Neiti Korolova päätti täyttää pääni hieman jälkeen viiden aamulla. Olin juuri astunut sisään asuntooni, kuoriutunut ahdistaviksi muuttuneista ulkovaatteista ja rojahtanut autiolle sohvalle epämääräiseen asentoon. Viimeistään silloin, kun sai kengät potkituksi pois jaloista, pitkä ilta päättyi. Olin päässyt päätepisteeseen, joka hiljalleen tulisi muuttumaan välietapiksi.
Ihmiskeho oli kuin kirjasto, välimuisti tai luolamaalaussarja satojen tuhansien vuosien takaa. Jokainen liike tallentui siihen ja loi mielikuvan ajan virrasta, jossa se matkusti. Koettu kaiverrettiin lihaksiin, liikkeisiin ja rytmiin todentuakseen lineaarisena triumfina dna:n kovalevylle. Jokainen päätös oli siellä, jokainen lantion liike ja hymy. Sanat olivat merkityksettömiä. Valot kiersivät kehää, syttyivät ja sammuivat ja häikäisivät. Se otti mukaansa, kun siihen astui.
Olin aivan poikki. Kolmen korttelin kävely tuntui ikuisuudelta aamuyön pimeällä paletilla. Samanlaisia kuin minä harhaili kaduilla kanakorillinen. Samanlaisia määkijöitä ja yössä rääkyjiä rääväsuita valmiina lähes mihin tahansa mieleen juolahtavaan. Jäähdytetty viini loi vähemmän kavalasti ihmisestä uskomattoman öisen eläjän, jolla ei ollut taakkanaan eilistä eikä huomista, vaan tällainen hetken käsitys, joka tuntui loputtomalta.
Neiti Korolova hidasti tahtiani. Hän ei tehnyt sitä tietoisesti, sillä hän ei tiennyt mitä hän teki, tehdessään tämän minulle. Hän kasasi minua kokoon suvantovaiheessa, jossa liike tuntui pysähtyneen sen kokonaisidean kadotessa. Minä pyörin virrassa paikoillani murjottavan kissan kanssa vastamelukuulokkeisiin verhoutuneena lähes kaikkensa itselleen antaneena ihmisolentona. Olin jakanut jokaisen pakassa olevan kortin heille, jotka niitä tarvitsivat.
Ja pikkuhiljaa heidän hajuvetensä tuoksu haihtuisi iholtani.
(hihitystä)
Ihmiskeho oli kuin kirjasto, välimuisti tai luolamaalaussarja satojen tuhansien vuosien takaa. Jokainen liike tallentui siihen ja loi mielikuvan ajan virrasta, jossa se matkusti. Koettu kaiverrettiin lihaksiin, liikkeisiin ja rytmiin todentuakseen lineaarisena triumfina dna:n kovalevylle. Jokainen päätös oli siellä, jokainen lantion liike ja hymy. Sanat olivat merkityksettömiä. Valot kiersivät kehää, syttyivät ja sammuivat ja häikäisivät. Se otti mukaansa, kun siihen astui.
Olin aivan poikki. Kolmen korttelin kävely tuntui ikuisuudelta aamuyön pimeällä paletilla. Samanlaisia kuin minä harhaili kaduilla kanakorillinen. Samanlaisia määkijöitä ja yössä rääkyjiä rääväsuita valmiina lähes mihin tahansa mieleen juolahtavaan. Jäähdytetty viini loi vähemmän kavalasti ihmisestä uskomattoman öisen eläjän, jolla ei ollut taakkanaan eilistä eikä huomista, vaan tällainen hetken käsitys, joka tuntui loputtomalta.
Neiti Korolova hidasti tahtiani. Hän ei tehnyt sitä tietoisesti, sillä hän ei tiennyt mitä hän teki, tehdessään tämän minulle. Hän kasasi minua kokoon suvantovaiheessa, jossa liike tuntui pysähtyneen sen kokonaisidean kadotessa. Minä pyörin virrassa paikoillani murjottavan kissan kanssa vastamelukuulokkeisiin verhoutuneena lähes kaikkensa itselleen antaneena ihmisolentona. Olin jakanut jokaisen pakassa olevan kortin heille, jotka niitä tarvitsivat.
