Olen muuttamassa perheemme kauniista, vaivalla rakennetusta kodista pois: takana on tähän astisen elämäni vaikein talvi. Avioliittoa takana 10 vuotta: kaksi viimeistä vuotta ollut MINULLE tosi vaikeaa. Puoliso on ok; rakastaa (omalla tavallaan), huolehtii, ei juo , ei petä, Mutta sielumme, ajatuksemme, toiveemme ei kohtaa. Olemme yhdessä, yksin. Avioliiton ensi vuodet meni "ruuhkassa": päätettiin opintoja, muutettiin, aloitettiin työelämässä, ostettiin talo, saatiin lapsi, luotiin sosiaalista verkostoa. Nyt elämä on "valmis", tosin ei ihan sellainen kuin haaveilin. Esikoinen on jäänyt ainokaiseksi (lapsettomuushoitoja sekundäärisen lapsettomuuden takia takana n vuosi), työ ei vastaa toiveitani, odotuksiani ja kontaktin mieheeni olen kadottanut. Nauru ei enää kuulu elämäämm, kaikki on surullista ja vakavaa. Paitsi lapsi, joka osaa nauraa, laulaa ja rakastaa.
En tiedä mihin elämä johtaa: eroon vai uuteen alkuun, puolisoni kanssa. Mieheni ei ole "halunnut"(?!) kuulla tai nähdä pahaa oloani, on harrastanut omiaan, tehnyt töitä, tienannut rahaa jne ja on nyt yllättynyt kun ilmoitan että voin huonosti. Kysyy miksi? Koska olen yksin, hukassa, tarkoitusta vaille: tulevaisuus näyttää harmaalta massalta.
Toivon että näen selkeämmin kun lähden tutusta neliöstä. Lapsi tulee mukaan; erosta ei ole puhuttu, ei uhkailtu. Omaisuutta ei jaeta, otan mitä tarvitsen.
Onko tästä paluuta? voiko muuton jälkeen vielä palata "kotiin"? Voiko suhteen saada korjattua? Kuinka paljon toiselta voi vaatia tilaa tai aikaa miettimiseen? Jotenkin ajattelen että avioliitto ja perhe ei ole vitsi; niiden eteen pitää tehdä töitä. Tämä on minun tapani: se vaan ei tunnu sopivan muille; kaikki kauhistelevat ja moralisoivat: sanovat että asumsuero on ensi askel kohti eroa? onko???
Ahdistaa....
En tiedä mihin elämä johtaa: eroon vai uuteen alkuun, puolisoni kanssa. Mieheni ei ole "halunnut"(?!) kuulla tai nähdä pahaa oloani, on harrastanut omiaan, tehnyt töitä, tienannut rahaa jne ja on nyt yllättynyt kun ilmoitan että voin huonosti. Kysyy miksi? Koska olen yksin, hukassa, tarkoitusta vaille: tulevaisuus näyttää harmaalta massalta.
Toivon että näen selkeämmin kun lähden tutusta neliöstä. Lapsi tulee mukaan; erosta ei ole puhuttu, ei uhkailtu. Omaisuutta ei jaeta, otan mitä tarvitsen.
Onko tästä paluuta? voiko muuton jälkeen vielä palata "kotiin"? Voiko suhteen saada korjattua? Kuinka paljon toiselta voi vaatia tilaa tai aikaa miettimiseen? Jotenkin ajattelen että avioliitto ja perhe ei ole vitsi; niiden eteen pitää tehdä töitä. Tämä on minun tapani: se vaan ei tunnu sopivan muille; kaikki kauhistelevat ja moralisoivat: sanovat että asumsuero on ensi askel kohti eroa? onko???
Ahdistaa....
Vastaukset 12
Vanhimmat
kaukaa näkee paremmin lähelle. Eli kun saa välimatkaa fyysisesti niin ajatuksetkin selkiytyvät. Älä sinä muista välitä arvostelijoita kyllä riittää. Vaan kunnioita ja arvosta omaa itseäsi.
Hyvää kevättä
Päätä vain ottaa lapsen mukaasi, ei keskusteluja. Päätät vain ottaa kodista sen mitä tarvitset, ei tarvitse keskusteluja. Päätät vain erota siksi että sulla on huono olo, ei keskusteluja. Justiinsa, hienoa! Miten kehtasit edes julki tuoda tuon idioottimaisuutesi?
Jonkun on päätös aina tehtävä. itseensä kohdituvat päätökset on tehtävä itse. jos toinen ei edes vaivaudu kuuntelemaan, miksi keskustella? jos toinen onkin täysin tyytyväinen, eikö toinen saakkan olla tyytymätön?
eikö se, että pohtii asiota suhteestaan, puntaroi eri vaihtoehtoja ole myös sitä, että koittaa löytää ratkaisun suhteen jatkumiseen? joskus pahastikkin särkynyt liitto korjautuu kestäväksi.
