Myöhästyisin sovitusta, sillä jokin minussa pysäytti matkan ja ohjasi sisään operaattorini myymälään Kampissa. Minulla oli puolittaista asiaa heille, mutta monisanaiset myyntitykit ryhtyivät laajentamaan sopimustani, joka ei aiheuttaisi lisäkustannuksia kuin vasta koeajan päätyttyä. Tätä ennen kaikki olisi minulle kolmen kuukauden ajan ilmaista. Lisäksi he taivastelivat puhelimeni kuntoa. Puhelin oli kieltämättä saanut hittiä, mutta se toimi moitteettomasti. Siihen oli turha enää ostaa suojakuorta. Liukas puhelin ei pysynyt kädessä, jos se ei ollut paljas ja kostea, tai verhottu nahalla, selitin. Tämän jälkeen minulle esiteltiin uusia puhelimia, koska asiakasprofiilini oli tullut julki.
Ajattelin, että seuraavaksi pukeutumiseeni puututaan.
En tiennyt enää kuinka paljon olin myöhässä, sillä kelloni oli puhelimessa ja sen korttia vaihdettiin uuteen puhelimeen. Seisoin tyhjän päällä. Olin toimeton ihminen tiskillä, joka oli yhdessä hetkessä pudonnut pois kaikesta olennaisesta. Mieleeni tuli lammasruoat, Dubain käsittämättömältä vaikuttava aurinko ja riutuvat korallit.
Jokainen maailman ihminen oli kadonnut käsistäni, sillä minulta oltiin viety pois polku heidän luokse. Olin kuin porealtaassa kädessäni lasi, joka oltiin jo viety pois, koska se oli tyhjä. Minulla ei ollut enää merkitystä. Olin verrattavissa aurinkotuoliin, jota kukaan ei ollut vielä valloittanut.
Käsitin etäisesti että joskus oli ollut valloilla sellainen maailma, jossa palveltiin palvelemisen ilosta. Nyttemmin oli niin, että jos asiakas ymmärsi häntä palveltavan, oli jo liian myöhäistä.
Naputtelin tiskin yli ojennettuun puhelimeen erilaisia salasanoja ja osoitteita, sitten ojensin sen takaisin. Ja kohta sain sen jälleen käteeni. Oli kuin kukaan ei tietäisi kenelle se kuului. Lisäksi se tuntui olevan hieman suurempi kuin entinen. Ehkä se kasvoi matkalla pöydän yli, tai sitten minä kutistuin suhteessa siihen tai entiseen.
Onneksi huomasin suuren kellon myymälän seinällä. Se oli aivan liian paljon, enkä enää tämän jälkeen kehtaisi ilmestyä paikalle. Olin pahoillani.
Vilkaisin rannekelloani. Liikkeen rekisteröi kahden pöydän päässä istuva ilmeetön nainen, joka välittömästi tuntui ajattelevan, että odotin jotain. Hän pyyhki servietillä suupielensä ja taitteli sen lautaselle kuin litteän origamin, joka muistutti lummetta.
Jos hän päätteli minun odottavan jotain, joka ei koskaan tulisi, niin minä taas päättelin hänet alastomaksi. Ihmisen voi riisua monella tavalla. Ihmisen voi riisua vaatteista, aseista ja mielipiteistä. Ihmisen voi riisua varautuneisuudesta ja omasta parhaastaan. '
Näin kuinka nainen eli. Näin kaiken sen, jossa lojui hänen reaaliarkensa. Olin täysin varma siitä että nämä sattumanvaraiset kahvihetket kaupungilla olivat irtiottoja muuten latteaksi käyneessä elämässä.
Kun hänen kaltaisensa päättivät lähteä yksin ulos kahville, se oli sama asia kuin he olisivat olleet petokissoja saalistamassa. Tunsin lajin.
Katselin taittelemaani paperia. Katselin myös ihmisiä. Katselin heitä kaduilla ja kahviloissa. Katseluni ihmisten suhteen oli vain vilkaisu. Sitä voisi pitää silmänräpäyksenä.
