Tiedättekö sen tunteen, kun parisuhteessa ei ole hyvä olla? Kun tuntuu että mikään ei oikein ole niinkuin oikeasti pitäisi, teillä on jatkuvasti paha olla ja haluaisit vain pois suhteesta? Mutta, vakuuttelet kuitenkin itsellesi omassa päässä että murheesi ovat ihan typeriä, on niitä pahempiakin ongelmia. Et halua keskustella tunteistasi miehesi kanssa koska tuntuu siltä että tunteesi olisivat vääriä, tuntuu että olet hirveä ihminen koska tunnet tietyistä asioista niin kuin tunnet?
Sitten istut päivittäin miettimässä, mikä olisi paras syy, miksi lähtisit suhteesta? Heitätkö kaikki ongelmat ilmoille kerralla ja sanot hejdå? Annatko yhden pätevimmän/helpoimman syyn mistä ei oikein voi kinastellakaan? (Meillä tällainen syy siis löytyisi)
Vai yritätkö ensin saada aikaiseksi riitaa kaikesta kunnes mies toteaisi itse ettei tästä taida enää tulla mitään?
Sitten istut päivittäin miettimässä, mikä olisi paras syy, miksi lähtisit suhteesta? Heitätkö kaikki ongelmat ilmoille kerralla ja sanot hejdå? Annatko yhden pätevimmän/helpoimman syyn mistä ei oikein voi kinastellakaan? (Meillä tällainen syy siis löytyisi)
Vai yritätkö ensin saada aikaiseksi riitaa kaikesta kunnes mies toteaisi itse ettei tästä taida enää tulla mitään?
Vastaukset 16
Vanhimmat
No eikö niitä asioita voisi pohtia ja selvitellä ensin kumppanin kanssa?
Voisi löytää pulmiin hyviä ratkaisuja. Eroaminen ei ole minusta ykkösvaihtoehto.
Monet luovuttavat liian helposti ja samat ongelmat on sitten uudelleen edessä.
Tavallaan tiedän sen tunteen, vaikkakaan kuvauksesi ei ihan täysin osu siihen mitä itse olen tuntenut.
Mä tiedän sen epämääräsen ahdistuksen tunteen, jolle ei ole osoitettavissa selkeää syytä. Mulla oli sellanen tunne kahdessa edellisessä parisuhteessani. Se oli olemassa oikeastaan alusta saakka. Se tunnen kun kaikki on muka hyvin, mutta ei tunnu siltä. Se tunne, kun toisen lähellä oleminen joskus jopa suorastaan ahdistaa. Se kun ikinä ei ole täysin rauhallinen ja levollinen olo. Siitä tunteesta on turha yrittää puhua, kun ei sille ole mitään selkää syytä.
Nykyisessä parisuhteessa sitä tunnetta ei ole. Toisen lähellä on hyvä rauhallinen olla. Sitä ahdistunutta takavirettä ei ole. Itse olisinkin nykyään tosi herkkä kuuntelemaan sitä tunnetta, enkä enää lähtisi parisuhteeseen, jossa se tunne olisi taustalla olemassa.
Väärä mies. Näin olen itse saanut kuulla.
Alun perin,moni ihminen on avio tai avoliitossa ihan vika ihmisen kanssa. Se on minun,mielipiteeni. Mutta jos toistuvasti sellainen olo että ei ole hyvä olla toisen seurassa. Eikä riidat, tunnu vähenevän niin silloin ei ole vaihto ehtoja. Nämä niin sanotut, avioliitto neuvojat terapeutit ym. Ne vaan turhaa mennä vieraalta ihmiseltä,hakemaan neuvoja suhteeseen.Jos suhde,menee siihen pisteeseen että homma ei toimi niin kannattaa erota. Yksi ainoa,lyhyt elämä jos menee jonku kanssa että ei löydy yhteistä säveltä,niin se on hukkaan heitettyä aikaa. Aluen perin,kun alku huuma menee ohi,niin huomaa että on tyhjä tunne suhteessa. Niin on sattunut ,vika vastakappale. Itse samat asiat kokeneeena,voin sanoa.