Ja pikkuhiljaa heidän hajuvetensä tuoksu haihtuisi iholtani.
(hihitystä)
Vastaukset 14
Vanhimmat
Mjoo
Lisäksi mulle on tulossa päänsärky.
(hirn)
Itsekritiikkiä
Kun on aivan poikki, niin ei kannata mennä nukkumaan, vaan repiä irti päästä muutakin kuin hiuksia.
Ajatuksia ei voi harjata kuin kirjoittamalla. Ajattelu on huono vaihtoehto tällaiseen järjestelysessioon, sillä ajattelu on kaikkea muuta kuin hiusten harjaamista. Ensinnäkään mitään materiaan viittaavaa ei ole, ja toiseksi, ajattelulla ei ole muotoa, kokoa eikä ulottuvuuksia. Sellaisen kanssa telmiminen hiusharja aseenaan, on mieletöntä.
Mitä mä olin sanomassa?
(hihitystä)
Ai niin!
Mun Suomen kieli on mielestäni huonoa, jos sitä vertaa johonkin toiseen lähteeseen.
Minun pitää lähteä opettelemaan tämä kieli uudestaan. Nollaan itseni ja aloitan alusta.
(hirn)
Nollaus
Meilahden muistinmenetysosastolla havahtui nainen hereille. Makasin viereisellä vuoteella, mutta en muistanut, miksi. Päättelin loogisesti, että kaikkeen oli jokin syy, eikä ilman syytä tapahtunut mitään. Jokin tällainen syy oli havahduttanut vierustoverini hereille. Hän avasi silmänsä kuin ne olisivat olleet kaihtimet.
Sain välittömästi sellaisen mielikuvan, että hämmästyin äkillistä heräämistä enemmän kuin herännyt itse. Ehkä hän oli herännyt jo valmiiksi, mutta jätti silmät avaamatta. Ehkä hän oli totutellut heräämiseen salaa. Ehkä häntä ei edes kiinnostanut herääminen, mutta oli lopulta, uteliaisuuttaan, tullut vilkaisseeksi masentavan ankeaan huoneeseen, jossa ei ollut oikein mitään muuta jännittävää, kuin minä.
Ensinnäkin minun on sanottava, että toisia pukee uni ja toisia ei. Itseäni ei kuulemma uni pue, sillä vääntelehdin sängyssä ja korisen. Lisäksi kuolaan. En tämän vuoksi yleensä nuku yleisillä paikoilla, kuten sairaaloissa tai bussipysäkeillä. Minua ei uni pue, mutta ei pukenut vierustoverianikaan. Hän vaikutti kuolleelta. Hoitajien oli käänneltävä häntä asennosta toiseen kuin päättämätöntä nukkea, ettei tämä olisi mädäntynyt vuoteeseen. Kasvoilla oli kammottava ilme. Kasvot olivat harmaat ja kyynelvirrat olivat kuivuneet niihin kiinni ja jättäneet suolavanan jälkeensä. Suu oli aina auki, mutta sieltä ei tullut ulos mitään. Ei edes pihinää.
Kummallista kyllä, heränneenä hän oli tavattoman kauniskasvoinen nainen. Hänessä oli jotain lapsenomaista, kevyttä ja äärimmäisen herkkää. Se, mikä vielä äsken oli ollut väritöntä ja kuollutta, nyt kukoisti kuin kesäinen niitty. Minusta hän nuorensi minua, joka kuulosti jopa omissa korvissani hieman epäilyttävältä, mutta tervetulleelta. En osannut määritellä naisen ikään. Hän saattoi olla kaksikymmentäkuusi vuotta ja neljä kuukautta ja muutama hetki päälle, tai sitten ei. Ehkä hän oli kuusikymmentäkaksi ja samat päälle, tai sitten ei. Ajattomuus ihmiskasvoilla oli hieman kummallinen asia. Ajattomuuden läsnäolo ahdisti kuolevaisia, kuten minua. Ajattomuus loi tunteen siitä, että ei hallinnut itseään, ja että oli joutunut vapaaseen pudotukseen omasta kallisarvoisesta elämästään.
