Olen elänyt 6 vuotta omasta mielestäni onnettomassa suhteessa. Välillä olen sen tajunnut, mutten ole uskaltanut lähteä. Nyt harkitsen vakavasti eroa. Olen vain miettinyt, ovatko kuvitelmani ja haaveeni kumppanuudesta jonkun miehen kanssa epätodellisia. Pitäisikö vain tyytyä jäämään henkisesti tyhjään suhteeseen... Kertokaa ihmiset, miehet ja naiset, oletteko eläneet/elättekö henkisesti tyydyttävässä suhteessa? Kuinka kauan? Millainen suhde voi olla? Toimiiko arki? Sujuuko työnjako? Huomioitteko toinen toisianne? Osaatteko antaa hellyyttä? Onko yhteisia kiinnostuksen kohteita? Onko iltaisin jotain juteltavaa? Milloin tunnette yhteenkuuluvuutta ja miten se ilmenee? Kuinka paljon tapellaan ja mistä?
Olen tällä hetkellä täysin kykenemätön vastaamaan mieheni yrityksiin pelastaa suhteemme. Hän on ikäänkuin herännyt liian myöhään. Melkein kaikki mitä hän tekee, ärsyttää minua. Koko suhteemme ajan minusta on tuntunut että jotakin puuttuu, mutta olen vain ajatellut, että tällaista tämä nyt on. Tapellaan samoista asioista vuodesta toiseen ja mikään ei muutu. Yhteenkuuluvuutta en jostainsyystä tunne. Voiko muka löytää kumppanin jonka kanssa voi jopa olla onnellinen suurimman osan ajasta????????
Olen tällä hetkellä täysin kykenemätön vastaamaan mieheni yrityksiin pelastaa suhteemme. Hän on ikäänkuin herännyt liian myöhään. Melkein kaikki mitä hän tekee, ärsyttää minua. Koko suhteemme ajan minusta on tuntunut että jotakin puuttuu, mutta olen vain ajatellut, että tällaista tämä nyt on. Tapellaan samoista asioista vuodesta toiseen ja mikään ei muutu. Yhteenkuuluvuutta en jostainsyystä tunne. Voiko muka löytää kumppanin jonka kanssa voi jopa olla onnellinen suurimman osan ajasta????????
Vastaukset 9
Vanhimmat
taitaa toi yhdessä eläminen olla se mailman vaikein asia.siihen tulokseen oon tullu.
Hei!
Oma liittoni on sellainen, että yhdessä on oltu 10 vuotta (naimisissa reilut 8) Suhde on erittäin hyvä ja olen tosi onnellinen (mies onneksi myös). Arki toimii ja ainakin meillä se taitaa olla sitä parasta aikaa (kun kenen kanssa tahansa se juhla on hauskaa...). Kotitöitä tehdäään omien jaksamisten mukaan, mutta elämme aika suurpiirteisesti (siis ei ole siivouspäiviä, vaan siivotaan sitten kun jaksaa/tulee vieraita/liikaa sotkua) Kotitöitä ei ole selkeästi jaettu, mutta mä hoidan pyykit, ruuat varmaan 50/50, siivousta ehkä mä 70/30, lasten viemisiä ja tuomisia 60/40, pihahommia mies 70/30 ja mies hoitaa kaikki "miesten työt" Kotitöitä ei juurikaan riidellä, joskus mä saatan kiukutella jos olen väsynyt ja mua itteäni se kaaos häiritee (ja miestä ei).
Huomioimme toisiamme monta kertaa päivässä. Työpäivän aikana (tauolla tai jos on aikaa) laitamme muutaman viestin toisillemme sekä sitten silloin kun ollaan yhdessä niin suukotellaan ja ollaan muuten lähekkäin. Joka päivä sanotaan että rakastetaan =) Meidän vahvat tekijät on varmaan
A) on alettu nuorella iällä olemaan yhdessä joten on kasvettu yhteen ja opeteltu asioita yhdessä, plus yhdessä saatu eka auto, oma koti, lapset, duunit jne.
B) samanlaiset arvot, esim. lasten kasvatuksesta tai juomisestas (ei juurikaan juoda) ei koskaan riidellä.
