Ahdistuin teksteistäni, sillä niitä lojui kaikkialla. Vaikka lähdin huoneesta, ne seurasivat perässä. Jokainen haarukan kilahdus kuului niihin. Kaikki editseni otetut askeleet olivat niitä ja kaikuivat niissä. Ne olivat valloittaneet tajuntani ja olemukseni, sekä menneisyyden että tulevaisuuden minussa. Ne häilyivät pilvissä, tuulessa ja aalloissa. Juodessani lasillisen liikaa viiniä, ne rymistelivät sisään ja särkivät paikkoja. Lojuessani levossa, ne kuiskivat levottomia, huokailivat ja sipisivät keskenään joutavia. Toisinaan ne punoivat juonia, valehtelivat itselleen ja pettivät itsensä. Ne itkivät, nauroivat ja kahlasivat pyöreissä rantakivissä jalkojeni alla. Väsymättä.
En ollut varma, olinko kiertänyt koko saaren. Jos jalanjälkiä jätti, niin ne huuhtoutuivat pois. Kallioilla ei ollut nimiä. Seisoin kaikkialla kuin missä tahansa. Kahlasin vedessä, kiersin mahdottomia kohtia ja löin itseni tuon tuosta naarmuille. Kompuroin, odotin ja katselin sanojeni maailmaa, kuinka kauniisti se kaartui horisontissa kuin taivutettuna. Olin yrittänyt lukea. Olin yrittänyt lukea kirjaa, jonka oli kirjoittanut toinen ihminen, mutta hypin riviltä toiselle, sitten sivulta toiselle ja lopulta vein kirjan takaisin aulan hyllyyn, enkä katsonut taakseni. Ajan hiekka jo valui sen päälle, ja lopulta hautaisi sen alleen. Ihmisiä tuli ja meni. Istuin aina samassa paikassa, jos se vain suinkin oli vapaa. Näin siitä kaikkialle. Näin kuinka sanani kävelivät editseni ja puhuivat minulle mennessään. He saattoivat istua pitkäänkin samassa pöydässä ja suunnitella, tiedustella ja aprikoida kaikenlaista. kuitenkin he olivat vain sanojani.
Tuuli lepatti löysissä vaatteissa ja varjoni flirttaili minulle. Jos kulkisin sen perässä, vastaisin sen kutsuun, niin putoaisin jyrkänteeltä alas meren kuohuihin ja iskeytyisin joko veteen tai kivikkoon, joka oli veitsenterävä. Maailmani sammuisi ja sanat jättäisivät varjojen luojan rauhaan. Yksi todellisuus olisi poissa, mutta sen varjot eivät.
Hiukseni kiemurtelivat käärmeiden lailla basaltilla, eikä minulla ollut kasvoja, vain ääriviivat, silhuetti tai syvin sisin, joka ei ollut linjassa ulkomuodon kanssa. Olin tämä saari, nämä rannat ja luut sen liepeillä. Olin jokainen toisensa päälle kasattu kivi, joita asumuksiksi kutsutaan. Olin yön pimeä hetki ja rannalle huuhtoutuvan veden huokaus.
Olen.
(hihitystä)
En ollut varma, olinko kiertänyt koko saaren. Jos jalanjälkiä jätti, niin ne huuhtoutuivat pois. Kallioilla ei ollut nimiä. Seisoin kaikkialla kuin missä tahansa. Kahlasin vedessä, kiersin mahdottomia kohtia ja löin itseni tuon tuosta naarmuille. Kompuroin, odotin ja katselin sanojeni maailmaa, kuinka kauniisti se kaartui horisontissa kuin taivutettuna. Olin yrittänyt lukea. Olin yrittänyt lukea kirjaa, jonka oli kirjoittanut toinen ihminen, mutta hypin riviltä toiselle, sitten sivulta toiselle ja lopulta vein kirjan takaisin aulan hyllyyn, enkä katsonut taakseni. Ajan hiekka jo valui sen päälle, ja lopulta hautaisi sen alleen. Ihmisiä tuli ja meni. Istuin aina samassa paikassa, jos se vain suinkin oli vapaa. Näin siitä kaikkialle. Näin kuinka sanani kävelivät editseni ja puhuivat minulle mennessään. He saattoivat istua pitkäänkin samassa pöydässä ja suunnitella, tiedustella ja aprikoida kaikenlaista. kuitenkin he olivat vain sanojani.