Liike kiinnosti minua. Liike todisti jotain tapahtuvan. Liike loi ajan käsitteen ja toi sen esiin tarkasteltavaksi. En ollut vielä tähän mennessä löytänyt liikkumatonta kohdetta, mutta tiesin tällaisia olevan. Saatoin olla yksi niistä. En silti kokenut olevani yksinäinen. Mielestäni olin kuin vahingossa lipsahtanut ulos jostain sellaisesta, jota ympärilläni näin. Verrattuna keneen tahansa, niin en kokenut tämän toisen olevan siellä missä itse olin. Minulla ei ollut mitään asiaa kenellekään. Tämä tuntui sekä oudolta että käsittämättömältä, mutta kuitenkin täysin luonnolliselta, sillä en kokenut eläväni vaihtoehtojen maailmassa, vaan yksiselitteisessä todellisuudessa.
(hihitystä)
Ajattelin, että seuraavaksi pukeutumiseeni puututaan.
En tiennyt enää kuinka paljon olin myöhässä, sillä kelloni oli puhelimessa ja sen korttia vaihdettiin uuteen puhelimeen. Seisoin tyhjän päällä. Olin toimeton ihminen tiskillä, joka oli yhdessä hetkessä pudonnut pois kaikesta olennaisesta. Mieleeni tuli lammasruoat, Dubain käsittämättömältä vaikuttava aurinko ja riutuvat korallit.
Jokainen maailman ihminen oli kadonnut käsistäni, sillä minulta oltiin viety pois polku heidän luokse. Olin kuin porealtaassa kädessäni lasi, joka oltiin jo viety pois, koska se oli tyhjä. Minulla ei ollut enää merkitystä. Olin verrattavissa aurinkotuoliin, jota kukaan ei ollut vielä valloittanut.
Käsitin etäisesti että joskus oli ollut valloilla sellainen maailma, jossa palveltiin palvelemisen ilosta. Nyttemmin oli niin, että jos asiakas ymmärsi häntä palveltavan, oli jo liian myöhäistä.
Naputtelin tiskin yli ojennettuun puhelimeen erilaisia salasanoja ja osoitteita, sitten ojensin sen takaisin. Ja kohta sain sen jälleen käteeni. Oli kuin kukaan ei tietäisi kenelle se kuului. Lisäksi se tuntui olevan hieman suurempi kuin entinen. Ehkä se kasvoi matkalla pöydän yli, tai sitten minä kutistuin suhteessa siihen tai entiseen.
Onneksi huomasin suuren kellon myymälän seinällä. Se oli aivan liian paljon, enkä enää tämän jälkeen kehtaisi ilmestyä paikalle. Olin pahoillani.
Vilkaisin rannekelloani. Liikkeen rekisteröi kahden pöydän päässä istuva ilmeetön nainen, joka välittömästi tuntui ajattelevan, että odotin jotain. Hän pyyhki servietillä suupielensä ja taitteli sen lautaselle kuin litteän origamin, joka muistutti lummetta.
Jos hän päätteli minun odottavan jotain, joka ei koskaan tulisi, niin minä taas päättelin hänet alastomaksi. Ihmisen voi riisua monella tavalla. Ihmisen voi riisua vaatteista, aseista ja mielipiteistä. Ihmisen voi riisua varautuneisuudesta ja omasta parhaastaan. '
Näin kuinka nainen eli. Näin kaiken sen, jossa lojui hänen reaaliarkensa. Olin täysin varma siitä että nämä sattumanvaraiset kahvihetket kaupungilla olivat irtiottoja muuten latteaksi käyneessä elämässä.
Kun hänen kaltaisensa päättivät lähteä yksin ulos kahville, se oli sama asia kuin he olisivat olleet petokissoja saalistamassa. Tunsin lajin.