Taas yksi nainen joka pistää miehen vaihtoon kun hänen elämästä ei tullutkaan täydellistä, ei saanut unelmansa työtä, mies ei hukutakaan joka päivä ruusuihin ja suudelmiin, tee elämästä täydellistä. Minä voin kertoa että kenenkään elämä ei ole täydellistä ja kaikki me emme edes uneksi elokuvien "satuelämästä". Luuletko oikeasti että asiat paranee hajottamalla perheesi!?! Parannutko ehkä hedelmättömyydestä, saat uuden työpaikan ja löydät sen unelmien prinssin joka palvoo sua elämäsi loppuun asti? Kannattaisiko ennemmin hakea ammattiapua itselle ja mahdollisesti parisuhteelle, olet selvästi masentunut ja pistät sen kaiken nyt ukkosi syyksi vaikka ennemminkin sun pitäisi laittaa pääkoppasi kuntoon ja olla onnellinen siitä mitä olet saanut (rakastava ja "kiltti" mies, lapsi, työpaikka ja oma talo), nämä ei tosiaan ole itsestäänselvyyksiä kaikille. Jos nyt päätät kuitenkin lähteä, niin muista varoittaa seuraavaa ressukkaa joka sinuun lankeaa että odotukset on aika kovat.
Tosiaan toi oman pääkopan tarkastaminen on tarpeen, nm kokemusta löytyy.
Sit mä oon miettinyt yhtä juttuu, mun ja mieheni avioliitto oli harmoninen, oltiin kummatkin kivoja tyyppejä ja arvostettiin toisiamme, saimme kaksi lasta, kaikki meni aika kivasti "putkeen". Kestin vauva-ajan valvomiset ja muistin/yritin pitää miestäkin hyvänä.
Ihan tarpeex on ihmiselle vetää työ,lasten kuskaamiset, parisuhteen hoito, ns.tavallinen elämä johon sit tietty mahtuu ihan piristettäkin, esim.vaikka kynttiläillallinen himassa puolison kanssa. Mut sit voi tulla itse kullekin ylimäärästä taakkaa: vakava sairaus, työttömyss jne. Tarvitaan lisää voimaa ja joskus ne voimat loppuu ja sit siinä menee helppoon:tää parisuhde on perseestä. Ja lähdetään helpottaan oloa erolla. Me erottiin "paineiden" alla ja kumpikin jäätiin syyttämään itseemme että lähettiin pakoon ongelmia. Että mihin se suhde joka oli 12 v ollu tosi tyydyttävä ni yhtäkkiä katos, olix se ollu harhaa koko ajatus että meil on hyvä suhde.
Myönnän että olen ollut tyhmä ja ukko kans meni helppoon, onneksi annettiin toisillemme uus mahdollisuus.
Mut Äijä, toi mitä kirjotit on kyllä hemmetin elämän paradoksi jonka niin monet, niin naiset kuin miehetkin kohtaa, periaatteessa kaikki hyvin mut tuntuu "tyhjältä"
Hei, haluan vain omasta kokemuksestani kertoa että minulla oli tuollainen vaihe, lopulta takaa löytyi oma masennukseni ja ennen kuin myönsin tilanteen itselleni olimme jo ehtineet erota. Lopulta menin pahan oloni kanssa lääkäriin, suostuin nappaamaan pilleriä serotoniini tason kohentamiseksi ja johan elämä valkeni,puoli vuotta siihen meni.
Ex-miehelläni taasen oli ennen masentumistani ns.kehitysvaihe/ikäkriisi, mietti elämän tarkoitusta ja että tätäkö tämä sitten on. Hän sitten löysi kuuntelijan muualta avioliittomme aikana. Ja minä olin jo piirua ennen sitä pudonnut väsymyksen loukkuun, että enpä ollut kovin hehkeä "kilpakumppani".No joo, eihän kuitenkaan sais pettää.
No, mutta siis, me kipuilimme mieheni kanssa lähes kolme vuotta, ehdimme olla erossakin 1.5 vuotta. Erosimme "ystävinä".Koko ajan säilytimme puheyhteyden ja kunnioituksen jolllakin tasolla. Ero oli kova koulu joskin mahtuihan sille ajanjaksolle myös paljon omaa aikaa, sinkkubailausta ja yletöntä liikkumisharrastusta.Lapset asuivat vuorotellen iasän ja äidin luona.
Taakse päin kun nyt katson niin olisin toivonut jäitä hattuun ja helvetin paljon. Aikuisten kannalta ero oli oikein opettavainen kokemus, mutta lasten kannalta ero tuntuu myös kovin itsekkäältä. Isi ja äiti olivat tosi väsyneitä ja tosi tyhmiä kun erosivat, mutta sopivat asiansa ja ottivat opiksensa. Eihän me edes koskaan riidelty, nyt on opeteltu sekin taito ja tietty anteeksi anto.
