Mitä mieltä ihmiset on täällä.
Tuli ITSE erottua n. kuukausi sitten parivuotisesta parisuhteesta. En enää pystynyt elämään itseni kanssa, koska en kyennyt omilta tunnelukoiltani olemaan kumppanilleni tueksi. Hänen tarvitsevuutensa ei siis saanut minulta tukea, vaikka olisinkin sitä tahtonut antaa.
Nyt kun olen ollut itsekseni ja ehtinyt tutkimaan itseäni, olen ymmärtänyt että taustalla on ollut todella vahvoja tunnelukkoja. Vahvimpia lukkoja olivat mm. Hylätyksi tuleminen, suojattomuus, alistuminen, uhrautuminen, vaativuus sekä hyväksynnän haku.
Lukkojen olemassaolo ei itseäni yllättänyt tippaakaan, sillä olen joutunut niihin jo aiemmin tutustumaan. Suhteessa ollessani en kuitenkaan kyennyt niitä tunnistamaan. Suojamekanismini teki minusta passiivisen ja todella varovaisen.
Asiasta tekee monimutkaisemman se, että olen jo kaksi kertaa aiemmin eronnut ko. henkilöstä.
Ensimmäisen kerran erotessani olimme ehtineet olla yhdessä n 4 kk. Pidin hänestä kovasti, mutten oikein ollut perillä itsestäni ja ajatuksistani, joten päätin lähteä suhteesta. Se oli minulle ensimmäinen parisuhde ikinä vaikka olin jo 25.
Muutaman kuukauden jälkeen tapasin hänet uudestaan, sillä tahdoin olla ainakin jollakin tavalla osa hänen elämässään. Hetken kuluttua huomasin jälleen seurustelevani hänen kanssaan, johon olin kyllä ehdottoman tyytyväinen.
Toinen eroni tapahtui n. vuoden päästä tästä. Syyt olivat samankaltaisia kuin nytkin, joskin rakkauteni ei ollut vielä näin vahva häntä kohtaan.
Parin viikon jälkeen erosta olin asiasta aivan varma. Tämä todella on ihminen jonka kanssa tahtoisin elämäni jakaa. Tällöin tajusin tunnelukkojeni olemassaolon ensikertaa. Ymmärsin myös sen, miksi minun oli niin hankala olla tukena kumppanilleni. Minulla oli tapana kääntää ongelmat itseeni ja täten kasasin itselleni todella kovat paineet ajansaatossa. Koin etten ollut kumppanilleni riittävä.
Tämän havahtumisen jälkeen osasin ottaa kumppanini ensimmäistä kertaa kunnolla huomioon. Koin todella suurta kiintymystä ja rakkautta häntä kohtaan, sillä ymmärsin omien tunnelukkojeni sotkeneen ajatukseni täysin. Kyse ei ollutkaan epävarmuudesta sen varsinaisessa merkityksessään, kuten olin itse luullut.
Se mikä asiasta tekee nyt haastavan, on se, että tällä kertaa ymmärsin pyytää kumppaniltani taukoa. Kumppanini kuitenkin ilmoitti, ettei hän tyytyisi olemaan itsekseen tauon aikana. Auts.
Näkemyksemme tauosta eivät siis kohdanneet, joten se ei tullut minun puoleltani kyseeseen. Kumppanini puolestaan aneli minua mukaan pariterapiaan. Siihen en taas itse ollut halukas lähtemään, en sen hetkisellä psyykkisellä kuormalla. Lisäksi olin jo aiemmin kyennyt selättämään omat vaikeuteni, joten uskoin että olisin/olisimme todella hyötyneet lyhyestäkin tauosta. Minulle olisi suurella todennäköisyydellä riittänyt viikko tai kaksi. Se ei minusta toki olisi valmista tehnyt, mutta lähtökohta olisi jatkon kannalta ollut huomattavasti parempi.
Viimeinen kuukausi suhteessa oli kylmä. Kumppanini ei lähestynyt minua samalla tavalla kuin ennen. En kuulemma ollut itsekään lähestyttävä. Itse koin olevani avoin läheisyydelle, mutta sitä en enää saanut etäisen oloiselta kumppaniltani. Luultavasti ajatukset menivät tässäkin pahasti ristiin. Molemmat jäivät paitsi omista tarpeistaan. Sillä erotuksella että kumppanini tunnisti omansa. Minä en.
Kumppanini oli aika hyvin perillä itsestään. Aiempi suhde narsistin kanssa oli laittanut hänet ottamaan itsestään selkoa. Sellainen toki jättää aina jäljet.