Mä oon eri mieltä terapeuttien ym.asiantuntijoiden avusta ja nimenomaan näen, että heitä todellakin kannattaa käyttää apuna erilaisissa elämän ongelma- ja kriisitilanteissa. Tässä korostan kuitenkin asiantuntijan koulutusta ja kokemusta, sillä alalla on paljon myös yksisilmäisiä puoskareita. Esimerkiksi tyhjä tunne suhteessa voi johtua aivan muusta kuin suhteesta ja tyhjyyttä tai esimerkiksi tylsyyttä voi paikata monella muulla osa-alueella harrastuksilla, työllä ym. Riitely suhteessa voi myös johtua monista asioista eikä niinkään vaan siitä että kumppani olisi epäsopiva, aivan yhtälailla siellä voi olla omia tunnepuolen ongelmia taustalla. Mutta suhteen toimimiseen tarvitaan kummankin osapuolen tekemistä ja tarvittaessa terapiaa, ei suhde lähde toimimaan vain toisen yrityksistä. Ero on väliin hyvä ratkaisu ja itse kammoan näitä liian helpolla erottiin kommentteja. Jos suhteen kumpikin osapuoli ei pysty myöntämään suhteen ongelmia sekä toimimaan niiden ratkaisemiseksi on ihan se ja sama, vaikka toinen tekisi mitä vaan, vaikka sitten raivaisi terapiassa. Toki terapiasta saa apua omiin ongelmakohtiin ja tarvittaessa tukea eroon.
Terapia voi muutenkin avata ihmisen näkemään epäkohtia ja jopa suorastaan tuomittavaa toimintaa mitä on voinut kokea jonkun/joidenkin ihmisten kautta.
Täysin samaa mieltä näistä kirjekurssin käyneistä "terapeuteista"; näitähän riittää ja varsinkin julkkismulkkikset ovat innostuneet olemaan milloin minkäkin alan terapeutteja. Kannattaa muistaa, että pätevä terapeutti on pohjakoulutukseltaan vähintään psykiatrinen sairaanhoitaja, mielellään lääkäri tai psykologi päälle usean vuoden terapiaopinnot!
"Tiedättekö sen tunteen, kun parisuhteessa ei ole hyvä olla? Kun tuntuu että mikään ei oikein ole niinkuin oikeasti pitäisi, teillä on jatkuvasti paha olla ja haluaisit vain pois suhteesta? Mutta, vakuuttelet kuitenkin itsellesi omassa päässä että murheesi ovat ihan typeriä, on niitä pahempiakin ongelmia."
-Näihin olen joskus törmännyt.
Sitä sanotaan parisuhdekyvyttömyydeksi. Se on yleisin naisten sairaus Suomessa.
Yleensä homma hoituu siten, että nainen tekee miehen elämästä helvetin. Kun mies siihen reakoi, nainen uhriutuu ja syyttää miestä.
Kuten joku tossa edellä jo sanoi, niin on tullut valittua väärä kumppani.
Tiedän itekin ton tunteen, kun varsinaisesti ei ole mitään isoa ja selkeetä ongelmaa. On paljon kaikenlaista, joka tuntuu tavallaan itestäkin turhalta naputtamiselta, mutta siltibon aidosti tosi olla siinä suhteessa.
Omalla kohallani oli kyse siitä, että lähdin liian nopeesti uuteen parisuhteeseen. En uskaltanu olla yksin ja antaa sydämen parantua, vaan lähin laastaroimaan ja sitten jäin siihen laastarisuhteeseen.
Kaikki on suhteellista. Itsellänikään ei edellisessä suhteessa ollut mitään hirveän suuria ongelmia monien muiden ongelmiin verrattuna. Mutta minä vain koin, että meillä oli erilaiset tarpeet, ja minun tarpeeni eivät tyydyttyneet. Liian kauan sitä yritin, mutta lopulta sain lähdettyä. Sen jälkeen olenkin löytänyt itselleni paljon paremmin sopivan kumppanin.
Parisuhteessa voi herätä kaikenlaisia, negatiivisiakin tunteita. Niitä ei usein pääse pakoon, sillä niitä aiheuttavia tilanteita tulee väkisinkin paljon, kun eletään tiiviisti yhdessä. Jotta yhteiselo sujuisi mukavasti, eikä jokaisen ristiriidan vuoksi tarvitsisi erota, tulisi parisuhteen osapuolten kertoa päänsä sisällöstä toisilleen ja sovitella niitä yhteen. Joissakin asioissa mennään enemmän yhden mukaan, joissakin toisen, ja joissakin etsitään puoliväli, kompromissi. Ilmapiiri pitäisi olla lempeä, avoin ja ymmärtäväinen, jossa molemmat tuntevat olonsa niin turvalliseksi, että uskaltavat puhua asioista sekä ottaa vastaan toisen ajatuksia luottaen siihen, että sen jälkeen keksitään yhdessä molemmille sopiva ratkaisu.
