehet olivat huolissaan perheenjäsenistään, omasta tulevaisuudestaan ja toimeentulostaan. Koko elämän järjestys oli kaikonnut yhdessä hetkessä, ja tilalle avautui ammottava lohduttomuuden kuilu.
Jäin yksin huoneistoon, ja sitten muistin nallen parvekkeella. Vilkaisin oven ikkunasta ulos, ja huomasin sen jääneen jälkeen: Nalle istui yhä parvekkeella yhtä ärsyttävänä kuin aina ennenkin. Tästä huolimatta päätin kuulustella sitä, josko se jotain tapahtuneesta tietäisi. Pitkien istuntojen jälkeen tämä ei kuitenkaan myöntänyt mitään, ja pysyi umpimielisesti vaiti. Lopulta päätin käyttää lievää väkivaltaa, väänsin sitä korvasta ja korotin ääntäni. Ilman tuloksia. Suljin sen pimeään komeroon ja lukitsin oven.
Vasta seuraavana päivänä käväisin kurkistamassa, oliko pehmonalle jo pehmennyt ja kielenkannat näin avautuneet, mutta jääräpäinen jättilelu ei osoittanut minkäänlaisia yhteistyön merkkejä. Lopulta löin sitä, potkaisin sitä ja heitin sen vasten seinää. Kirosin ja mekkaloin ja löysin itsestäni uusia puolia, jotka tempaisivat minut mukaansa lähes sadistiseen maailmaan. Kostin pehmolelulle kaiken kärsimykseni, sillä kärsimykseni ainut syy oli se itse.
Jos minulla olisi ollut veitsi, olisin survaissut sen nalleen, sillä niin oudoilla poluilla kuljin. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä puolisoni oli vienyt kaikki veitset ja kauhat mukanaan, ja minulle oli jäänyt vain muovilusikoita, joita oli jäänyt jäljelle retkiltäni, joita kutsuttiin A-luokan retkiksi; A-luokan retket suoritettiin ilman puolisoja. Tämä oli kansallisen käsiteteollisuuden tuote, A-luokan retki.
(hirn)
Viikon systemaattisen väkivallan jälkeen pehmolelu alkoi osoittaa murtumisen merkkejä. Olin kuulevinani yöllä hiljaista itkua. Se oli niin hiljaista, että sitä tuskin kuuli. Nalle luultavasti yritti itkeä niin hiljaa, ettei tämä olisi saanut toisessa aikaiseksi tunnetta siitä, että tämä osapuoli olisi nujertanut hänet. Jos näin pääsisi käymään, väkivalta lähtisi käsistä ja jotain pahempaa saattaisi sattua.
Hiiviskelin hiljaa vaatekomeron luokse ja kuuntelin mitä lelu vaikersi. Tämä pyyteli anteeksi. Tämä kuiskaili samaa sanaa kerta toisensa jälkeen, anteeksi. Tunsin itseni hämärän rajamailla seistessäni valtavan suureksi ihmiseksi. Olin kuin maailman hallitsija ja ylin jumala jumalten kasassa. Lisäksi olin saanut pehmolelun murtumaan, joka oli inhimillisen käsityksen tuolla puolen. Nyt oli se hetki, kun saisin tietää pehmolelun totuuden. Näkisin suoraan sen sisään, sen ajatuksiin, haluihin ja aikeisiin. Minä omistin sen sielun, tuon pahan nallen. Se oli muuttunut roskaksi, jonka saattoi heittää pois tuntematta mitään sen suurempaa. Se oli inhottava, likainen ja surkea. Se oli lakannut olemasta kopea, ylimielinen, jääräpäinen ja minua ylempi olento.
Olin voittaja.
(naurua)
Mjaa-a
Mua kyllä kiinnostaisi ihan pirusti tietää minne nämä kaikki naiset olivat kadonneet. Siis olivatko he siirtyneet jonnekin toisaalle, vai haihtuneet kuin savuna ilmaan.
Mielettömän mielenkiintoista.
(hihitystä)
Seuraavan viikon päästä minun oli soitettava ambulanssi, sillä nalle kaatui kylpyhuoneessa ja menetti tajuntansa. Tämä retkotti lattialla ja oli aivan hervoton. Lisäksi pehmis oli laihtunut - ehkä liikaakin - ja muuttunut hieman siedettävämmäksi katsoa. Tajuttomuus haittasi kuitenkin kanssakäyntiä, ja minun oli soitettava paikalle lääkinnällistä apua. Suljin suihkun, sillä entinen pehmonalle saattaisi hukkua.