Katselin taittelemaani paperia. Katselin myös ihmisiä. Katselin heitä kaduilla ja kahviloissa. Katseluni ihmisten suhteen oli vain vilkaisu. Sitä voisi pitää silmänräpäyksenä.
Liike kiinnosti minua. Liike todisti jotain tapahtuvan. Liike loi ajan käsitteen ja toi sen esiin tarkasteltavaksi. En ollut vielä tähän mennessä löytänyt liikkumatonta kohdetta, mutta tiesin tällaisia olevan. Saatoin olla yksi niistä. En silti kokenut olevani yksinäinen. Mielestäni olin kuin vahingossa lipsahtanut ulos jostain sellaisesta, jota ympärilläni näin. Verrattuna keneen tahansa, niin en kokenut tämän toisen olevan siellä missä itse olin. Minulla ei ollut mitään asiaa kenellekään. Tämä tuntui sekä oudolta että käsittämättömältä, mutta kuitenkin täysin luonnolliselta, sillä en kokenut eläväni vaihtoehtojen maailmassa, vaan yksiselitteisessä todellisuudessa.
(hihitystä)
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kaikesta huolimatta
Ihminen on kummallinen olento, mietin, kun suuntasin treffipaikalle, eli kahvilaan, vaikka olin reilusti yli tunnin myöhässä. Minua ei odottaisi siellä kukaan. Itse jaksoin odottaa vartin myöhästynyttä, joka oli aivan tajuttoman pitkä aika istua yksin. Tämän jälkeen lakkasin kuuntelemasta selityksiä ja sovin uuden ajan, jota en noudattaisi, vaan myöhästyisin siitä puoli tuntia. Kun tällaista kierrettä piti yllä pari rundia, niin enää ei tarvinnut sopia myöhästelijän kanssa mitään, ja hänet saattoi poistaa puhelimesta.
En ollut oppinut uudesta puhelimesta vielä mitään, kun jo pudotin sen kadulle ja sen lasi halkesi. Päästelin emätinsanoja ja kyykin kadulla tutkimassa damagen määrää. Onneksi minulle oltiin myyty vakuutus tällaisten tilanteiden varalle. En ollut kuitenkaan lukenut sitä läpi, enkä tiennyt lainkaan mitä siihen oltiin kirjoitettu. Lakikirjallisuus ei ollut ominta aluettani lukukokemuksena tai -nautintona. Mietin, että olisiko sittenkin kannattanut ostaa suhteellisen kiva kuori puhelimelle. En pitänyt kuorista. Ne olivat kömpelön näköisiä ja pilasivat designin. Lisäksi ne olivat jollain selittämättömällä tavalla naiiveja, pikkutyttömäisiä ja kaikin tavoin 'varovaisia'.
Vilkaisin rannekelloani ja päätin lähteä. Olin lukenut molemmat lehdet ja ehtinyt puoliväliin suurinta, jonka lukemisen lopetin ehdittyäni kulttuurisivuille. Nousin ylös ja puin päällystakkini. Ehtisin vielä hyvin junaan, eikä minun tarvitsisi enää esittää lukevaa pääkaupunkiseutulaista, joka oli kiinnostunut kulttuurista ja kulttuurin tekijöistä, eli ajan hermolla ja oli perillä siitä mitä kaupungissa tapahtui. Ei mitään tällaista. Nousisin junaan ja menisin ravintolavaunuun juomaa kaljaa. Ravintolavaunussa oli aina hauskaa porukkaa, ja siellä törmäsi mielenkiintoisiin ihmisisiin, joilla oli samanlainen maailmankuva ja käsitys asioiden tilasta. Poikkeuksiakin toki oli, mutta nämä poistuivat junasta viimeistään Tikkurilassa. Vaimo varmaan ilahtuisi uudesta hatusta, jonka minulle valitsi stylisti Stockmannilla. Lisäksi hän ilahtuisi siitä, että työmatkani kesti niinkin lyhyen aikaa kuin kesti.