Nainen kuiskasi jotain. Kenties hän kysyi että missä hän oli. Vastasin että hän oli muistinmenetysosastolla Meilahdessa Helsingissä. Tämä tieto ei kuitenkaan näyttänyt millään tavalla häneen vaikuttavan. Esittelin itseni, ja toivoin että hänkin olisi esitellyt itsensä, mutta näin ei tapahtunut. Nainen selvästi yritti ajatella jotain, mutta mitään hänen sisällään ei tuntunut tapahtuvan. Ristin naisen Phyllikseksi, sillä minusta hän näytti aivan Phyllikseltä; tiesin olevani hänelle ilkeä, mutta en mahtanut itselleni mitään. Ehkä hänen nimensä ei ollut Phyllis, vaan joku mairittelevampi ja hienompi. Kaikille kasvoille oli nimensä, ja jostain syystä minä taisin tietää hänen oikean nimensä, mutta en hyväksynyt sitä jatkoon, koska kaikille ei saanut antaa kaikkea, tai näille nousi pissa päähän.
Nainen ihmetteli kehoonsa liitettyä letkuviidakkoa ja tuntui ottavan ensimmäisiä askelia todellisuuden tarjottimella. Hän ei tuntunut olevan tilanteeseen järin tyytyväinen. Ehkä hän luonnollisella ja refleksimäisellä tavalla oli tottunut parempaan. Naisen ei tarvinnut tiedostaa edes sitä, kuka hän oli, tai missä hän oli, kun tämä jo oli tyytymätön tilanteeseensa ja oli lähtenyt sitä päättäväisesti selvittämään ja oikomaan. Ymmärsin häntä. Itsekin tekisin tilanteelleni jotain, jos vain muistaisin, mitä piti tehdä. Vierustoverini lähimuisti saattoi olla paremmassa kunnossa kuin omani. Itse taas koin olevani varsinainen haka ristisanatehtävissä ja sudokuissa. Joitain nimiä myös muistin, kuten esimerkiksi letkujaan ihmettelevän vierustoverini nimen. Muilla ei ollut enää niin väliä.
Kiukku puki häntä. Tunteet olivat kuin vaatteet, ja hänellä niitä tuntui olevan. Kiukkuaan nainen tarjosi hoitajille, joilla oli täysi työ setviä, mikä letku irrotettaisiin ja mikä ei. Lopulta kaikki letkut irrotettiin ja kiukku laantui yleiseksi tyytymättömyydeksi, jossa oli ripaus koomisia elementtejä: hän nimittäin raapi takapuoltaan. Katselin kuin luonto-ohjelmaa. Erona apinoihin, me nauroimme tällaiselle. Apinat taas tiettävästi eivät.
Heti kun olin kuulut hänen naurunsa, ymmärsin että hän saattoi olla myös suhteellisen älykäs. Kaikki ihmiset halusivat olla älykkäitä, paitsi älykkäät ihmiset. Esimerkiksi minusta oli turhauttavaa se, että sain ristisanatehtävän valmiiksi ennen aloittamistani. Minä vain täytin sen. Mitä tämä tällainen oli. Se ei ollut juuri mitään.
Ei. Minulla ei ole peiliä, vastasin. Tuolla oven takana on peili, jatkoin. Hän luultavasti halusi nähdä kasvonsa. Hän ei taatusti tiedä, mitä odottaa. Hän saattaa olla jo kuvitellut itsensä ties keneksi tai miksi. Minusta hänen ei kannattaisi katsoa peiliin. Peilit ovat petollisia, pirullisia kapineita, jotka ovat saaneet aikaan maailmassa kaikenlaista pahaa. Lähes kaiken pahan.
(hihitystä)
Joo, näin alkajaisiksi, suomen kieli kirjoitetaan pienellä.
Kiitos
Tämä oli hyvä alku opinnoilleni.