Itselle puolestani monet asiat olivat suht. tuoreita. Aiemman läheisen ihmissuhteen puuttesta johtuen jouduin kohtaamaan monia kipupisteitä ja asioita ensikertaa.
Siinä siis hiukan taustaa asioista. Toki yksipuolinen näkemys, mutta kuvaa nyt tilannetta ainakin jonkun verran.
Nyt kun olen ajan kanssa tutkiskellut itseäni ja koettanut tulkita tapahtunutta, olen havahtunut pelkoon. Minua on jäänyt vaivaamaan, että tajusiko hän varmasti sen, ettei haluamani tauko olisi sitä varten, että pääsisin miettimään tahdonko hänet vai en. Tottakai tahdoin. Helvetisti. Tauko olisi vain auttanut minua ymmärtämään sisimpääni, jolloin minun olisi ollut helpompi olla ja elää suhteessa.
Helpoin ratkaisu loogisesti ajateltuna varmasti olisi jatkaa elämää eteenpäin ja unohtaa menneet. Ongelma on kuitenkin siinä että minä todella rakastan häntä aivan helvetisti. Tiedän myös hänen rakastaneen minua. Tilanne olisi helpompi hyväksyä mikäli hän ei olisi niin spesiaali, mutta kun hän on. Hän on yksinkertaisesti täydellinen minulle.
Mitä mieltä täällä ollaan? Onko perspektiiviä tai muuten vain ajatuksia tilanteeseen? Toiminko itsekkäästi jos otan asian vielä puheeksi jossain sopivassa vaiheessa?
Mieluummin elän itse epätietoisuudessa kuin satutan häntä enää yhtään enempää. Ero oli siis todella kipeä molemmille osapuolille, jos ei tullut aiemmin selväksi.
Tuli ITSE erottua n. kuukausi sitten parivuotisesta parisuhteesta. En enää pystynyt elämään itseni kanssa, koska en kyennyt omilta tunnelukoiltani olemaan kumppanilleni tueksi. Hänen tarvitsevuutensa ei siis saanut minulta tukea, vaikka olisinkin sitä tahtonut antaa.
Nyt kun olen ollut itsekseni ja ehtinyt tutkimaan itseäni, olen ymmärtänyt että taustalla on ollut todella vahvoja tunnelukkoja. Vahvimpia lukkoja olivat mm. Hylätyksi tuleminen, suojattomuus, alistuminen, uhrautuminen, vaativuus sekä hyväksynnän haku.
Lukkojen olemassaolo ei itseäni yllättänyt tippaakaan, sillä olen joutunut niihin jo aiemmin tutustumaan. Suhteessa ollessani en kuitenkaan kyennyt niitä tunnistamaan. Suojamekanismini teki minusta passiivisen ja todella varovaisen.
Asiasta tekee monimutkaisemman se, että olen jo kaksi kertaa aiemmin eronnut ko. henkilöstä.
Ensimmäisen kerran erotessani olimme ehtineet olla yhdessä n 4 kk. Pidin hänestä kovasti, mutten oikein ollut perillä itsestäni ja ajatuksistani, joten päätin lähteä suhteesta. Se oli minulle ensimmäinen parisuhde ikinä vaikka olin jo 25.
Muutaman kuukauden jälkeen tapasin hänet uudestaan, sillä tahdoin olla ainakin jollakin tavalla osa hänen elämässään. Hetken kuluttua huomasin jälleen seurustelevani hänen kanssaan, johon olin kyllä ehdottoman tyytyväinen.
Toinen eroni tapahtui n. vuoden päästä tästä. Syyt olivat samankaltaisia kuin nytkin, joskin rakkauteni ei ollut vielä näin vahva häntä kohtaan.
Parin viikon jälkeen erosta olin asiasta aivan varma. Tämä todella on ihminen jonka kanssa tahtoisin elämäni jakaa. Tällöin tajusin tunnelukkojeni olemassaolon ensikertaa. Ymmärsin myös sen, miksi minun oli niin hankala olla tukena kumppanilleni. Minulla oli tapana kääntää ongelmat itseeni ja täten kasasin itselleni todella kovat paineet ajansaatossa. Koin etten ollut kumppanilleni riittävä.
Tämän havahtumisen jälkeen osasin ottaa kumppanini ensimmäistä kertaa kunnolla huomioon. Koin todella suurta kiintymystä ja rakkautta häntä kohtaan, sillä ymmärsin omien tunnelukkojeni sotkeneen ajatukseni täysin. Kyse ei ollutkaan epävarmuudesta sen varsinaisessa merkityksessään, kuten olin itse luullut.