Älä siis heitä tunteitasi maton alle, sillä eivät ne sieltä itsestään katoa. Tunteet eivät koskaan ole typeriä, vaan vain käytös voi olla. Jos siis nätisti kerrot toiselle tuntemuksistasi, niin ei siinä ole mitään väärää
Ja jatkan, että vasta puhumisen jälkeen, jos huomataan ajatusten eroavan liikaa toisistaan, ja molempia tyydyttävään ratkaisuun ei päästä, niin sitten kannattaa erota. Puhumisella annetaan siis suhteelle ja toiselle mahdollisuus, että jos olisikin jotakin vielä tehtävissä suhteen pelastamiseksi. Sitä ei voi tietää, jos ei kokeile puhua.
Nyt olisi tietenkin kiva kuulla, että mitä nämä tunteesi sitten ovat
Meillä on alussa ollut oikeasti suuretkin ongelmat, miehen alkoholismi, masennus jne. Jotka ovat nyt hallinnassa. Jotenkin tuntuu että annoin suhteen alussa itsestäni niin paljon, olin tukena omankin jaksamiseni kustannuksella. Ensin alkoholismi joka sai oloni todella epämukavaksi, en saanut nukuttua kun tiesin mieheni kännäävän alakerrassa, sammui milloin mihinkin, oli ärtyisä ja räjähdys herkkä mutta totesin että itse oli turha sanoa mitään takaisin koska pahensi vaan tilannetta.
Sitten masennus jonka aikana kuljin viikkotolkulla kotonani kuin haamu, ja näitä jaksoja oli useampia. En tiennyt mitä puhua toiselle kun toinen vaan mökötti, mikään ei ollut hyvin ja ainut mitä noina aikoina puhui oli valitusta minusta tai elämästä. Minä en uskaltanut ottaa rennosti omassa kodissa koska mietin vain koko ajan että mitä pitäisi vielä tehdä ettei hänellä vain olisi aihetta suuttua tai pettyä minuun ja etten vaan pahenna hänen oloaan.
Nyt kun masennus on kurissa lääkkeillä ja alkoholi taakse jäänyttä elämää, niin tuntuu etten enää oikein tiedä mitä tehdä. Olin niin pitkään puhumatta itsestäni ja tunteistasi, että tavallaan vain unohdin itseni ja nyt en osaa ottaa enää itseäni esiin suhteessa. Tuntuu että jos nyt kerron etten voi hyvin kun kaikki pitäisi olla jo hyvin niin olisin vain typerä.
Eihän kaikki siis ole hyvin, mutta jotenkin tuntuu että kun en noiden aiempien oikeasti suurempien ongelmien aikana lähtenyt niin jos nyt lähtisin niin luovuttaisin liian helposti. En jaksa olla kotona kun miehen lapset ovat täällä, koska tilanne ahdistaa minua ihan suunnattomasti. Ei itse lapset ole ongelma vaan se että tunnen itseni täysin ylimääräiseksi.
Tuntuu vähän siltä että elämästä tällaisenaan ei vain tule mitään, joko minun pitäisi muuttua että jaksaisin elämää tällaisenaan tai mieheni pitäisi muuttua että minä olisin onnellisempi. Tuntuu että kaikki ratkaisut vaatii toisen muuttumista toiseksi ihmiseksi eikä se ole reilua kumpaakaan kohtaan.
Parisuhteeseen heijastuu oma pahaolo. Se oma pää pitää saada kuntoon ja sitten miettiä onko sitä rakkautta enää.
juu, pitämällä huolta itsestäsi pidät samalla huolta rakkaudestasi 💘
Tuota....kannattaa kokeilla myös sellaista, että nostaa katseensa pois omasta navasta ja alkaa nauttimaan niistä asioista, mitkä ovat hyvin eli ne asiat, jonka takia parisuhteessa ollaan.
Jos noita hyviä asioita ei ole, niin silloin varmaankin on eron paikka. KUkaan toinen ei ole vastuussa toisen onnellisuudesta, siitä on vastuussa vain henkilö itse!
