Ei tarvitse lukea, koska tää venyi näin pitkäksi, mutta te jotka olette itsevarmoja ettekä joudu joka päivä kamppailemaan omien ajatusten kanssa (yksin) olette onnekkaita.
Mulla ei oo ystäviä ja mun elämä on ollut pelkkää päivästä toiseen selviämistä, ja sitä että oon yrittänyt ymmärtää itseäni ja muita. En koskaan ajattele selkeästi. Mun päässä on tavallaan aina ”sivuääni”… joka sanoo ”mitä jos” ja keskittyy turhiin, pieniin asioihin. Oon aina kamppaillut ahdistuksen kanssa, mutta nyt se on muuttunut sietämättömäksi. En tiedä miten kauan jaksan, oon tavallaan jo luovuttanut. Mun fyysinen terveys ja henkinen terveys on kumpikin huonoja, mutta tämän totuuden kohtaaminen sattuu mua niin paljon etten oo tehnyt sille mitään. Tuntuu että oon rakentanut ympärilleni muurin suojelemaan itseäni kaikelta ulkoiselta, koska muuten romahdan. En voi yksin purkaa tätä muuria, mutta en myöskään uskalla antaa jonkun muun purkaa sitä. Mulla ei oo mun elämässä yhtään läheistä ihmistä, enkä osaa kuvitella saavani sellaista tässä elämäntilanteessa. Tahdon olla yksin mielummin kun läheinen jonkun kanssa jonka kanssa arvot eivät kohtaa, ja tähän asti en ole tavannut yhtään sellaista. Tuntuu että kukaan ei ole enää rehellinen ja aidosti välitä muista. Tämän vuoksi tuntuu että koko elämä on turhaa. Kenen vuoksi elän? En tahdo elää vain itseni vuoksi, mutta olen menettänyt uskoni muihin ihmisiin. Mulla on vaan yksi vaatimaton unelma, ja se ettei se välttämättä toteudu saa kaiken tuntumaan yhä turhemmalta.
Tuntuu että pienestä tytöstä asti oon katsonut muita ihmisiä eri tavalla kuin muut. En oo koskaan välittänyt sosiaalisista taidoista vaan ihmisten sydämistä. Tuntuu että oon aina nähnyt ja ymmärtänyt pahuuden syvemmin kuin monet, ja mulla on ollut avuton olo sen rinnalla. Se on osittain vahvuus mutta mulle se on ollut enemmän kirous. Pienenä mulle oli shokki miten julmia ihmiset voi olla, nyt 19 vuotiaana tuntuu että oon nähnyt kaiken ja jatkuva pahuuden näkeminen on paaduttanut mut. En oo tavannut montaa aidosti iloista ihmistä joista on tullut sellainen tunne että heidän motiivit on puhtaat ja heidän arvot on oikeassa paikassa. Oon kiitollinen että mun isoäiti on yks tälläisistä ihmisistä, mutta en voi sanoa samaa esim mun äidistä. En ainoastaan näe pahuutta muissa, vaan itsessäni, ja siksi tuntuu että oon vaan vankina kehossani. (Luulen että jos päädyn lopettamaan mun elämän, tää on miten selittäisin mun päätöksen, toki jättäisin ton kohdan mun isoäidistä ja äidistä pois…)
En edes tiedä miksi tein tämän keskustelun. Toivon ettei tähän tulisi ilkeitä kommentteja, jos se ei ole liikaa pyydetty. Tahdon kai tietää, välittääkö joku oikeasti täysin tuntemattomasta ihmisestä? Ja onko mun syytä yhä yrittää jatkamista?
Mulla ei oo ystäviä ja mun elämä on ollut pelkkää päivästä toiseen selviämistä, ja sitä että oon yrittänyt ymmärtää itseäni ja muita. En koskaan ajattele selkeästi. Mun päässä on tavallaan aina ”sivuääni”… joka sanoo ”mitä jos” ja keskittyy turhiin, pieniin asioihin. Oon aina kamppaillut ahdistuksen kanssa, mutta nyt se on muuttunut sietämättömäksi. En tiedä miten kauan jaksan, oon tavallaan jo luovuttanut. Mun fyysinen terveys ja henkinen terveys on kumpikin huonoja, mutta tämän totuuden kohtaaminen sattuu mua niin paljon etten oo tehnyt sille mitään. Tuntuu että oon rakentanut ympärilleni muurin suojelemaan itseäni kaikelta ulkoiselta, koska muuten romahdan. En voi yksin purkaa tätä muuria, mutta en myöskään uskalla antaa jonkun muun purkaa sitä. Mulla ei oo mun elämässä yhtään läheistä ihmistä, enkä osaa kuvitella saavani sellaista tässä elämäntilanteessa. Tahdon olla yksin mielummin kun läheinen jonkun kanssa jonka kanssa arvot eivät kohtaa, ja tähän asti en ole tavannut yhtään sellaista. Tuntuu että kukaan ei ole enää rehellinen ja aidosti välitä muista. Tämän vuoksi tuntuu että koko elämä on turhaa. Kenen vuoksi elän? En tahdo elää vain itseni vuoksi, mutta olen menettänyt uskoni muihin ihmisiin. Mulla on vaan yksi vaatimaton unelma, ja se ettei se välttämättä toteudu saa kaiken tuntumaan yhä turhemmalta.