Rannekellomies vilkaisi kelloaan ja sai minut vilkaisemaan itseään. Hetken katsoimme toisiamme.
Nämä tällaiset hetket ovat erilaisia eri ihmisille. Toisille ne ovat kaikkea muuta kuin toisille, ja joillekin eivät mitään sellaista.
Oma hetkeni oli hyvin nopea, jos sitä tarkasteli ajallisessa ikkunassa. Nopea hetki tarkoitti sitä, että saatoin menettää ajantajuni vajotessani jonnekin itsessäni. Nytkin huomasin kuluneen reilusti yli tunnin siitä, kun kahvilaan astuin. Ja tämä tapahtui hetki sitten. Tämän vuoksi elämäni saattoi olla varsin lyhyt kokemus, jos sitä tarkasteli sen subjektiivisessa kehyksessä.
Taas se, miltä tämä kahvilassa vietetty aika tuntui, tuntui ikuisuudelta, vaikka oli vain ohikiitävä hetki, joka taas oli fyysisessä maailmassa 73 minuuttia. Minulla oli ajassa ja sen käsittämisessä kolme eri tasoa, jotka olivat nivoutuneet yhteen. Saumattomasti.
Puhelin toimi. Soitin heti koepuhelun, joka kesti luvattoman kauan, viakka minulla ei ollut mikään kiire.
samassa huomasin seisovani kahvilan edessä, jonka olin valinnut treffipaikaksi. Olin sössinyt puhelimeni hajalle sen ikkunoiden edessä. Olin saapunut tähän huomaamatta, sillä olin näpelöinyt luuria koko matkan Kampista tähän. Olin kulkenut kuin unessa koko matkan. En ollut jäänyt auton alle, en survoutunut raitiovaunun pyörien ja kiskojen väliin, vaan selvinnyt vammoitta perille tätä tiedostamatta. Olin kokenut ihmeen. Osasin kävellä kaupungissa kävelemättä siellä. Pidin itseäni lähes nerona, jolla oli lasi halki.
Kahvilasta tuli ulos kiireiseltä ja kiukkuiselta vaikuttava mies, joka ei huomannut kyykkivää minua, vaan harppoi ohi ja katosi katuvilinään. Katsoin hölmistyneenä perään. Tämän jälkeen astuin kahvilaan sisään.
Hämmästyksekseni olin jo siellä. Istuin pöydässä ja katselin ulos ja näytin jollain tavalla seesteiseltä. Ympärilläni oli omituinen hohto tai hehku, joka eristi hahmoni muista asiakkaista. Tämä eristyneisyys oli siinä mielessä kannaltani ongelmallista, että minua ei tuntunut olevan, vaan minä peilasin muita. Minä olin itse kullekin se, joka tämä todellisuudessa oli. Ihmiset eivät pitäneet sellaisesta.
(hihitystä)
Neljäs ulottuvuus
En tiedä miksi, mutta kun pesukone on päällä, niin minä tuijotan sen ikkunan takana pyörivää rumpua ja sen sisällä lätisevää pyykkiä lumoutuneena. Istun vessanpöntöllä ja katselen herpaantumatta tapahtuvaa. En voi ymmärtää tätä. En käsitä mikä siinä on niin kiehtovaa. Toinen pyörivä asia, jota voisin katsella ikuisesti, on suuren tuulivoimalan ilmoja halkoja propelli korkealla taivaalla. Tämän tarkkailua rajoittaa vain niskojen kestokyky ja muut kiireet, sillä minulla on kolme lasta, joista vain yksi on kouluikäinen ja Helsingissä usein töitä tekevä mies, joka ei rakasta minua.
Tuijotan rumpua. Joskus en tiedä kumpi meistä pyörii ja kumpi pysyy paikoillaan. Joskus tunnen lattian alla pyörivän ja itseni sen mukana. Ehkä minussa on joitain hyödyttömiä erityisosaamisen alueita, joita ei ole vielä tieteellisesti kartoitettu. Muuten olen aivan tavallinen nainen, jollaisia on Suomi täynnä. En tee oikein mitään muuta kuin sellaisia asioita, jotka eivät kiinnosta ketään.