Professori Rimpelä hiljan totesi että liki kolmasosa eroista on "turhia" koska ihmiset,pariskunnat eivät näe yksilön elämään pakostikin kuuluvia "kehitysvaihekriisejään", tuntuu ettei meillä ole enää yhteistä, puoliso ei ymmärrä minua, ei edes yritä ymmärtää, olen muuttunut, puoliso on muuttunut. Elämään kuuluu että näkökannat saattavat alkaa muotoutua uudelleen mutta se ei välttämättä tarkoita etteikö voisi elää yhdessä.
No, en mä haluu täällä jeesustella, mut omasta kokemuksesta allekirjotan nää jutut.
Ja itelläni tuli kanssa 12 avioliittovuoden jälkeen samanlaisia fiiliksiä kuin sulle ja lisäksi oli stressiä lisäämässä yx taloudellisesti kallis oikeustoimia vaativa juttu, tyhmä työ, ikuinen kiire paikasta toiseen. Olin ihan puhki, yhteisestä sopimuksesta lähdin viikoksi etelään jossa sitten vaan lohosin auringossa,luin ja kävelin paljon. Ja elämän tarkoitus valkeni rauhoittumisen ja levon myötä. Perhe oli minulle tärkein. Voimani tunnossa palasin kotiin.Ja pian sen jälkeen mieheni narahti sivusuhteesta. Alamäen vauhti lähti kiihtymään.
Sulla ja miehelläs on ollut rankka juttu toi lapsettomuushoito ja sen tulos. Täällä täti sanoo että saattaapi olla nyt siellä myös loppuunpalamista koettelemustan jälkeen.
Tämmösiä täällä kirjailee itse elämässään ryvettynyt. Tuntuu kuin ois pelastuksen saanut kun päätimme palata exäni kanssa yhteen. Olen saanut uuden katsantokannan parisuhteeseen, parisuhteeseen kuuluu myös sietämistä.
Mut jokainen tehköön kuten parhaaksi näkee.
kävin läpi, erotuksena se, että itse olen herännyt huomaamaan asiat, mutta mies sanoo, että kaikki on ohi. Kaikki eivät valittettavasti saa uusia mahdollisuuksia, vaikka kuinka toivovat.Toivon, että teille käy paremmin. Olen sitä mieltä, että muutto kotoa on alku lopulle.
Kyllähän se suurimmaksi osaksi tuntuu tuo muutto erilleen olevan lopun alkua,noin yleisesti. Me erottiin aikoinaan "yhteisestä päätöksestä" . Kumpikin elettiin omaa elämää, mutta johonkin "sieluun" jäi kytemään että kaduttiin eroa, kummatkin. Parisuhteessa tarvitaan kahden panos, ja eronnutkin pariskunta voi palata yhteen-siihen tarvitaan yhtälailla kummankin panos,todellinen halu lähtee rakentamaan "raunioille". Ei o mitkään suhteet (uusioperheet,uudelleen lämmitetyt,perusperheet...)onneloita. Se on vissi. Kesti omakohtanen oivallus aika kauan. Onnex toinenkin osapuoli oivalsi.Kyllä tässä aikalailla on joutunut nöyrtymään, joskin ei luopumaan omasta elintilasta.
Vietä viikon loma ihan yksin,älä soittele kotiin,älä pidä mitään yhteyttä sinne päin,sopikaa näin miehesi kanssa!Silloin huomaat mitä sinulla on, ja mitä sinulle ei ole!Kuuntele itseäsi,miltä tuntuu tulla sen jälkeen takaisin kotiin!ELÄMÄ ON SUURIMMAKSI OSAKSI ARJEN PYÖRITTÄMISTÄ,JA PITÄÄ OPPIA NAUTTIMAAN PIENISTÄ ASIOISTA JA HETKISTÄ...
Moni odottaa jotain ihmeellistä elämältä ja ne ihanat pienet asiat jäävät huomaamatta.
Me asuimme vähän aikaa erillämme. Sitten palasin takaisin lasten takia ja yritettiin jatkaa arkea. Mutta mikään ei parantunut, samat ongelmat jatkuvat. Nyt erotaan pysyvästi.
Minun mielestäni kaikki konstit tilanteen parantamiseksi on kokeiltava, jos siltä tuntuu. Myös vaikka sitten se asumuserokin. Voi se joillakin auttaa, ei se mahdotonta ole. Luulisin, että "turhat" eroyritykset ainakin lopahtavat siihen, kun kokeilee mitä se arki sitten on oikeasti. Tarkoitan "turhalla" sellaista, että kuvitellaan eron tuovan pelkkää vapautta ja hauskoja asioita.
vaikka perheneuvolassa.
Kannattaa nähdä vaivaa perheensä eteen.
Kasvun paikka käsillä.
Noin 35v moni nainen (mieskin?) herää miettimään, tätäkö tämä on?
Eroa, kun voit sanoa tehneesi kaikkesi liittonne eteen.
Silloin et kadu!