(hihitystä)
Suomen kieli
Olen aloittanut kieltenopiskelun nollatilanteesta. Valitsin kielekseni suomen kielen, sillä se on vivahteikas ja värikäs kuin vallaton ohjelmanumero sirkuksessa. Kielessä on jotain hämmentävän syvää, ja kuin se yltäisi vaivatta sellaisiin kerroksiin, joihin ei muilla kielillä voisi hissillä nousta.
(hirn)
Käpylä
Leenu ja Liisa asuivat Käpylässä vastakkaisilla puolilla katua. He olivat samalla luokalla, joten koulumatkat suoritettiin yhdessä. Leenu oli tytöistä se, joka oli aina etuajassa odottamassa toistuvasti myöhästyvää Liisaa. He olivat neljännellä luokalla peruskoulussa, mutta heidän kielenkäyttönsä oli jo törkeää.
Kieli hioutuisi vielä matkan varrella, sillä kieli oli elävä organismi, ikään kuin ihmiseen istutettu loinen, jolla oli kyltymätön muuntautumisen halu. Se imi itseensä kaiken mahdollisen ja väänteli saaliitaan sisällään uuteen muotoon.
Leenu ei pitänyt tyttöjen jutuista. Hän ei pitänyt hametta. Hän syljeskeli mielellään päin postilaatikoita ja kaiveli nenää. Lisäksi hän tappeli mielellään poikien kanssa, koska se oli Leenun mielestä kivaa. Poikaa kun löi, niin tämä kävi itkemään. Jos tämä ei käynyt itkemään, niin sitten yleensä sattui johonkin kohtaan omaa naamaa, Leenu tuumi, mutta ei ollut asian suhteen moksiskaan. Pojilla oli rajummat leikit. Tytöt vain inisivät ja diivailivat, Leenu tuumi.
Liisa taas oli luokan priimus. Hän osasi kaikkea. Liisa puhui niin kuin puhuvat tärkeät johtavassa asemassa olevat aikuishenkilöt valtamediassa. Liisa olisi voinut olla uutistenlukija tai sääprofeetta, tai suuria ihmismassoja luotsaava hengellinen johtaja kaukaisella ja kylmällä vuorella sen majesteettisissa korkeuksissa, niin vakuuttava hän oli. Liisa oli kaukainen olento, ja erinomaisen törkeää kieltä osaava nuori neiti.
Yhdessä he kävelivät kouluun ja koulusta pois keskustellen innokkaasti kielestä, sanoista ja sanojen luomista mahdollisuuksista. Leenu Ja Liisa loivat kokonaisia rumia maailmoja näillä lyhykäisillä matkoillaan opin tiellä. Ne olivat päivän kohokohtia. Tyttöjen elämän keskipisteessä olivat sanat, yhteinen kekseliäisyys ja silkka kauheuksien luomisen ilo.
(hihitystä)
Mjoo
Tässä on selvä draaman paikka, sillä yleensä ystävyyttä koetellaan kovin keinoin. Ystävyys ei ole ruukkukasvi, jota äiti hoitaa, vaan kielemme vahvimpia sanoja, joka muistuttaa sanaa 'yhteishuoltajuus'.
(hirn)
Joo ei
Sanan "ystävä" alkuperää ei nähtävästi voida selvittää, sillä tarjotut noviisit kuulostavat tekaistuilta.
Ei kuulkaas näin.
(hirn)
Pelimerkkejä
Espanjan kielessä on sana "usted".
Olen täysin varma että oikeita ystäviämme (kielemme suhteen) ovat espanjalaiset.
Saatamme jopa olla etä-espanjalaisia.
(hihitystä)
Espanja on hieno maa.
En pidä Espanjasta lainkaan, vaikka olen kolunnut sen rajoilta toisille, ravannut Baleaarit ja kaukaisemmat.
Ei vain sytytä.
Espanjalaisuudessa mättää aina sama asia: sitä ei ole. Kaikkea muuta on, mutta sitä itseään ei ole.
(hirn)
Mitä alina voronkova tuli luoksesi mitä teit hänelle kunnon rakastelutuokion vai mitä ja oliko hyvä sängyssä leikkimään
En tunne.
Piti Googlata.
(naurua)