Tuntuu että pienestä tytöstä asti oon katsonut muita ihmisiä eri tavalla kuin muut. En oo koskaan välittänyt sosiaalisista taidoista vaan ihmisten sydämistä. Tuntuu että oon aina nähnyt ja ymmärtänyt pahuuden syvemmin kuin monet, ja mulla on ollut avuton olo sen rinnalla. Se on osittain vahvuus mutta mulle se on ollut enemmän kirous. Pienenä mulle oli shokki miten julmia ihmiset voi olla, nyt 19 vuotiaana tuntuu että oon nähnyt kaiken ja jatkuva pahuuden näkeminen on paaduttanut mut. En oo tavannut montaa aidosti iloista ihmistä joista on tullut sellainen tunne että heidän motiivit on puhtaat ja heidän arvot on oikeassa paikassa. Oon kiitollinen että mun isoäiti on yks tälläisistä ihmisistä, mutta en voi sanoa samaa esim mun äidistä. En ainoastaan näe pahuutta muissa, vaan itsessäni, ja siksi tuntuu että oon vaan vankina kehossani. (Luulen että jos päädyn lopettamaan mun elämän, tää on miten selittäisin mun päätöksen, toki jättäisin ton kohdan mun isoäidistä ja äidistä pois…)
En edes tiedä miksi tein tämän keskustelun. Toivon ettei tähän tulisi ilkeitä kommentteja, jos se ei ole liikaa pyydetty. Tahdon kai tietää, välittääkö joku oikeasti täysin tuntemattomasta ihmisestä? Ja onko mun syytä yhä yrittää jatkamista?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Samoin tai lähes samoin ajattelevia on paljon. Toiset kulkevat pienen toivon voimin, toiset vaan tottumuksen ja ulkoisten paineiden takia. Suuri osa ihmisistä olisi varmaan samaa mieltä jos pysähtyisivät miettimään mitä järkeä missään on. Sillä onhan tämä maailma aika järjetön. Ja silti ihan samoin ajattelevaa ihmistä ei toista ole kuitenkaan.
Sinulle toivon voimia jatkaa ja löytää se oma kipinä. Jostain ja jotenkin sen tavan mikä sinulle toisi helpotusta ja tarkoitusta.
Kiitos. Oon hyvä auttamaan ja ymmärtämään muita, mutta en osaa auttaa itseäni ainakaan tässä tilanteessa. Toivon että onni kääntyy mun ja muiden saman tilanteen jakavien puoleen. -ap
Ihmiskunta on kyllä persiistä. Ihmiset ajavat omaa etuaan muiden kustannuksella, kiltteyttä pidetään heikkoutena.
Olet erityinen ihminen, kun jo näin nuorena olet asian huomannut. Suurin osa ei huomaa sitä koskaan, vaan menevät yhteisön mukana.
Itsellänikin meni kauan hyväksyä se tosiasia. Se ei tule olemaan helppoa löytää syytä jatkaa, mutta pystyt siihen kyllä.
Pohdiskelet kenen vuoksi elät? Jatka elämistä vaikka ihmiskunnan takia! Aito hyvyys on nykyään harvassa. Eikä sinun tarvitse pelastaa koko ihmiskuntaa, se on liian iso ja mahdoton taakka kenelle tahansa. Mutta ne pienet teot. Kohteliaisuus, kiittäminen ja auttaminen. Kaikki on sidoksissa kaikkeen. Jo pelkkä hymy ja kiitos, vaikka kaupan kassalla voi saada kassan työntekijän huonon päivän paremmaksi, kuka sitten jakaa sitä hyvää oloa eteenpäin. Jos kassalle taas huutaisi, hän purkaa kiukkua taas jossain muualla toiselle ihmiselle.
Se on kuin jatkuvaa köydenvetoa, hyvyys vastaan pahuus. Harmillista, että pahuus ja välinpitämättömyys alkavat olla niitä yhteiskunnan uusia normeja nykypäivänä. Mutta autat ihmiskuntaa olemalla hyvä ihminen, ei se muuta tarvitse.
Ihmiset oudoksuvat minuakin, kun vaikka avaan autotallin oven naapurille tai tarjoudun auttamaan tuntematonta vanhusta rappusissa ja avaan oven aina. Kuuntelen heidän turinointiaan. Ei ne jutut multa pois ole, eikä elämäni mihinkään muutu jos viisi minuuttia kuuntelen papparaisen juttuja. Mutta vanhukselle se voi olla koko päivän kohokohta.
Maailma on outo paikka.
Toivotan oikein paljon tsemppiä ja jaksamista. 😊 Löydät kyllä vielä itsellesi sopivan taisteluparin, kuka on oikeasti hyvä ihminen. Se vie oman aikansa, koska semmoiset ihmiset ovat harvassa.
Tsemppiä kirjoittajille. Hyviä ihmisiä on paljon mutta he eivät aina näytä todellista luonnettaan helposti, koska pelkäävät satuttamista.