Tuossa viime tiistaina aamupäivän aikaan löysin vahingossa mieheni puhelimen pyykin seasta. Puhelin ei ollut minun, joten sen piti olla hänen. Tuijotin sitä epäuskoisena, sillä se ei vaikuttanut puolisoni puhelimelta, vaan jonkun toisen puhelimelta. Lisäksi se oli maannut pyykkikorissa.
Toisen puhelimelta se vaikutti siksi, että aloitusnäytöllä oli naisen kuva. Tämä nainen en ollut minä, vaan joku tuntematon. Nainen istui kahvilassa, jollaista ei tässä kaupungissa ollut. Hän katseli kadulle. Hän on huomattavan kaunis. Hän oli suorastaan niin kaunis, että valahdin verettömäksi ja jokin rutisti henkitorveni umpeen. Se paikka, jossa olin ja jolta tilan vein, humisi täysin kuultavasti.
Hän oli kaikkea sitä mitä minä en ollut ja jollaista olin aina toivonut olevani. Lisäksi hän näytti kuin haavoitetulta, yksinäiseltä ja lohduttomalta, jollainen vetosi kaikkiin elossa oleviin ja henkisesti tasapainoisiin ihmisiin ja käskivät heitä vielä kerran potkaista naista, kolauttaa jollain ja solvata jotenkin. Hän oli kaikkea tätä. Koin käsittämätöntä vihaa häntä kohtaan, sillä en yleensä vihannut mitään muuta kuin perusasioita, joita en voinut vihaltani enää määritellä tai nimetä, sillä ne olivat kadonneet yhden kuvan taakse.
Ruutu sammui, mutta ruokin itseäni painamalla virran uudestaan päälle. Kuva edessäni särki kaiken ympärilläni, sisälläni ja syvyyksissäni. Ainoa asia, mikä ei pirstoutunut, oli tuo kuva kädessäni.
Mustankirjavat maailmat alkoivat kasvaa silmissäni ja sisälläni.
(naurua)
(hihitystä)
Mjaa-a
Mitä tekee kiukkuinen perheenäiti tällaisessa tilanteessa?
a) Hakkeroi puhelin auki
b) odottaa että se soi ja sitten vastaa
c) soittaa miehelleen?
(hihitystä)
Ei mitään näistä. Kiukkuinen perheenäiti keksisi sairaan hyvä suunnitelman, jonka hän tulisi toteuttamaan.
Huono puoli tässä on se että sitä on turha enää kirjoittaa, sillä olen jo kirjoittanut sen kuviot tuohon ylös luettavaksi.
Yksityiskohtien vuoksi ehkä kannattaisi vielä kirjoittaa yksi osa, eli jonkinlainen epilogi.
(hihitystä)
Epilogi
Huomasin, etten voi kirjoittaa epilogia, sillä kielen ymmärrykseni on sen suhteen liian heikko. Tällainen toteamus johtaa siihen, että vääjäämättömästi jään peilaamattomaksi. En yksinkertaisesti näe kuvaani peilistä. Kuva ei synny siihen luonnollisella tavalla, eikä sitä voi muuttaa sitä muuttamalla. Väkivalta ei auta ja valehtelusta syntyy vain kerrannaisongelmia, modernia polemiikkia ja yleistä debattia, joka palvelee vain kolmansia osapuolia, ei itse tarkoitusta. Lisäksi kirjoituksesta on tulossa käsittämättömän pitkä, joka on negaatio. Tod kämä tilanne.
Oli niin tai näin, niin olen esimerkillisesti välttänyt yhtä sanaa. Tästä voin kiittää sekä itseäni että maailmaa ympärilläni.
Olen luultavasti ainoa ihminen maailmassa, joka ei ole kertonut koskaan kenellekään mitään itsestään.