Tuuli lepatti löysissä vaatteissa ja varjoni flirttaili minulle. Jos kulkisin sen perässä, vastaisin sen kutsuun, niin putoaisin jyrkänteeltä alas meren kuohuihin ja iskeytyisin joko veteen tai kivikkoon, joka oli veitsenterävä. Maailmani sammuisi ja sanat jättäisivät varjojen luojan rauhaan. Yksi todellisuus olisi poissa, mutta sen varjot eivät.
Hiukseni kiemurtelivat käärmeiden lailla basaltilla, eikä minulla ollut kasvoja, vain ääriviivat, silhuetti tai syvin sisin, joka ei ollut linjassa ulkomuodon kanssa. Olin tämä saari, nämä rannat ja luut sen liepeillä. Olin jokainen toisensa päälle kasattu kivi, joita asumuksiksi kutsutaan. Olin yön pimeä hetki ja rannalle huuhtoutuvan veden huokaus.
Olen.
(hihitystä)
Vastaukset 22
Vanhimmat
Hyi, kuinka ahdistavaa, itsekeskeistä ja lohdutonta.
(hirn)
Mjoo
Tarkemmin ajateltuna en ole enää järin varma siitä että kukaan ihminen tietäisi miksi hän kirjoittaa.
Tarkoitan tässä nyt kirjoittamisen kaunokirjallista osuutta tai aluetta.
Ihminen joka ei kirjoita, on jollain oudolla tasolla enemmän perillä asiassa kuin asiasta.
(hihitystä)
Ajatukset vainoavat seuraavat pään sisällä kuin tirkistelijät ja stalkerit.
Eivät ne ole sinun omia ajatuksia. Rokotteen 5G sirun ansiosta minä lähetin telepaattisesti ajatuksia sinun kieroutuneeseen pääkoppaasi.
Kannattaa totutella jo siihen, että Mannerheinmintiellä kulkiessasi tulet saamaan vastustamattoman ajatuksen riisua itsesi ilkosen alasti.
Lähetän toki samalla myös onnellisuuden tunnetta ja saatkin idean jatkaa matkaasi yhdellä jalalla pomppien. Samalla rallattelet: "sumffarallallaa ja hepsun keikun", naama väkinäiseen irvistykseen vääntyneenä.
Sori siitä.
Jep. Sama mitä out kaan puhunu niin kukkoon sitä ei oo kuunnellu . Mulla ainakkiin näin. Jos joku joskus hetkenkin, niin se on huuhtoutunut poissa. Enkä halua mitteen alusta, en varmoonkoon. Koska, vaikka kuin olisin elänyt jo lähes puoletkoon elämästä, niin välillä ollut tosi raskasta. Enkä ole ainoa . Siltikään, en varmasti vielä kuole , tämä oli nähty jo vuonna 45. Vuosiluku on sinänsä oikea, että koska olin jo kuollut silloin. Sama se mulle, näytänkö 4o vai kolmekymmentävuotiaalta, kuin voin olla vaikka viisi tai kuusikin.😄😉😝.Ei tämä tästä muutu. Olin sikäli erikoinen että muistoin vuosikaudet omia asioitani ja mänin vain niiden lävitse. Hukassakin monet vuodet mutta olkoonpa. Se näinkö SINUT, olin unohtanut että sinäkin vissiin kasvat.?? Mutta jotta,
Kyllä pidin näkemästäni, olitko se sinä selkäni takana kerran "ovella" ,,,!!?
Näkökulmia
On tietyllä tapaa lohdullista kirjoittamisessa se että saattoi vaihtaa näkökulmaa milloin tahansa mihin tahansa. Kirjoituksen luomaa maailmaa voi tarkastella lokkina, ohikulkijana, tai vaikka painovoiman luonnetta ja olemusta pohtivana rapuna.
Tässä mielessä kirjottaminen on vallan ihmeellinen asia. Kirjoittaminen ei sido kirjoittajaa mihinkään, vaan kirjoittaja voi olla vaikka kaikki mahdollinen ulottuvilla ja kuviteltavissa oleva.
