Voiko tästä selvitä?

Elä menetä uskoasi. Jos ei sitten miehen kanssa niin sitten ilman miestä.
Nyt otat itsesi ja omat tarpeet huomioon-se on sinun elämäsi-sä et voi aina ajatella kaikkia muita ekaks.
Kaikista asiat selviää kunhan haluat ne selvittää..Mä en osaa sanoa onko miehesi käytös pysyvää vai väliaikaista, mutta se miltä sun tulevaisuus näyttää riippuu sinusta itsestäsi joten:
Elämä ei etsi sua vaan sun pitää etsiä elämää!!!

Mul oli sama ongelma, mies oli kuin tuuliviiri, törsäs rahansa ties mihin ja kun laskut piti maksaa, kääntyi aina vanhempiensa puoleen ja exiensä... lainatakseen rahaa!
Miehistä ei oikeesti aina saa irti YHTÄÄN MITÄÄN. Se on kyllä koettu ja todettu muutamat kerrat. "Ei mul mikään oo" ja seuraavana päivänä kamat on pakattuna...

Aivankuin olisit keronut minun elämästäni. Oma liittoni ajautui umpikujaan viime kesänä, mies jäi lomalle ja alkoi juoda oikein urakalla. Syksyllä muutimme erilleen. Järkytyksekseni huomasin ettei mennyt kuin muutama viikko ja miehellä oli uusi nainen.(vaikka hän vannoikin suurta rakkautta, kun tosi oli edessä).
Elän lasten kanssa ja välillä on todella ankeita päiviä. Vaikka itse valitsin eron, olen toisinaan valtavan surullinen. Itken usein ja yritä työstää erotunteita. Että helpolla et tule pääsemään.
Mutta jos vaihtoehtona on tunnekylmyys, valehtelu, juopottelu ym niin tää on paljon parempaa. OLen kiukuissani ajatellut että tollasen mykkäpaskajuopon löydän lähibaarista alta puolen tunnin, jos alan entisiä aikoja kaivata.Vaikka ikää jo hieman on, uskon että joku vielä oikeasti rakastaa minuakin.

On olemassa monenlaisia syitä että käytös muuttuu. Miehesi voi pullikoida kehitysvaihekriisissä:tätäkö tää elämä nyt on? Yleensä jokainen,niin nainen kuin mies jossain kohdin elämäänsä tulee omaan kehitykselliseen kriisiin, yleensä pariskunnat pullikoi omassa kriisissään eri aikaan. Lohtua kriisiin toiset hakee pakenemalla kotoa,toiset "ajautuu" "paremman" ymmärtäjän hellittäväksi.
Sitten on semmonenkin juttu kuin masennus, miehesi oireet sopivat osin myös masikseen.
Hyvä että olette menneet ammattiauttajan pakeille.Tilanteen selvittäminen,tunteiden tutkiminen aiheuttaa kipua ja voi kestää pitkäänkin. Joskus voi olla aiheellista myös aikalisä jos tilanne menee kovin piinalliseksi.

Näin kommentoi itse kokeneena:puolison kehitysvaihekriisi, siinä samassa rytäkässä toisen puolison masennus, kolmas pyörä kuviossa,lopulta asumusero,avioero,aikaa kuluu ns.kriisin alkamisesta 2.5 vuotta ja mies ja nainen päättivät aloittaa alusta.

Ensin oli 13v "onnee",3v "paskaa" ja "järkiintymistä",nyt sitten 2v "karikoista vahvistuneena,oppineena" kaksi "tasapainoista" aikuista elää kumpaakin tyydyttävää perhe/avioelämää yhdessä. Enkä toivois että kenenkään tarvii näin vaikeen kaavan mukaan toimia.

Mut silti, vaik ois mikä kriisi niin silti ei saisi kohdella kumppaniaan sanoin tai teoin kuin pohjasakkaa

