Hei.
En ikinä uskonut kirjoittavani tänne mitään, mutta nyt luotan teihin - toivoen apua.
Olen seurustellut nyt melkein 2,5vuotta pari vuotta nuoremman poikaystäväni kanssa. Vaikka ikäeroa löytyy, pystyn olemaan hänen kanssaan. Ikäerosta olen kuullut monilta poikatutuiltani, välillä kettuillaan ja naureskellaan, mutta olen AINA puolustanut häntä ja meitä. Ollut välittämättä. Ollut ylpeä.
Nallekarkit ei ole kyllä jakautuneet tasan ikinä. En ala kertomaan sen enempää menneisyyden ongelmistamme, muutakuin kertomalla että olen saanut haavoja, olen ollut rikki - mikä on aivan käsittämätöntä, kaikki tuntemani ihmiset kuvailisi minua aivan joksikin muuksi kuin rikkinäiseksi. Olemme käyneet terapiassa, itseasiassa pääosin hän. Olemme terapeutin mukaan jättänyt vanhemman parisuhteemme pois kokonaan ja noin pari kuukautta sitten aloittanut niin sanotusti ”Uuden parisuhteen”. Pois menneet kaunat, valheet ja arvottomuus, ymmärrys. Silti yksi asia on jäänyt vaivaamaan - Olenko täysi itsestäänselvyys?
Olemme eronneet, ja kun olen lähtenyt pois hänen luotaan missä ”asumme pääosin” hän on hämmentynyt: ”Miksi? Se lähti oikeasti?”
Nykyään kun sovimme asioista, mitkä helpottaisivat vielä enemmän parisuhdettamme ja sitä, että nään hänen oikean panostamisen, hän on messissä - ALUSSA.
Viikko menee, juuri ja juuri. Poikaystäväni tuntee tarvetta taas ajatella omaa persettään ja miettii miten hän sanoo minulle asiasta. Eilen hän esimerkiksi alkoi puhumaan minulle siitä, että hän haluaisi maanantaina mennä terapiaan, mutta hän ei ole saanut varausvahvistusta. Seuraavaksi hän ehdotti että olisi kiva mennä yhdessä. Kolmanneksi pamautti varoen mutta varmana asian mistä sovimme ettei keskustella kuin tulisi ilman mitään ymmärrystä, mitään muistoa siitä että hän lupasi minulle olla tekemättä niin. Toisinsanoen, hän yritti tuoda asiaa rivien välistä esille terapian kautta, jonka olisi tarkoitus eheyttää ja auttaa elvyttämään parisuhdettamme. En ala avaamaan, mistä asiasta oli kyse, mutta lyhyesti siitä että oletettiin taas viikon jälkeen että nyt minä voin tehdä ja sanoa koska haluan ja tarvitsen. Saimme terapiasta viimeksi lapun, josta valitsimme molemmat kaksi asiaa, mitä alamme työstämään. Hän valitsi nämä:
1 - Älä aja toista nurkkaan
2 - ÄLÄ OLETA ASIOITA
Tätä kirjoittaessani tuntuu, että tämä mitä kerron, näyttää luettuna täysin turhalta riidalta. Olen kuitenkin hänen kanssaan aina, hän rikkoo asioita ja ei edes tiedä mitä teki väärin, silti hän odottaa minua aina kotiin että halataan ja sovitaan - päälle herkut kaupasta ja leffailta. Perushomma.
Olen nuori opiskelija. Opiskelen vaikeaa alaa ja olen sen rinnalla keikkatöissä - töissä en ikinä kerkeä käymään koska haluamme viettää paljon aikaa yhdessä. Tuntuu, että annan kaikkeni, uhraan kaiken, annan mahdollisuuksia, keksin uusia ratkaisuja mutta mikään ei riitä.
Suhdetta ennen olin todella menevä ja sosiaalinen nuori nainen - todella monelle mieleen, koska olen erilainen kuin muut. Olen aina ollut valmis lähtemään ulos ja viettämään kivaa iltaa - olen muuttunut, mutta en valita siitä. Ei minun tarvitse olla sitä enää, haluaisin tästä pojasta vaan miehen, kunnon parisuhteen. Enkä tykkää erota, en ole ikinä hänestä halunnut erota - olen vain luovuttanut kunnes hän taas ottaa hetken päästä yhteyttä itku kurkussa. Rakastan häntä. Tiedän että hän rakastaa minua, mutta miksi hän ei sitten vain opi kerrasta? Olen loppu. Ansaitsen parempaa.
En ikinä uskonut kirjoittavani tänne mitään, mutta nyt luotan teihin - toivoen apua.
Olen seurustellut nyt melkein 2,5vuotta pari vuotta nuoremman poikaystäväni kanssa. Vaikka ikäeroa löytyy, pystyn olemaan hänen kanssaan. Ikäerosta olen kuullut monilta poikatutuiltani, välillä kettuillaan ja naureskellaan, mutta olen AINA puolustanut häntä ja meitä. Ollut välittämättä. Ollut ylpeä.