Huimaa.
(reps)
Kalastaja
Meren nähneet kasvot ovat erilaiset kuin emonsa omat. Kuka kaupungin kätköissä majailee, sisämailla samoilee, tai peltoin keskellä empii, hän on erilainen kuin meren nähnyt toinen. Ja vaikka oli kuuma keskipäivä, niin kalastajan vaateparsi oli sama kuin syksyllä. Ehkä vaatteita ei liiemmin ollut, tai sitten asiaan ei kiinnitetty huomiota. Saari oli köyhä, ja turistit sen ainoa varteenotettava tulonlähde. Turistit olivat välttämätön harmi. Turismi oli tuonut saarelle lentokentän, kunnollisia teitä ja hotelleja alueille, jotka olivat saaren asukkaiden kannalta keskeisiä. Turismi oli tullut ja ajanut heidät taloudelliseen nurkkaan, josta oli vain yksi ulospääsytie.
Kalastaja pysähtyi kesken kävelynsä ja katseli merelle. Hän unohti hetkeksi veneensä moottoriongelmat, yllättävän suuret korjauslaskut ja vaimonsa äänen, kun turismin kyseenalaiset puolet juolahtivat hänelle mieleen.
Turismi on sitä, että saarelle ei ajaudu muodottomiksi paisuneita ruumiita sen rannoille, vaan että tuntemattomista maista saapui kuvankauniita jumalattaria ilmojen halki. Kalastaja ei ollut koko elämänsä aikana käynyt kuin kerran Ateenassa, ja silloin hän oli ollut pikkupoika. Naapurisaaret olivat tuttuja. Naapurisaaret hän tunsi kuin omat taskunsa, sekä lähivedet kaikkiin ilmansuuntiin - niiden pohjia myöten. Kalastaja tiesi missä uponneet alukset olivat ja missä parhaimmat kalansaaliit piileksivät. Hän tunsi meren, sen jumalat ja näiden raivon.
Tänään oli varsin kaunis ja aurinkoinen päivä.
Mikä oli erilaista taivaalta tulleissa - verrattuna esimerkiksi hänen vaimoonsa - oli se että nämä olivat valkoisia ja kimalsivat. Näky oli auringonpaisteessa uskomaton. Sitä katsomaan oli jäätävä, sillä se pakotti pysähtymään. Oli täysin käsittämätöntä että nämä olennot olivat sellaiseksi luotuja, että he loistivat valossa kirkkaammin kuin valo itse. Eikä sellaiselle voinut mitään puhua, tältä mitään kysyä tai tälle mitään muuta käyttöä keksiä, kuin puhdas katsominen oli.
Kalastaja katseli ajan unohtaneena rantakallioille. Hänellä ei ollut hetkeen minkäänlaisia ongelmia elämässään. Ja jopa luultiin, ettei häntä itseään enää ollut, sillä hän ei vastannut kyselyihin eikä havahduttamisyrityksiin, saati huhuiluihin. Hänet oltiin kuin lumottu. Kimallus oli imaissut hänet tuntemattomiin maailmoihin, joista hänellä ei ollut aikomustakaan palata.
(hihitystä)
Mjoo
Kyllä mua kiinnostaisi avata tuota painovoiman olemusta pohdiskelevan ravun maailmaa seuraavaksi.
(hirn)
Rapu merrassa
Ensinnäkin on todettava, että harmillista sinänsä. Ahneuteni ajoi minut ansaan. Huomasin vasta sisäpuolella, että täältä ei pääse ulos. Ainoa ape on syötiksi laitettu kalanpää, eikä muuta ollut näkyvillä. Lisäksi täällä on kauhea tungos, sillä kaikki muutkin ääliöt ovat ängenneet tänne sisään. Todella harmillista. Mutta ei niin harmillista, etteikö peli olisi pelattu. Oli nimittäin niin, että minulla on ystävä. Tämä ystävä on merenneito, joka jo kerran on minut toimittanut vankeudesta vapauteen. Hänellä on luultavasti jonkinlainen agenda tai missio, sillä yleensä muut eliölajit eivät toimineet niin kuin hän toimi. Hänellä on suuret evät ja hän on taitava uimari. Hän ilmestyy kimalluksesta, ja hänen taitavat kätensä purkavat rapujen päälle kasautuneita ongelmia tyhjentämällä pyydykset.