Tunnen tunteen erittäin hyvin. Ap:stä poiketen mulla ei tosin ollut hyvä olla ennen parisuhdettakaan, vaikka kuvittelinkin silloin että kaikki oli ok. Mulla epämääräinen fiilis lähti omasta ittestä, ei siis ollut puolison vika, vaikka en sitä parisuhteessa ollessa tajunnut.
En ole käynyt terapeuteilla, kaikki alla olevat ajatukset on mun omia pohdintoja ja päätelmiä.
Mun isä kuoli kun olin pieni, siitä jäi joku trauma päähän, kai sellanen turvattomuuden tunne ja olo, että ihmiset katoo pois mun elämästä jossain vaiheessa kuiteski, joten ei kannata kiintyy liian syvästi kehenkään.
Äiti väsytti ittensä riekaleiksi tehdessään kahta duunia, jotta me lapset saatais samanlainen elintaso kuin muilla naapurustossa oli. Eihän se tietenkään onnistunut kun meitä kersoja oli liian monta, köyhiä oltiin eikä sossun apua huolittu, mutta aivan helkkaristi äiti teki töitä meidän eteen. Sitkee nainen oli, ei hävinnyt mun elämästä ennen kuin 90:senä. Siitä olis pitänyt jo ymmärtää, että ei kaikki mun ympäriltä katoo, mutta silti mun päähän "puute" ja turvattomuus. Lapsesta saakka mussa oli joku tunnelukko, en kokenut mitään suurta tunnetta, ei iloo, ei rakkautta, ei ole ollut sellanen olo, ett kaikki ois ollut hyvin. Oli tasapaksu, harmaa olo kaiken aikaa ja joku ihmeellinen pelko omasta riittävyydestä.
Huonomuuden tunteiden lisäksi mulla oli halu saada aina lisää ja lisää tavaraa, kaikkee sellasta mitä muilla muka oli enemmän kuin mulla. Oli muita täysin turhanpäiväisiä "herkkyyksiä" ja noloutta kaikesta. Kyttäisin tarkkaan muiden sanomisia ja pohdin ja vatvoin miks joku sano silleen tai tälleen, mitä se sillä tarkotti, puukottiks joku mua töissä selkään kun se sanoi palaverissa näin.
En ollut sinut itteni kanssa, en osannut luottaa siihenkään että mun ja miehen parisuhde on oikeesti hyvä. Syyllistin itteeni, syyllistin miestä, painostin miestä, kyselin ja arvuuttelin siltä päivittäin sitä sun tätä, tai sitten vaivuin sellaseen turhaan hiljasuuteen, ei ollu mitään sanottavaa kun ei ollut minkäänlaisia tunteita eikä tuntemuksia mistään. Seksi oli surkeeta mun puolelta, en nauttinu siitä enkä halunnut kosketusta enkä edes haleja tai sylissäpitämistä loppuaikoina. Erohan siitä tuli muutaman vuoden jälkeen.
Näin jälkikäteen kun ton itse tekemäni oman ittensä mitätöimispeen näkee kauempaa, tajuaa, että elämä ex-miehen kanssa oli parasta mitä mulle ikinä oli siihen mennessä tapahtunut. Tajusin myös sen että exä rakasti minua aivan oikeesti ja aidosti, mutta ei jaksanu mun alakulon kanssa elää. Meidän elämä oli oikeesti aivan hirveen masentavaa ja henkisesti kuluttavaa toiselle mun sisäisen hukassa olon takii. Ihme että jaksoi niinkin pitkään kannatella mua. Erosta on jo muutama vuosi aikaa. Ex-miestä en saa ikinä enää takaisin, hänellä on jo uusi parisuhde ja lapsia.
Ero pisti mussa liikkeelle aidon kasvun paikan. Oivalsin, että ilo ja hyvä olo lähtee minusta ittestä päin, ei muiden kautta, eikä muiden mulle tuomana ja antamana.
Hyvä elämä, hyvä olo, tunne siitä että jaksaa olla mukava ja itselleen hyvä ihminen, on mun oman pään sisäinen juttu, mullahan on ulkoiset puitteet olleet koko mun elämän enemmän kuin ok, tosi hyvin. Nyt mulla on parempaan tulevaisuuteen hyvät mahdollisuudet.