Se mikä asiasta tekee nyt haastavan, on se, että tällä kertaa ymmärsin pyytää kumppaniltani taukoa. Kumppanini kuitenkin ilmoitti, ettei hän tyytyisi olemaan itsekseen tauon aikana. Auts.
Näkemyksemme tauosta eivät siis kohdanneet, joten se ei tullut minun puoleltani kyseeseen. Kumppanini puolestaan aneli minua mukaan pariterapiaan. Siihen en taas itse ollut halukas lähtemään, en sen hetkisellä psyykkisellä kuormalla. Lisäksi olin jo aiemmin kyennyt selättämään omat vaikeuteni, joten uskoin että olisin/olisimme todella hyötyneet lyhyestäkin tauosta. Minulle olisi suurella todennäköisyydellä riittänyt viikko tai kaksi. Se ei minusta toki olisi valmista tehnyt, mutta lähtökohta olisi jatkon kannalta ollut huomattavasti parempi.
Viimeinen kuukausi suhteessa oli kylmä. Kumppanini ei lähestynyt minua samalla tavalla kuin ennen. En kuulemma ollut itsekään lähestyttävä. Itse koin olevani avoin läheisyydelle, mutta sitä en enää saanut etäisen oloiselta kumppaniltani. Luultavasti ajatukset menivät tässäkin pahasti ristiin. Molemmat jäivät paitsi omista tarpeistaan. Sillä erotuksella että kumppanini tunnisti omansa. Minä en.
Kumppanini oli aika hyvin perillä itsestään. Aiempi suhde narsistin kanssa oli laittanut hänet ottamaan itsestään selkoa. Sellainen toki jättää aina jäljet.
Itselle puolestani monet asiat olivat suht. tuoreita. Aiemman läheisen ihmissuhteen puuttesta johtuen jouduin kohtaamaan monia kipupisteitä ja asioita ensikertaa.
Siinä siis hiukan taustaa asioista. Toki yksipuolinen näkemys, mutta kuvaa nyt tilannetta ainakin jonkun verran.
Nyt kun olen ajan kanssa tutkiskellut itseäni ja koettanut tulkita tapahtunutta, olen havahtunut pelkoon. Minua on jäänyt vaivaamaan, että tajusiko hän varmasti sen, ettei haluamani tauko olisi sitä varten, että pääsisin miettimään tahdonko hänet vai en. Tottakai tahdoin. Helvetisti. Tauko olisi vain auttanut minua ymmärtämään sisimpääni, jolloin minun olisi ollut helpompi olla ja elää suhteessa.
Helpoin ratkaisu loogisesti ajateltuna varmasti olisi jatkaa elämää eteenpäin ja unohtaa menneet. Ongelma on kuitenkin siinä että minä todella rakastan häntä aivan helvetisti. Tiedän myös hänen rakastaneen minua. Tilanne olisi helpompi hyväksyä mikäli hän ei olisi niin spesiaali, mutta kun hän on. Hän on yksinkertaisesti täydellinen minulle.
Mitä mieltä täällä ollaan? Onko perspektiiviä tai muuten vain ajatuksia tilanteeseen? Toiminko itsekkäästi jos otan asian vielä puheeksi jossain sopivassa vaiheessa?
Mieluummin elän itse epätietoisuudessa kuin satutan häntä enää yhtään enempää. Ero oli siis todella kipeä molemmille osapuolille, jos ei tullut aiemmin selväksi.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ohhoh! Et ole yksin!
Kuulostaa jotenki kauhealta draamalta, että miksi nyt viikon tai parin tauon tarpeen vuoksi haluaa pistää suhteen katkolle, voihan tuollaisia miettiä nyt ihan omia aikojaan siinä suhteessakin. OIisit hyvä ihminen vaikka lähteny viikon vaellukselle tai jollekki vastaavalle selvittään vaan päätäs. Kyllä kai suhteissa tuollaiset pienet breikit sallittuja sentään pitäis olla. Tämä psykokulttuuri, jota joka tuutista toitotetaan on tehnyt tavallisista asioista ihan liian monimutkaisia. Ennen terveellä järjellä ihmiset selvitteli näitä, eivätkä olleet niin tiivisti toisissaan kiinni, että omat ajatukset sai selvitettyä. Omia harrastuksia myös, omaa aikaa kummallekkin. Kaikkee oman pään sisäistä ei kannata kaataa toisen niskaan, varsinkaan jos se ei ole oikein selkeää itsellekään. Väärinkäsitysten riski on ilmeinen.
Nykyään on muotia erota heti kun tulee vaikeuksia.
