Olen aivan hukassa itseni kanssa.
En tiedä, mitä ratkaisuja minun suhteessani kuuluisi tehdä.
Suhde on kestänyt nyt jo yli vuoden, tapaamme harvoin, noin 2-3 viikon välein.
Tuntuu, että minä joudun olemaan aina se osapuoli, joka matkustaa toisen luokse, syynä myös käytännön ongelmia, mutta uskon, että mieskin voisi tulla minunkin luokseni useammin, jos todella haluaisi.
Tekosyitä, miksei voi tulla, toisaalta riittää.
Ongelmana on myös se, etten tiedä tunteistani häntä kohtaan, välillä rakastan, välillä en tunne minkäänlaista halua edes jatkaa suhdetta.
Tämä on kuitenkin ensimmäinen pidempiaikainen suhteeni, ja on vaikea erota, sillä pelkään, että myöhemmin katuisin päätöstäni.
Kun olen keskustellut asioista hänen kanssaan, hän on vakuuttanut rakastavansa minua ja olevansa onnellinen kanssani.
Miksei hän kuitenkaan osoita sitä kuin harvoin?
Saattaa kulua pari viikkoa niin, ettemme ole minkäänlaisessa yhteydessä, edes viestien välityksellä.
Kun taas tapaamme, kaikki tuntuu olevan kunnossa, viihdymme toistemme seurassa, tunnen olevani rakastunut edelleen samaan ihmiseen, johon silloin suhteen alussa.
Kaiken tämän lisäksi minua häiritsevät ja syyllistävät tunteet, joita minulla on erästä saavuttamatonta miestä kohtaan.
Tapasin hänet vain kerran, seurustelin silloin, en voinut mennä pettämään, ja suhteesta tuon toisen miehen kanssa ei olisi tullu mitään, koska ikäeroa sekä välimatkaa, kumpiakin oli liikaa. En saa tuota hetken ihastusta mielestäni.
Kuin olisin rakastunut tuntemattomaan.
Mutta sellaista tuntemattomien palvontaa pitäisi kokea kaiketi vain aivan pikkutyttönä, ei lähes aikuisena naisena?
Olen vain niin toivottoman onneton, kun minulla ei ole pienintäkään mahdollisuutta ikinä löytää tuota silloin tapaamaani miestä.
Muistan jokaisen sanan, jonka vaihdoimme sinä iltana, kun tapasimme, eleet, ilmeet, kasvojen piirteet, käsien kosketuksen, silmien värin, kaiken.
Silti en kysynyt edes hänen nimeään. Toisaalta, mitä se olisi auttanut, eihän hän halunnut olla minuun yhteyksissä.
Monesti mietin, olivatko ikäero ja välimatka vain tekosyitä? En suostu uskomaan, haluan elää haaveissani. Iltaisin en ajattele monesti nykyistä kumppaniani, vaan tätä yhden illan tuntemaani miestä. Miksi juuri hän jäi elämään mieleeni ja muistoihini niin vahvasti?
Ketään muita samanlaisia yhden illan tuttavuuksia en edes halua muistella.
Kirjoitan tänne vain loputtomasti omia mietteitäni...
Jos joku kuitenkin jaksoi lukea ongelmistani, niin osaatteko kertoa mitä minun tulisi tehdä nykyisen suhteeni kanssa?
Miten lopettaa satuttamasta toista, vai pitäisikö jaksaa yrittää ja uskoa että tilanne muuttuu paremmaksi, jos onnistuu ylittämään itsensä?
Olen tehnyt parhaani suhteen onnistumisen eteen kyllä.
Jos olette olleet samankaltaisessa tilanteessa, millaisen ratkaisun teitte?

Vastaukset 2
Vanhimmat
Minulla on täsmälleen samanlainen etäsuhde kuin sinulla. Ihan samoissa ajatuksissa minäkin olen ollut jo yli vuoden, eli jatkaako vai lopettaako. Välillä tunnen olevani rakastettu ja haluttu, välillä kaikkea muuta. Minä ikävöin miestä päivittäin mutta hän ei tunne ikävää, kertoo tuntevansa vain jotakin kaipuuta. Kysyn usein itseltäni, voiko rakastaa jos ei ikävöi. Meillä on ollut paljon riitoja ja olen ollut valmis lopettamaan suhteen monta kertaa, mutta joku pitää yhdessä, ehkä se on minun puoleltani rakkaus, miehen puolelta kiintymys. Ei osata erota mutta ei yhdessäkään olla. Meillä ei ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia ja sekin rassaa minua, ei miestä. Minä olen se yhteyttä pitävä osapuoli. Mies onkin sanonut, että ilman minun aktiivisuuttani suhde voisi loppua. Kysyn jatkuvasti häneltä ja itseltäni, voiko tämä olla rakkautta??? Itse mietin mitä pitäisi tehdä? En halua olla yksin mutta en jaksa etsiä uutta miestä ... kuvittelenko itsekin vain rakastavani vaikka tunne onkin yksinäisyydenpelkoa? Meillä on välillä todella mukavaa yhdessä, välillä rasittavaa ja riitaisaa. Mitä teen, neuvokaa viisaat ihmiset???
Elän myös etäsuhteessa ja mekin näemme toisiamme vain muutaman viikon välein. Olemme tunteneet vajaan vuoden ja koko ajan se on ollut tällaista. Suhteen tulevaisuus on ollut harkinnassa moneen kertaan, mutta aina olemme päättäneet kuitenkin jatkaa. Kun kumpikin haluaa tietää, mitä tästä tulee ja tunteet ovat vahvat. Mtta eihän tämä helppoa ole. Loputtomasti näitä yksinäisiä öitä, ikävää, odottamista.. Tapaamiset menevät aina liian nopeasti ja taas vain ikävä jää. Tulevaisuudestakaan ei tiedä, olemme kumpikin vasta vähän päälle parikymppisiä ja suunnitelmat ovat ihan avoinna. Samalle paikkakunnalle emme osu ainakaan ihan lähitulevaisuudessa. Mutta jokin meitä kuitenkin yhdessä pitää... En minä ainakaan halua luopua välimatkan takia ihmisestä, jota täydestä sydämestäni rakastan ja samaa poikaystävänikin sanoo. Eli tsemppiä teillekin, keskustelkaa asioista, vaikka se etäsuhteessa hankalaa onkin. Tapaamiset haluaisi käyttää muuhunkin kuin henkevien puhumiseen. Mutta ehkä joskus asiat ovat paremmin...
Tuohon ihastukseesi vielä.. Kehoittaisin sinua tutkiskelemaan itseäsi ja tunteitasi ihan rehellisesti. Kaipaisitko niin palavasti tuota muukalaista, jos nykyisessä suhteessasi kaikki olisi kunnossa? Kaipaatko nimenomaan juuri tuota saavuttamanto miestä, vai antaako hän vain kasvot sille tunteelle, jota kaipaat? Vain sinä tiedät vastauksen. Kaikkea hyvää sinulle ja rohkeutta elää unelmiasi!