Olemme seurustelleen 10 vuoden ajan ja asumme avoliitossa. Viime vuosina on elämä ollut varsin arjen rassaamaa, kriisikin on koettu eikä siitä ole täysin yli päästy vieläkään. Nyt meille on tulossa ensimmäinen lapsi, joka ei ole suunniteltu, mutta rakastettu kylläkin jo nyt.
Ongelma on se, että rakastan miestäni ja haluaisin elää hänen kanssaan, mutta tällä hetkellä en koe saavani häneltä rakkautta ja hellyyttä, puhuminenkaan ei oikein ole auttanut. Minusta tuntuu, että mieheni on kanssani vain yhteisen lapsen takia, puhtaasta velvollisuudesta ja halusta elää lapsensa kanssa. Minun roolini onkin siinä elämässä yksi iso kysymysmerkki. Mitä pitäisi tehdä? Jäänkö seuraamaan tilannetta vai pakkaanko omat ja lapsen tavarat? Välillä tuntuu, että se olisi ainut keino saada mies tajuamaan tilanne, mutta toisaalta en siis haluaisi erotakaan.
Ongelma on se, että rakastan miestäni ja haluaisin elää hänen kanssaan, mutta tällä hetkellä en koe saavani häneltä rakkautta ja hellyyttä, puhuminenkaan ei oikein ole auttanut. Minusta tuntuu, että mieheni on kanssani vain yhteisen lapsen takia, puhtaasta velvollisuudesta ja halusta elää lapsensa kanssa. Minun roolini onkin siinä elämässä yksi iso kysymysmerkki. Mitä pitäisi tehdä? Jäänkö seuraamaan tilannetta vai pakkaanko omat ja lapsen tavarat? Välillä tuntuu, että se olisi ainut keino saada mies tajuamaan tilanne, mutta toisaalta en siis haluaisi erotakaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
raskauden aiheuttamaa psyykkistä epätasapainoa.
Anna miehellesi mahdollisuus entäs jos hän innostuukin lapsesta isostikin niin mikäs naiselle sen parempi kuin lapsista huolehtiva mies.
Kyllä naiselle on vielä parempi sellainen mies, joka on todella myös mies vaimolleen/avovaimolleen/tyttöystävälleen sen lisäksi, että on lapsista huolehtiva mies. Ei kai miehellekään riitä vain se, että nainen on lapsilleen hyvä äiti? Parisuhde ja vanhemmuus ovat kaksi eri asiaa...