Eilen päätimme yhdessä päättää tämän 2,5 vuotta kestäneen suhteen. Nyt olo on surullinen, hämmentynyt ja pelokas. Miten tästä eteenpäin?
Koko suhteemme ajan meillä on ollut ongelmia; ensin pettämistä, on-off -seurustelua, nopea yhteenmuutto, ero, palaaminen yhteen, erilleen muutto, ero, palaaminen yhteen, kihlaus...Viimeisen vuoden kaikki on ollut rauhallisempaa, mutta arki ei luonnistu meiltä. Vaikka rakkautta olisikin, olemme liian erilaisia. Mies on tekijä ja toimija, minä enneminkin pohtija ja kokija. Viime aikoina enää kumpiaan ei edes vaivautunut yrittämään ymmärtää. Elimme molemmat omaa elämäämme (vaikka asumme yhdessä), kohdaten satunnaisesti ruokaostosten tai muiden tavallisuuksien merkeissä.
Mutta silti tämä on vaikeaa. Ei näin pitkää suhdetta ole helppo päättää olkia kohauttamalla, vaikka kuinka hyvin tietäisi että ratkaisu on oikea. Onneksi eroamme ystävinä ja hyvissä väleissä. Ei kolmansia osapuolia, riitoja, katkeruutta - vain yhteisymmärrys ja syvä kunnioitus toista kohtaan. Ehkä kiitollisuuttakin ja ennen kaikkea haikeutta ja surua.
Nyt vain pitäisi löytää nopeasti asunto, että pääsee uuden elämän alkuun. On mahdotonta tehdä surutyötä asuen samassa asunnossa.
Pelottaa ihan hirveästi. Alkaako kaikki taas alusta?
Koko suhteemme ajan meillä on ollut ongelmia; ensin pettämistä, on-off -seurustelua, nopea yhteenmuutto, ero, palaaminen yhteen, erilleen muutto, ero, palaaminen yhteen, kihlaus...Viimeisen vuoden kaikki on ollut rauhallisempaa, mutta arki ei luonnistu meiltä. Vaikka rakkautta olisikin, olemme liian erilaisia. Mies on tekijä ja toimija, minä enneminkin pohtija ja kokija. Viime aikoina enää kumpiaan ei edes vaivautunut yrittämään ymmärtää. Elimme molemmat omaa elämäämme (vaikka asumme yhdessä), kohdaten satunnaisesti ruokaostosten tai muiden tavallisuuksien merkeissä.
Mutta silti tämä on vaikeaa. Ei näin pitkää suhdetta ole helppo päättää olkia kohauttamalla, vaikka kuinka hyvin tietäisi että ratkaisu on oikea. Onneksi eroamme ystävinä ja hyvissä väleissä. Ei kolmansia osapuolia, riitoja, katkeruutta - vain yhteisymmärrys ja syvä kunnioitus toista kohtaan. Ehkä kiitollisuuttakin ja ennen kaikkea haikeutta ja surua.
Nyt vain pitäisi löytää nopeasti asunto, että pääsee uuden elämän alkuun. On mahdotonta tehdä surutyötä asuen samassa asunnossa.
Pelottaa ihan hirveästi. Alkaako kaikki taas alusta?
Vastaukset 3
Vanhimmat
, että kumppanuus päättyy noin aikuismaisesti. Luepa näitä kirjoituksia (joista yli 90 % täyttä soopaa) ja huomaat, että tilanteesi on aika kadehdittava.
Katkeruus, viha, pettymys jne. tekee ihmisistä usein lapsia.
Suhteesi oli näköjään aika lailla myrskyisää. Ajan myötä annat - usko pois - arvoa tälle kokemukselle ja kun Se Oikea elämääsi putkahtaa, nämä kokemukset on sulla eväinä ja välineinä kestämään vastoinkäymisiäkin.
Oppirahoja... ;)
Katso ulos, ihana auringonpaiste. Taas kevät. Tulee joka vuosi.
Tänään tosiaan huomasin ensimmäistä kertaa muutamaan päivään, että tosiaankin se aurinko paistaa. Tosin omat vappufiilikset on aika maassa.
Tiedän, että tämä on lähes ihanteellinen ero; tuskin tämän helpommaksi voi mennä. Mutta vaikeaa se silti on. Etenkin tämä muuttovaihe, jossa kaikki entinen on niin konkreettisesti läsnä. Itken ja pakkaan ja naukkailen rauhottavia liköörinapsuja... No, huomenna jo helpottaa kun pääsen vapuksi äidin huomaan ja takaisin tullessa uuteen asuntoon.
Sain onneksi asunnot järjestymään varsin vaivattomasti. Asun väliaikaisesti tuttavani kalustetussa keskustayksiössä ja kesäkuussa pääsen muuttamaan omaan kotiin.
Tuntuu surulliselta, kuinka nopeasti vuosien yhdessäolo voi päättyä! Naps, naps ja siinä lojuvat yhteiset lomakuvat.:(
Onneksi tiedän, että kun alkaa ahdistaa liikaa, minulla on hyvä tukiverkko ympärillä ja tarvittaessa voin kelailla menneitä exän kanssa. Saatiin parissa päivässä kyllä selviteltyä välit niin hyvin, että mitään ei tunnu jääneen sanomatta. Hyvästejä en halua sanoa. Eihän meistä kumpikaan ole kuollut tai kadoksissa. Määrittelemme vain suhteemme uudelleen, ystävinä.
voi tuntua pahalta, mutta jos se suru tuntuu kaiholta ja pystyt esim. katsomaan valokuvia, olet aika pitkällä ja ihan hemmetin vahvoilla. Usko pois, nimim. "kokemusta on".
Sulla on todella hyvin asiat nyt ja oot matkalla "aikuisuuteen". Anna tunteille tilaa ja (fiksuna tiedät) käy niitä läpi tuon tukiverkostosi kanssa.
Mikään ei muuten todellakaan sano, etteikö hän edelleen voisi olla osa elämääsi. Ihannetilanteessa käy just noin.
Hyvää Vappua sinulle!