Nallekarkit ei ole kyllä jakautuneet tasan ikinä. En ala kertomaan sen enempää menneisyyden ongelmistamme, muutakuin kertomalla että olen saanut haavoja, olen ollut rikki - mikä on aivan käsittämätöntä, kaikki tuntemani ihmiset kuvailisi minua aivan joksikin muuksi kuin rikkinäiseksi. Olemme käyneet terapiassa, itseasiassa pääosin hän. Olemme terapeutin mukaan jättänyt vanhemman parisuhteemme pois kokonaan ja noin pari kuukautta sitten aloittanut niin sanotusti ”Uuden parisuhteen”. Pois menneet kaunat, valheet ja arvottomuus, ymmärrys. Silti yksi asia on jäänyt vaivaamaan - Olenko täysi itsestäänselvyys?
Olemme eronneet, ja kun olen lähtenyt pois hänen luotaan missä ”asumme pääosin” hän on hämmentynyt: ”Miksi? Se lähti oikeasti?”
Nykyään kun sovimme asioista, mitkä helpottaisivat vielä enemmän parisuhdettamme ja sitä, että nään hänen oikean panostamisen, hän on messissä - ALUSSA.
Viikko menee, juuri ja juuri. Poikaystäväni tuntee tarvetta taas ajatella omaa persettään ja miettii miten hän sanoo minulle asiasta. Eilen hän esimerkiksi alkoi puhumaan minulle siitä, että hän haluaisi maanantaina mennä terapiaan, mutta hän ei ole saanut varausvahvistusta. Seuraavaksi hän ehdotti että olisi kiva mennä yhdessä. Kolmanneksi pamautti varoen mutta varmana asian mistä sovimme ettei keskustella kuin tulisi ilman mitään ymmärrystä, mitään muistoa siitä että hän lupasi minulle olla tekemättä niin. Toisinsanoen, hän yritti tuoda asiaa rivien välistä esille terapian kautta, jonka olisi tarkoitus eheyttää ja auttaa elvyttämään parisuhdettamme. En ala avaamaan, mistä asiasta oli kyse, mutta lyhyesti siitä että oletettiin taas viikon jälkeen että nyt minä voin tehdä ja sanoa koska haluan ja tarvitsen. Saimme terapiasta viimeksi lapun, josta valitsimme molemmat kaksi asiaa, mitä alamme työstämään. Hän valitsi nämä:
1 - Älä aja toista nurkkaan
2 - ÄLÄ OLETA ASIOITA
Tätä kirjoittaessani tuntuu, että tämä mitä kerron, näyttää luettuna täysin turhalta riidalta. Olen kuitenkin hänen kanssaan aina, hän rikkoo asioita ja ei edes tiedä mitä teki väärin, silti hän odottaa minua aina kotiin että halataan ja sovitaan - päälle herkut kaupasta ja leffailta. Perushomma.
Olen nuori opiskelija. Opiskelen vaikeaa alaa ja olen sen rinnalla keikkatöissä - töissä en ikinä kerkeä käymään koska haluamme viettää paljon aikaa yhdessä. Tuntuu, että annan kaikkeni, uhraan kaiken, annan mahdollisuuksia, keksin uusia ratkaisuja mutta mikään ei riitä.
Suhdetta ennen olin todella menevä ja sosiaalinen nuori nainen - todella monelle mieleen, koska olen erilainen kuin muut. Olen aina ollut valmis lähtemään ulos ja viettämään kivaa iltaa - olen muuttunut, mutta en valita siitä. Ei minun tarvitse olla sitä enää, haluaisin tästä pojasta vaan miehen, kunnon parisuhteen. Enkä tykkää erota, en ole ikinä hänestä halunnut erota - olen vain luovuttanut kunnes hän taas ottaa hetken päästä yhteyttä itku kurkussa. Rakastan häntä. Tiedän että hän rakastaa minua, mutta miksi hän ei sitten vain opi kerrasta? Olen loppu. Ansaitsen parempaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tää nyt on viimeinen paikka mistä kysyy neuvoo tai apua.
Oiskohan parempi vähän kasvaa ja lähettää poikakin kasvamaan. Jos olet nuori ja poikaystäväsi on vielä nuorempi, niin ei seurustelun pitäisi olla niin vaikeaa, että pitää käydä terapeutilla. Sitäpaitsi 2,5 vuoden ikäero ei ole mikään suuri, ellei ole 18-20 vuotias.
Ehkä olet jäänyt kiinni hänen katumiseensa, etkä ole päässyt irti.