Hän ei luultavasti pidä rapujen syömisestä. Luultavasti hän ei pidä myöskään ihmisistä, jotka rapuja syövät. Minä olen rapu. Toisaalta taas en ole rapu, sillä päälläni möyrivät lajitoverit eivät muistuta minua lainkaan. Minä osaan pohdiskella asioita ja tutkia näiden luonnetta ja tehdä päätelmiä havainnoistani. Saatan olla meren ainoa intellektuelli rapu, sillä muista minulla ei ole mitään sanottavaa. Katsokaa nyt tuotakin tuossa. On kuin peiliin katsoisi, mutta päässä ei ole mitään. Luonto on kenties julma, mutta samalla se on lähes naurettavan koominen. Koko ajan sakset napsuvat ja kävellään toisten yli ja ali. Töniminen ei koskaan lakkaa, jos ei vatsa ole täysi. Irvokasta.
(naurua)
Lokki
Olen tuskin liikuttanut siipiäni koko aamupäivänä. Tuuli on tasainen, voimakas ja pyörteetön. Liidän lähes paikoillani. Hetki sitten torkahdin, kunnes kalastusvene havahdutti minut lapsuusmuistoista. Se ilmestyi alleni, ja vedestä poimittiin jotain, joka oli narussa kiinni. Olen kerran ollut veneen kyydissä, ja keikkuminen sai minut voimaan pahoin. Lokkeja ei ollut luotu veneisiin, vaan taivaalle. Jo maalla tepasteleminen oli äärimmäisen rasittavaa. Maa oli kuin jättimäinen magneetti: jos liitämisen keskeytti, niin putosi kuin kivi alas. Tämä oli varsin selkeä sääntö. Jokainen lokki tajusi tämän.
Kalastusveneeseen nostettiin merestä häkkyrä, joka oli täynnä rapuja. Tämä tarkoitti sitä että kohta olisi ruoka-aika. Jostain syystä kalastajat heittivät osan saaliistaan mereen. Yksikään lokki ei ymmärtänyt tähän syytä, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Pääasia oli se että ihmiset olivat lokkien ystäviä. He eivät heitelleet lokkeja kivillä, vaan kaloilla ja ravuilla. Todella ystävällistä.
(hihitystä)
Jyrkänne
Kalastusvene näytti alhaalla mainingeilla lasten lelulta, ja kalastajat siinä nukeilta, jotka osasivat liikkua ilman naruja. Teatraalisuus huimissa maisemissa ei kuitenkaan laimennut, niin kuin laimenee appelsiinimehu ajastaan jäihin, vaan säilytti etäisyytensä ja todellisuutensa siinä. Lokki taivaalla näytti keskittyvän tapahtuvaan vielä intensiivisemmin kuin minä, ja se herpaantumatta tarkkaili tapahtuvan käänteitä yläilmoista. Vaistosin kuoleman läsnäolon. Se oli kummallinen tunne, joka on lähellä vastausta kysymykseen, miksi olen elossa. Vain askel ja saisin kaikki mahdolliset vastaukset joita oli olemassa. Olen periaatteessa vain ruokaa elämän lavealla tarjottimella. Jos putoan alas, ravut syövät minut ja lokit nokkivat silmät päästä. Mutta kun näin ei ole, olen saalis, saalistaja sekä osa jatkumoa, jota en ole tähän mennessä jatkanut.
Näin ollen saatan kirjoituksistani etsiä pistettä. Kirjoitus on kuin elämä itse. Viimeinen piste on kaiken loppu.
Kalastajalla ja tämän vaimolla oli monta lasta. Jokainen lapsista oli aikuinen, töissä kaupungissa ja epäsuorasti omillaan; Kreikassa omillaan oleminen ei tarkoittanut mitään. Jos lähti yksin merelle, niin silloin oli omillaan. Muuten näin ei ollut, kalastaja tuumaili ja tunsi vastustamatonta halua lisääntyä; periaatteessa hän ei halunnut lisääntyä, vaan ikään kuin kiertoilmauksena tutustua uuteen maailmaan näköpiirissä. Kenties kannattaisi käydä varoittamassa äkillisistä tuulenpuuskista, sillä niitä oli ja ne tulivat varoittamatta, kalastaja tuumi. Lisäksi jyrkänteellä liehuva kimallus oli kuin kultaa ja timantteja - kaiken ympäröivän vastakohta, joka toimi kuin ihmiselle painovoimana, jota tämä ei osannut selittää.