(hihitystä)
Prologi, Psykologi, Epilogi ja Monologi samassa :D
Kuulostaa ihan pohjois-Helsingin murteelta p-teemaa jatkaakseni
” Katselin taittelemaani paperia. Katselin myös ihmisiä. Katselin heitä kaduilla ja kahviloissa. Katseluni ihmisten suhteen oli vain vilkaisu. Sitä voisi pitää silmänräpäyksenä. ” Joo-o kauhean pätevä Einstein ei tarvitse olla tehdäkseen tästä synteesin, mikä olisi varmaan naurettavan helppo tarkistaa. Mutta sitä voi olla kaikenlaista tahallisuutta ilmoilla.
Mikään ei ole toiminut synkronissa.
Hän, alabasteri jumaluus tiesi kyllä, kuinka kansan suosio oli voitettavissa. Ylhäältä valtaistuimeltaan hän heitteli alamaisilleen tärkeitä kysymyksiä, pillusta, kullista ja panemisesta rahvakkaaseen tyyliinsä ja suosio oli aina taattu.
Mutta sydänöisin, kuun loimottaessa kylmää valoaan mereen, kahlasi omaan suosiosnsa tukehtuva ja mieleltään turtunut jumaluus syvemmälle meren vaahtoon, kohinaan ja pimeyteen peittäeseen ne tuhannet riehakkaat huudot, jotka toinen toistaan ahnaammin vaativat päästä hänen syliinsä, naida nyt kerrankin niin, kuin ei koskaan ennen
Jumaluu pahoinvoi vallastaan, olla sitä kaikkea yhtä aikaa, mitä ei toivottu ja mitä toivottiin yhtä lailla ja mitä hän ei voinut olla. Tekipä hän mitä tahansa vaimentaakseen huudot ja toiveet, niin joka aamu rannalla odotti punainen karvakauluksinen viitta ja hattu
Mikään ei toiminut synkronissa. Ei, kun ei hän halunnut. Mustalta merellä surffilaudan selässä oli tarve päästä lempeästi mustan vaahdon ja mielikuvien selkään. Ja etäisesti sen miehen kanssa, jonka kanssa hän katsellut nokihiutaleiden hiljaista leijailemista muiden hiljentyessä silloin tuhansia vuosia sitten.
Oli silti hämmentävää löytää itsensä alastomana, vai onko se se "olla alasti" . kun ahteriin oli kietoutunut lillukanvarsi, jota ei voi olla raaputtamatta, sen nolous ja ärsytyksen määrä, kun huomaa tulleensa tarkkailluksi. Meri aaltoili ja kuvasteli kuin peili, musiikki, se..pyörre.
Ja jossakin Kampin alakerroksissa myytiin pieniä rubiiniperhosia :)
t.sxth
Eikö aloittaja nuku ollenkaan, kun jo tuohon aikaan aamusta juttua piisaa tuohoon tyyliin? :D
Minä vetelin tuohon aikaan vielä sikeitä ja varmaan useimmat vasta heräilivät pikkuhiljaa..
Nyt kun sanoit, niin Ja minä en näköjään nuku iltaisin :'D
t.sxth
Nyt kaikki viestit luettuani ymmärrän ettei aloittaja nuku ollenkaan... Enää ei vaan hihitytä. ;)
Nyt kyllä erehdyt, vaikkakin myönnän, vaikea oli vaipua uneen. Etsiä ensin kaiken keskeltä jotain, löytääkseen jotain, joka estää pääsemästä uneen.
Mutta nyt, hyvää yötä.
t.sxth
hyvä kun löysin joo rilli, mutta jotain kuin Autodesk-firman 3D-juttuja tehtävänänä voisi ola niin ja erittäin kalliita ohjelmia.
Oteraan rtyöllisträmisvcäcveluojin ainakin Audesk kaikki skä Micorofin kailli eli makua tulee noin rr0000000000000 euroja jo ohjelmistoista jotta voi jonkin työllizstää ;D