Lääketieteellinen tiedekunta saapui pihaan vasta seuraavalla viikolla pillit ulvoen, sillä kiirettä riitti epätoivoisten miesten vajotessa pikkuhiljaa yhä syvempään masennukseen.
Dialogi
- Ja täällä oli jokin kiireellinen tapaus.
- Kyllä. Tuolla suihkussa. On maannut siinä monta päivää.
- Jaahans. Taitaa olla taju kankaalla.
- On tässä jokin pulssi. Onko tämä vanhakin pehmolelu?
- En minä tiedä. Kai se nyt muutaman vuoden on. Pitäisikö minun tietää pehmolelun ikä?
- Vaikuttaa hieman kuivahtaneelta. Laitetaan tippa ja viedään Töölöön.
Ambulanssimiehet venyttelivät tipan entiseen pehmoleluun ja nostivat paareille. Tunsin suurta huojennusta siitä että pehmolelu oli päässyt hyviin käsiin. Yhteiskunnan toimivuuden kannalta oli ensiarvoisen tärkeään se että kaikista huolehdittiin tasapuolisesti ja että avuntarpeen iskiessä sellaista myös sai.
Kuitenkin tunsin jääneeni ypöyksin. Minulla oli vain kahvikuppi ja murukahvia, sekä villinä laukkaava lauma ajatuksia seuranani. Tulisiko minun hommata itselleni huonekasvi, tuumin. Kasvit ovat mukavia: ne eivät puhu, eivät juo paljon ja kasvavat hiljaa. Lisäksi ne puhdistavat huoneilmaa ja tuottavat silmille elävää iloa. Päätin käydä jossain kasvipuutarhassa tutkimassa tarjontaa, sillä tarvitsin tähän ammatillista apua. Harrastelijat kylvävät puutarhassa enemmän tuhoa kuin tuhohyönteiset ehtivät sabotoida ihmisen kasvitieteellisiä pyrkimyksiä sen estetiikan haaran suhteen.
(hihitystä)
Puutarhapuolen myymälässä tutkiskellessani erilaisia kaktuslajeja, puhelimeni soi. Oli sateinen päivä.
- Haloo.
- No se on terveysministeri täällä, päivää.
- No päivää päivää.
- Tehän toimititte Töölön ensiapuklinikalle pehmolelun tuossa viikon alussa.
- Kyllä näin taisin tehdä, vastasin; oli jännittävää puhua terveysministerin kanssa. Hän oli ollut virassa jo kaksi viikkoa entisen kadottua jonnekin.
- Lääkärit briiffasivat minua aamulla, ja ilmoittivat että Töölöön toimittamanne pehmonalle on tällä hetkellä ainoa naaras planeetalla. Tämä selvisi laboratoriokokeilla ja ylimalkaisella tutkiskelulla.
- Ei Jessus!
- Tämän vuoksi. Ja asian vakavuuden vuoksi, Suomen valtio takavarikoi pehmonallenne. Juristimme ovat jo liikkeellä kuin muurahaisarmeija - ja henkilökohtaiseen omaisuuteenne ja/tai omistusjärjestelyihinne saatetaan puuttua oikeudellisin toimin kansakunnan edun näin vaatiessa. Onko teillä jotain sanottavaa?
- Ei. Olen kukkakaupassa.
- Hienoa. toivotan hauskaa päivänjatkoa. Nallenne on osaavissa käsissä.
Pehmonallestani oli tullut hetkessä kuuluisa. En hetkeen hahmottanut tämän asian laajuutta, sillä minulle ei ollut juolahtanut mieleen ajatella pehmonallea tämän sukupuolen kautta. Enhän ollut mikään pehmonalleihin sekaantuja, tuumin ja tarkastelin erittäin piikikkäältä vaikuttavaa kaktusta. Minua viehätti kaktukset, sillä ne muistuttivat jollain tasolla jonnekin mystisesti kadonnutta puolisoani.