Kalastaja päätti käydä haastattelemassa tyttöä. Kaikenlaisia typeryksiä sitä oltiin nähty, eikä tämä varmaan ollut poikkeus, Kalastaja tuumaili.
(naurua)
Kieliongelmia
Kuten olettaa saattaa, he eivät puhuneet toistensa kieltä. Ja kun ei yhteistä kieltä ollut, niin ihmisapina otti kädet kielekseen. Kalastaja viittilöi alas ja perusti sitten käsivarrellaan puomin kimalluksen ja pudotuksen väliin. Taivaalla lokki veti siipensä suppuun ja putosi kuin kivi alas veteen - mutta jarrutti viime hetkessä ja nappasi vielä uppoamattoman ravun nokkaansa ja liihotti matkoihinsa.
Kalastaja puhui omaa kieltään ja kimallus englantia, joka kaikissa tapauksissa oli älytöntä. Yleensä ihmiset olettavat toisen ymmärtävän osaamaansa vierasta kieltä, mutta ovat poikkeuksetta väärässä. Oli täysin se ja sama että mitä kieltä kukin heistä siinä tilanteessa puhui, jos yhteistä kieltä ei ollut.
Sangen harmillista, rapu ajatteli lokin nokkaan jumiin jäädessään. Ja vielä harmillisempaa on se että tuolla maalla näyttäisi olevan sekä katala kalastaja että merenneito kiistelemässä jostain joutavasta, kun ravut ovat hätää kärsimässä. Sangen harmillista. Ainoa hyvä puoli tässä ikävässä tilanteessa on se, että olen löytänyt uuden perspektiivin elämään. Todella hienoa on olla hetken lokki. Mahtavat näkymät. Kyllä siinä muut paukapäät ovat pohjalla tai kattilassa ihmeissään, kun porukan ainoa intellektuellirapu oppi lentämään.
(hihitystä)
Mjaaha
Ja mitäs meillä on tässä jo kasassa, jos ei juuri valmistamaani salaattia lasketa mukaan?
Rapua näköjään syödään tuolla rantsulla lokin toimesta, ja joku patu rakentelee puomeja jyrkänteen reunalle. Sitten on tämä friidu, joka tuntuu olevan hieman 'kompleksinen'.
Eihän tästä jätkät synny saatana mitään.
(hirn)
Kirjoitan siis olen
kirjoittaa ja tietää
Hyvä kirjoitus.
Hihittelevä mies on aika epämiehekäs ja nimenomaan epäviehättävällä tavalla, ei siis mikään tunnetaituri tai metrosexuaali, vaan sarjakuvakarikatyyrinen Mikki hiiri
kun ei kirjoita niin silloin ei tiedä
kun kirjoittaa lyijykynällä niin käsi väsyy
Mjoo
Tuo on totta. Plussapuolena pidettäköön, että tekstin olemus muuttuu aivan toisenlaiseksi.
En tiedä tähän syytä.
(hihitystä)
Mjaa-a
Yritän itse vastata.
Kymmensormijärjestelmällä kirjoitettaessa kirjoittaminen on ehkä suhteettoman nopeaa. Itse pidän itseäni suhteellisen nopeana ajattelijana, joka ei mieti koskaan seuraavaa sanaa (paitsi jos se on latinaa).
Tämä on ehkä ongelman ydin. Jos taas kirjoitetaan kynällä, niin kirjoittaminen on hitaampaa ja kaltaiseni kaaharit saavat aikaan tasapainoisempaa tekstiä, koska heille ilmestyy kosolti aikaa ajatella, sillä kynällä kirjoittaminen on hitaampaa.
(hirn)
Nyt mä keksin!
BIM
Eli jos poimii pöydältä kynän käteensä kirjoittaakseen sillä, se on sama asia kuin ajaisi autolla käsijarru päällä.
(hihitystä)