miehesi muuttumista. Oletko käynyt yksin keskustelemassa terapiassa, ilman miestäsi, jotta voit kertoa ja purkaa mielesi kunnolla? Se auttaa kummasti ja selkeyttää ajatuksia. Mikäli miehesi alkoholinkäyttö vaan lisääntyy samaa vauhtia kuin sinun ahdistuksesi, eikä hänkään osaa tehdä ratkaisevaa päätöstä, voi ero olla kaikille helpotus. Kannattaa ehdottomasti jatkaa vielä perheneuvolassa käyntejä. Jospa miehesikin hiljalleen ymmärtää, mitä saattaa menettää, jos ei muuta tapojaan. Lasten vuoksi kannattaa tarkkaan miettiä asiaa, sillä vaikka heidän pienenä olessaan ei välttämättä vielä tule sen kummempia ongelmia, saattaa tunteet räjähtää murrosiässä, jo ehkä 12- vuotiaana ja pahimmassa tapauksessa voi edessä olla vuosien sairaalakierre psygiatrisessa sairaalassa. Oma lapseni nimittäin oli pitkästi yli vuoden sellaisessa ja se oli älyttömän raskasta. Useiden itsemurhayritysten jälkeen hän on päässyt jaloilleen, mutta vielä menee aikaa että hän on täysin kunnossa. Yksi syy ongelmiin oli huono koti-ilmapiiri. Pelotella en sinua halua, mutta itse olen suorastaan kokenut helvetin...ja toivon ettei kenenkään muun sitä tarvitsisi kokea.

Omakohtainen kokemus masennuksesta on. Enkä voi sanoa, että se olisi vieläkään muutaman vuoden hoitamisen jälkeen parantunut mutta parempaan mennään ja onnellinen siitä olen.
Menneessä avioliitossani vajosin masennukseen ja käyttäytymiseni oli osittain tuon kaltaista kuin miehesikin. Enkä itse sitä siinä "keskellä sitä suota" nähnyt tai ymmärtänyt. EXä kyllä kyseli onko jotain pielessä, mutta eihän sitä "terveellä" miehellä mitään kerrottavaa ollut. Uni ei vain öisin tullut ilman kemiaa ja sitten oli morkkis ja sitten taas heräili öisin ja oli morkkis ja sitten taas piti ottaa känni että olisi hetken kevyempää. Näin sitä mentiin ja erokin tuli aikanaan.
Eron jälkeen jatkoin tunteiden korjailua kemiallisesti, kunnes todellakin olin itseni kanssa pahassa ristiriidassa: Kännäily ei paranna, siirtää vaan päivästä päivään. Morkkis tulee taatusti perässä ja siihen oli aina otettava paukku. Sellaisena en halunnut elämäni jatkuvan!
Hakeuduin itse "kallonkutistajalle" ja olen nyt kaksi vuotta sillä tiellä ollut.
Psykan kanssa opin jäsentämään "lohkomaan" tuon pahan olon "ison mustan möykyn".
Näitä "juttuja" oli sitten paljon helpompi itsekin käsitellä ja uskaltaa tunnustaa itselleen että on oikeasti sairastunut ja tarvitsi apua sen hoitamiseen.
Kerrottakoon, että olin ollut kaksikymmentä vuotta naimisissa, ei toisia naisia ja nyt olen yli 50v ja minulla ei ollut työn tai taloudellisen tilanteen tms. ulkoisen syyn vuoksi minkäänlaista painetta hakea apua (töissä pärjäsin ja pärjään edelleen ja saan uusia haasteita, ystäviä ja harrastuksia on ja on aina ollut) vaan se lähti ihan siitä että huomasin itse itsessäni muutoksen suuntaan jonne en itseni tunnistanut kuuluvaksi: En minä tällainen ole aina ollut. Enkä halua tulevaisuudessakaan olla.
Alkoholi oli hiipinyt yhdeksi masennusta aiheuttavista lohkoista ja hain suuhen avun A-klinikalta ja työpaikkalääkäriltä. Minulle sopivimmaksi muodoksi osoittautui loputa antabukset nahan alla. Ei onnistu "unohtamaan" ottaa niitä ja näin pitkittämään hyvin alkanutta prosessia.
No, jotta tarinani ei enempää pitkästyttäisi, niin lopetan tuttuun, mutta niin todelliseen kaneettiin: Apua tarvitsevan on itse avuntarve oivallettava ja ITSE hakeuduttava hoitoon, jotta hoidon onnistumiselta voidaan odottaa jotain positiivista.
Itse olen itselleni todella kiitollinen ja vähän ylpeäkin, että enempää pahaa ei sairauteni ehtinyt ympäristölle ja itselleni aiheuttaa ja lopulta itse omaehtoisesti hain siihen apua. Toivoisin miehesikin oivaltavan itse hakeutua apuun.
Kaikesta huolimatta kevennys:"Ei peräpukamia pidä ujostella. Niistä on otettava selvä"

Parempaa kevättä kaikilla!!!