(hirn)
Kaiverrus
Tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunne minussa oli invalidisoiva. Kun jokin oleellinen osa otetaan vastoin tahtoa ihmisestä pois, tämän rakennelmat muuttuvat epävakaiksi. Ei ollut oikeastaan jäljellä muuta painuvissa illoissa, kuin refleksinomainen hengitys. Ajattelu oli kivuliasta. Kaikenlainen möyriminen menneisyydessä oli tuskallista. Mielikuvien katselu oli raastavaa. Jokainen ajatus eli omaa elämään sisälläni, enkä voinut niitä hallita, tai ohjata haluamaani suuntaan. Ja koska mitään konkreettista ei ollut jäljellä, jäi jäljelle vain nämä omat muistikuvat, joiden toivoi katoavan siinä missä kaikki konkreettinen oli kadonnut.
Puisto oli täynnä mielenterveytensä menettäneitä miehiä, kun katselin heidän pyörimistään ikkunasta. Missään heidän tekemisissään ei ollut mitään järkeä. He olivat itsetuhoisia. He huusivat toisilleen ja tappelivat. Jotkut heistä kiipesivät puuhun ja toiset kaivautuivat maahan. Hulluimmat nauroivat jollekin, jota ei paikalla edes ollut. Ikkunoita rikottiin ja autoja potkittiin ja huudettiin sanaa, minä. Näitä minä-miehiä ravasi sinne sun tänne tekemään sitä sun tätä tai toimittamaan niitä tai näitä. Vilinä oli melkoinen, mutta sillä ei ollut mitään suuntaa, vaan se risteili itseään vastaan kuin ristiaallokossa liike. Näiltä olennoilta puuttui suunta. He eivät tienneet minne mennä. Näky oli kammottava. Mietin jo hetken, että millainen ääni lähtee ihmisestä, kun tämä putoaa katuun 8. kerroksesta.
Päätin ryhtyä taiteilijaksi.
Jos minulla ei ole mitään konkreettista jäljellä kadonneesta puolisostani, niin minä taion itselleni hänet omin käsin. Minä luon hänet uudelleen, sillä minä olen luojien sukua, ja tällaisten tehtävä on luoda, uhosin ja etsin kynää. Minä palautan järjestyksen maailmaan ja annan sille suunnan, metelöin ja heittelin kaapista ulos tavaroita.
- Perkele!
Huomasin ettei talossa ole ei paperia eikä kynää. Sitten hoksasin lattialla läppärini. En tiedä onko kukaan nähnyt älyn välähdystä, mutta voin myöntää, että se on hauska hetki.
Ja valoisa.
(hihitystä)
Collapse
Istuimme sen viikon perjantaina sporttibaarissa Esko Valtaojan ja Kari Enqvistin kanssa.
Tunnelma oli vaisu.
Kun mitään ei voinut enää sanoa, oli oltava hiljaa, tai tuli lausuneeksi typeriä. Katselin mukiini ja näin sen pohjan. Jokaisessa liikkeessä mihin suuntaan tai tarkoitukseen tahansa, sisältyi ilmiselvä järjettömyys.
Oli nimittäin niin että varhain aamulla tätä aikaa - aika hajosi. Sen hajotti linnunradan keskiössä sijaitseva musta aukko, Sagittarius A.
Tämä jättimäinen, kaikkea ymmärtämäämme koossa pitelevä voima katosi, ja olimme sinkoutuneet kaaokseen. Lentelimme ties missä ja törmäilimme lähitulevaisuudessamme ties mihin.
Bisset oli imuroitava nopeasti, sillä elämästä oli otettava kaikki irti juuri silloin, kun ymmärsi, mitä se oli.
Olin ottanut baariin mukaan jättiläisnalleni. Kaikki paikalla olijat ymmärsivät sen merkityksen.
(hirn)
Rennyyy! Kamera -käy!
Mä kattelin eräässä marketissa tällasta jättinallea. Otin sen korista sylkkyyn, mutta siinä kävi kuitenkin toisinpäin, koska nalle oli mua suurempi. Jotain vetoavaa noin suuressa pehmolelussa on.. Kokemus oli vaikuttava. Olisin ostanut sen, mutta tuli käytännön ja sitten häpeän ongelma: En olisi saanut sitä autoon yksin ja mitä kaikki olisivat ajatelleet jos aikuinen nainen olisi nähty liikkeellä tuon kanssa.
Mjoo
No onhan se nyt kieltämättä outo näky, jos liikennevaloissa vilkaisee viereiselle kaistalle autoon, jonka kyydissä on jättinalle turvavöissä.
(hirn)