En ole koskaan ymmärtänyt tämmöisiä on-off -suhteita. Itse en eroa hetken mielijohteesta, vaan haluan yrittää kunnolla, kunnes lopulta saatan päätyä eropäätökseen. Se on siis tarkkaan harkittu, ja sen tehtyäni olen tyytyväinen, enkä enää muuta mielipidettäni.
En ymmärrä myöskään, että miksi omia ongelmia ei voisi käsitellä myöskin parisuhteessa ollessa, ellei se nyt aivan kohtuuttomasti kuormita toista. Ihme showlta tuo tuollainen erorumba mielestäni kuulostaa ja kuulostaa siltä, että ne eroamiset satuttavat kumppaniasi enemmän kuin tunnelukkosi. Kipeä ero tarkoittaa mielestäni heppoisin perustein tehtyä eroa. Jos on oikeasti yritetty ja siitä huolimatta kärsitty suhteessa, niin silloin ero on helpotus.
Tässä nähdäkseni on sellainen ongelma, että en ihan ymmärrä, miksi et voinut asioita käsitellä ollessasi suhteessa. Silloin olisit tuonut kumppanillesi esiin sen, että rakastat häntä ja välität hänestä ja tahdot että hän on sinun tukenasi ja sinä hänen. Näin olisit voinut päästää hänet mukaan siihen prosessiin, kun työstät omia haasteitasi. Jos kumppanisi nyt ajattelee, että saatat jälleen lähteä suhteesta, hän ei välttämättä halua suhdetta enää tai sitten hän ei sitoudu kovin vahvasti. Ero oli nähdäkseni huono ratkaiu ja avoimuus kumppaniasi kohtaan voisi auttaa.
Tämähän tässä olikin se haastava kohta kun suhteessa ollessani en vain yksinkertaisesti tunnistamaan omia tunteitani pahan olon tunteitten taustalta. Ja tähän nimenomaan olisin sen lyhyen taouon tarvinnutkin. Tiesin että se olisi auttanut minua, sillä se auttoin aiemminkin.
Tauon ansiosta olisin saanut työkalupakkiini lisää työkaluja sekä motivaation, jonka avulla ongelmia olisi voinut ruveta yhdessä työstämään.
Olen pyrkinyt olemaan suhteessa mahdollisimman avoin. Kaikkea en kuitenkaan ole osannut sanoiksi pukea. Lähinnä siksi etten ole ymmärtänyt niiden taustalla olevia syitä.
Nää on kyll äärettömän diippei juttui joskus. Kun vaan saisi aikaa takaisin, niin toimisi eritavalla. Mutta faktahan usein on, että sitä tekee sen hetkisillä voimavaroilla sekä ymmärryksellä asiat parhaalla mahdollisella tavalla. Helppo on myöhemmin jossitella.
En edelleenkään ymmärrä, miksei suhteessa ollessa voi pohtia syitä erilaisille tuntemuksille. Etäisyyttä voi hetkeksi ottaa, mutta en ymmärrä, miksi pitää ihan erota, jos se on kuitenkin väliaikaista. Ero tarkoittaa sitä, että ei enää ole sitoutunut toiseen, vaan on vapaa myös esimerkiksi tapaamaan muita. Toiselle on varmasti rankkaa tuollainen edestakaisin veivaaminen, eikä sellaisen sietämistä voi mielestäni odottaa.
Miten ajattelit tulevaisuuttanne, ajattelitko erota aina kun tuntuu ikävältä ja palata sitten taas yhteen? Miten kumppanisi voisi tuntea olonsa turvalliseksi kanssasi, jos jatkuvasti saa pelätä, että koska tulee taas seuraava ero? Minusta sinun pitäisi pitää pidempi tauko koko parisuhteessa olosta, ja ryhtyä hommaan vasta, kun pystyt sellaiseen kunnolla sitoutumaan.
Meillä on kumppanini kanssa kummallakin omat henkiset ongelmamme, tunnelukkomme, mutta käsittelemme niitä yhdessä toisiamme tukien. Ja tietenkin myös itseksemme pohdimme niiden syitä. Rakastamme toisiamme ja se pitää meidät yhdessä vaikeuksista huolimatta
"En enää pystynyt elämään itseni kanssa, koska en kyennyt omilta tunnelukoiltani olemaan kumppanilleni tueksi. Hänen tarvitsevuutensa ei siis saanut minulta tukea, vaikka olisinkin sitä tahtonut antaa."
Ei hyvää päivää. Et taida itsekään ymmärtää mitä sanot.
Lopeta liika analysointi ja mene terapiaan jos ahistaa.