Joo-o!
Täydellinen elämä päättyi raukkamaisesti vuodenvaihteessa, tai oikeastaan jo aiemmin mutta en halunnut sitä uskoa, koska se oli juurikin minulle sitä mitä tarvitsin, kuten hänellekin aiemmin. Silloin kaikki vain muuttui, en uskonut ja sen kanssa kieriskely vei muutamia kuukausia, eikä se edes ollut loppunut vaan jokaikinen hetki mielessä, mutta sen kanssa oppi elämään.
Epäilin toisen ratkaisuja, koska en saanut mitään selkoa siitä, "se vain muuttui" mutta mielessäni ajattelin asian juurikin niin kun toissa viikolla sain kuulla.
Kyseessä siis sotku, jossa osallisena neljä ihmistä. Nyt kun asia auki revittiin, joukosta on tiååunut yksi, koska mikään ei minua saa luopumaan siitä tunteesta jonka "se toinen" minulle sai aikaan.
Nyt häntä epäilytti kaikki. Sanoin kuinka asiat osaltani ovat, päin pyrsettä, pelkkää tuskaa siitä mitä olen menettänyt, KAIKEN! Jopa sen ei täydellisen elämän menetys jota aiemmin elin...
No asiat tuli sitten taas pinnalle, koska niin kuin tuossa jotkut onnelliset kirjoittivat, minulla ei ollut/ole voimaa taistella sitä tunnetta vastaan, vaikka järki sanoi jo silloin, että unohda.
Odottiko toinen että kaikki olisi korjaantunut, eikä mitään tarvitsisi selvittää, yhteydenotto alkoi sanoilla "oletko jo antanut anteeksi"?!? Ja jos olisi niin asiatko nyt olisi toisin? En ymmärrä enää mitään! Se ihminen johon kaikki luottoni olen sijoittanut, petti pahimmalla tavalla eikä pysty tietämään, ei ottamaan riskiä! Paitsi että ottaa vieläkin suuremman riskin jatkamalla elämää joka jo on osoittautunut täysin käsittämättömäksi ja tuhoontuomituksi. Ei kai muuten minua olisi asiaan tarvinnut sotkea?
Minä en kuulemma ymmärrä mitään, koska ei voi tehdä jotain mitä ei halua, eli elää sitä elämää jonka myöntää kuitenkin olleen itselleen parasta, kaikesta paskasta huolimatta. Koskaan emme olleet kaksin, aina meitä oli neljä, mutta silti se pesi entiset mennentullen. Tämä myönnetään!
Miten jatkaa eteenpäin niin että elämästä saisi vielä joskus jotain? Unohtaa ei pysty, ainakaan kun näin koetellaan! Ja julmaa on se että todellakin myöntää kaiken tämän mutta silti....
Auttakaa, jotain pitää tehdä, sillä näin ei voi elää, EI VOI!!!
Täydellinen elämä päättyi raukkamaisesti vuodenvaihteessa, tai oikeastaan jo aiemmin mutta en halunnut sitä uskoa, koska se oli juurikin minulle sitä mitä tarvitsin, kuten hänellekin aiemmin. Silloin kaikki vain muuttui, en uskonut ja sen kanssa kieriskely vei muutamia kuukausia, eikä se edes ollut loppunut vaan jokaikinen hetki mielessä, mutta sen kanssa oppi elämään.
Epäilin toisen ratkaisuja, koska en saanut mitään selkoa siitä, "se vain muuttui" mutta mielessäni ajattelin asian juurikin niin kun toissa viikolla sain kuulla.
Kyseessä siis sotku, jossa osallisena neljä ihmistä. Nyt kun asia auki revittiin, joukosta on tiååunut yksi, koska mikään ei minua saa luopumaan siitä tunteesta jonka "se toinen" minulle sai aikaan.
Nyt häntä epäilytti kaikki. Sanoin kuinka asiat osaltani ovat, päin pyrsettä, pelkkää tuskaa siitä mitä olen menettänyt, KAIKEN! Jopa sen ei täydellisen elämän menetys jota aiemmin elin...
No asiat tuli sitten taas pinnalle, koska niin kuin tuossa jotkut onnelliset kirjoittivat, minulla ei ollut/ole voimaa taistella sitä tunnetta vastaan, vaikka järki sanoi jo silloin, että unohda.
Odottiko toinen että kaikki olisi korjaantunut, eikä mitään tarvitsisi selvittää, yhteydenotto alkoi sanoilla "oletko jo antanut anteeksi"?!? Ja jos olisi niin asiatko nyt olisi toisin? En ymmärrä enää mitään! Se ihminen johon kaikki luottoni olen sijoittanut, petti pahimmalla tavalla eikä pysty tietämään, ei ottamaan riskiä! Paitsi että ottaa vieläkin suuremman riskin jatkamalla elämää joka jo on osoittautunut täysin käsittämättömäksi ja tuhoontuomituksi. Ei kai muuten minua olisi asiaan tarvinnut sotkea?
Minä en kuulemma ymmärrä mitään, koska ei voi tehdä jotain mitä ei halua, eli elää sitä elämää jonka myöntää kuitenkin olleen itselleen parasta, kaikesta paskasta huolimatta. Koskaan emme olleet kaksin, aina meitä oli neljä, mutta silti se pesi entiset mennentullen. Tämä myönnetään!
Miten jatkaa eteenpäin niin että elämästä saisi vielä joskus jotain? Unohtaa ei pysty, ainakaan kun näin koetellaan! Ja julmaa on se että todellakin myöntää kaiken tämän mutta silti....
Auttakaa, jotain pitää tehdä, sillä näin ei voi elää, EI VOI!!!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Samat fiilikset. Kyllä se siitä, päivä kerrallaan, eihän siinä muukaan auta, ja joka päivä se tuntuu paremmalta, kulkeminen yksin :)
Sulla oli sekava teksti, mut löysin saman kuin itsestäni..
Tsemppiä! :)
kai siitä että päässäni kaikki on niin sekaisin! Ois tosi kiva jos sais ajatukset järjestykseen ja jonkun järjen tähän kaikkeen mutta kun sellaista ei tunnu löytyvän. Itseensä kai vain ja ainoastaan voi luottaa je sen varassa koittaa jatkaa, mutta senkin se joku on tuhonnut, itseluottamuksen!
On sama onko aamu vai ilta, päivä tai yö, aina tämä pahaolo on vallitseva olotila ja sitä ei mitenkään jaksa kestää... Ainoat tilanteet mitkä jollain tavalla menevät, ovat ne jolloin on pakko esittää selväjärkistä, mut sekin tuntuu vain hajoittavan sisältäpäin!
Tiedän. Mut luota siihen, että se siitä pikkuhiljaa helpottaa. Etsi sisältöä elämään muualta, ajattele positiivisesti, että tie on vain ylöspäin ja parempaan.
Totuushan on se ettei tästä tosiaan voi enää syvemmälle vajota, synkempiä ajatuksia ei voi tuntea eikä pahaolokaan voisi pahempi enää olla! SUUNTA ON SIIS VAIN YLÖSPÄIN, kun se nousu vaan alkaisi!