Te kuulostatte aivan liian kypsymättomiltä parisuhteeseen. Vaikka olettekin sukukypsiä, se ei lainkaan tarkoita että olette kykeneviä suhteesen toisen ihmisen kanssa.
Todellakin, asukaa omillanne ja kasvakaa henkisesti aikuisiksi, kumpikin, Ehkä muutaman vuoden päästä oma suunta on tarkemmin hahmottunut, osaatte käsitellä toista aikuista luontevammin.
Sitä ennen ei kannata leikkiä kotia hiekkalaatikolla.
Siinä täysin tarpeettomasti haavoittuu ja henkinen minä vioittuu.
Lisään vielä tähän, että kuulostaa varmaan boomereiden vakiovastaukselta, että ette te lapsikullat tiedä ja me tiedämme kaiken.
Jossain asioissa kokemus kuitenkin tuo varmuutta. Suurin osa vastaajista on tässä sanonut, että eroa. Nuoren ihmisen parisuhteen ei pidä olla noin vaikeeta.
Ehdotan että erotatte lopullisesti ettekä koskaan enää tapaa toisianne. Niin on parasta koska ette sovi yhteen mitenkään. Luonteenne ei sovi eikä elämän tyylinne sovi yhteen. Jos riitelee noinkin paljon niin on selvää ettei suhteesta tule mitään. olette liian erilaisia ettekä sovi yhteen niin se vaan on.
Oma suhteeni on riidaton ja rauhallinen koska sovimme yhteen luonteidemme kanssa ja emme koskaan riitele mistään asiasta. Ja niin haluan elää koska ei ole aikaa riitelyyn edes. Ajan voi paremminkin kuluttaa. Puhutaan asioista mitä toinen haluaa ja on myös omaa aikaa tarpeeksi. Minä lähden kalaan niin tyttöystävä saa omaa aikaa samalla tehdä omia juttuja ja keskittyä niihin. Ei ole paineita olla koko ajan yhdessä.
Pitkä sepustus, varmaan terapeuttista kirjoittaa mutta ei tuota jaksa lukea kun heti tulee jo ajatus, MIKSI IHMEESSÄ OLETTE YHDESSÄ? JOs jo parisuhteen ensimmäisinä vuosina yhdessä olo on noin vaikeaa, mitä se on tulevaisuudessa? Ei todellakaan parane vaikka kuinka kävisitte terapeutilla.
Ihmettelen aina, ja jatkuvasti, miksi ihmiset väen väkisin hakeutuvat vaikeisiin suhteisiin, jota joutuvat suurimman osan yhdessäoloaikaa, analysoimaan ja ruotimaan. EI kiitos!
Varmaan alussa ei olla tarpeeksi tarkkoja, huomata asioita toisessa, jotka eivät itselle sovi. Tai ne sivuutetaan, eivät aluksi tunnu niin suurelta asialta. Voi myös "katsella, josko tästä jotakin tulisikin", antaa toiselle mahdollisuus. Annetaan vain ajan kulua, ja sitten on jo jollakin tavalla kiintynyt, eikä ero ole enää niin helppo. Ehkä tässä joitakin syitä.
Sekin, kun usein on sekä hyviä että huonoja puolia, joita pitää punnita, että kummat voittavat. Täydellistä ei varmaan voi koskaan löytyä, ja osa joutuu enemmän tai vähemmän tyytymään siihen, mitä on saatavilla. Vai onko tuomittu elämään yksin, jos ei sitä täydellistä kumppania useammankaan yrityksen jälkeen ole onnistunut löytämään? Rima alenee, kunhan se kuitenkin vielä voittaa yksin olemisen. Ja saa kai sitä sitten niitä ongelmia ruotia, mitä tulee kumppanin kanssa, jonka kanssa ei enemmän tai vähemmän sovi yhteen. Ehkä se on pohdintaa ennen eropäätöstä, jos tajuaa, että ei ole enää tarpeeksi syytä olla yhdessä
Tää kuulostaa siltä mitä mun elämä on yli 10v jälkeen. Ekat vuodet oli kivoja, seksiä , pusuja , haleja oli ja hän hymyili minulle mutta ei sanonut 7v aikana kun tyyliin väkisin kakisteltuna 2x että rakastaa mua. Viimeset 7v ei ole sanonut rakastavansa mua.
Mä mietin eroa vakavissani vaikka on yhteisiä lapsia.
Mieti tätä tekstiä ja sun tilannettasi suhteen alku metreillä, joo tiiän et rakastat häntä niinkun minä rakastan omaa puolisoani ja siksi jo se ero ajatus on vaikeaa....
ajattelen eroa mahtavana vaihtoehtona koska silloin en ole hänen kahleissa vaikka rakastan häntä, en ole vielä tehnyt lopullista päätöstä kun hän haluaa olla yhdessä (tosin ei tee mitään suhteen eteen, niinku ei oo tehny viime vuosina muutenkaan).