C) tästä en ole ihan varma, mutta RAHATTOMUUS, eli koko yhdessä olo ajan on tulot olleet pienet (toisen on opiskellut, molempien ala on kutsumus joten koskaan ei mitään kovin rikkaita edes olla) joten on yhdessä suunniteltu mitä tehdään ja mietitty isommat ostokset yms (tosin rahaa on aina ollut perusjuttuihin)
Mieheni on varmaan aika harvinainen, sikäli että hän juttelee, huomoi mua tosi paljon, on kiltti (ei tossukka siis, mutta ei koskaan riehu ja rähjää) viihtyy perheensä kanssa jne. Hänellä on pitkä pinna ja hän on rauhallinen (kun itse olen vähän tälläinen tomera, hih)ja luotan häneen täysin.
Yhteenkuuluvuus meillä on luja, me ollaan tiimi kahdestaan ja isompi tiimi perheenä. Uskon meidän tulevaisuuteen tosi lujasti ja yhä edelleen kaipaan (aina) häntä kun mies on poissa. Tosin vapaalla ei jatkuvasti nyhjät yhdessä vaan usein mä teen lasten kanssa juttuja ja mies rentoutuu omalla tavallaan. Kotona siis vietetään paljon aikaa ja siinä toki ollaan yhdessä (muttei koko aikaa tarvi olla kainalossa) ja omiakin kavereita ja juttuja molemmilla on.
Mutta, kaikki ei ihan näin auvoista ole aina ollut. Mulla oli jokin oma kriisini muutama vuosi sitten ja mietin että onko tää mun elämän mies ja tuntuuko musta nyt tarpeen ihanalta yms... (Kun suhde oli saavuttanut tietyn tuttuuden eikä aina mahassa kipristellyt kun oltiin yhdessä tai oli seksiä) Mä kipuilin siinä aikani, puhuttiin paljon ja sen oman kasvun aikana mä jotenkin heräsin älyttämän varmana tästä jutusta ja myös valmiina tekemään asioita suhteemme eteen, koska se kuitenkin on aivan loistava suhde.
Sori, että tekstini on aika sekaista, enkä tiennyt saitko mitään irti, tarkoitin vaan sitä että kun on tosi hyvä suhde, niin sitä on tosi onnellinen suurimman osan ajasta. Kun muistelen omaa lapsuuttani (vaikka ihan perusoklapsuusolikin) en koskaan ajatellut että suhteessa vois olla näin ihanaa =)
Toivon sinulle kaikkea hyvää!
Kiitos kun jaoit sen meidän eronneiden kanssa. Ehkä meilläkin vielä on toivoa=).
Toivottavasti itse pääsemme vielä samaan. Tekstisi herätti hiukan toivoa, koska tuo näytti juuri siltä mitä meillä oli vuoden alussa, kun 7 vuotta tuli täyteen. Nyt tosin on se vaikea hetki, kun avovaimoni on saman tyyppisessä tilanteessa kuin sinä aikoinasi. Eli olenko minä se oikea, kun nyt hänellä kipristelee mahan pohjassa toisen henkilön suunnalta. Haluaako hän nähdä miehenä minut vai jonkun toisen henkilön alttarin päässä. Avoimesti olemme jutelleet tästä asiasta ja olen odotuskannalla.
Kiinnostaisi tietää kuinka kauan sun "kipuilussa" kesti? Ja oliko siinä toinen henkilö mukana? Tosin kaikkihan me olemme yksilöitä eikä tähän mitään kaavaa ole, mutta kuitenkin :)
Ja ketjun aloittajalle:
Mielestäni suhde voi olla hyvinkin onnellinen. Ylämäkiä, alamäkiä ja välillä tasamaata. Tunteet kuitenkin ailahtelevat, mutta rakkaus säilyy :) Toisen huomioiminen pitää suhteen yllä ja jos tuntuu siltä että suhteessanne on kuitenkin ollut hyviä hetkiä paljon (huonot tahtoo yleensä jäädä paremmin muistiin), niin ehkä kannattaisi kuitenkin kuunnella miestäsi, jos vaikka siellä kuitenkin on se mies jonka kanssa haluat elää loppuelämäsi. Itsekään en aio tehdä hätiköityä ratkaisua, koska uskon että näitä huonoja hetkiä tulee jokaisessa suhteessa joskus. Tietysti jos miehesi ei oikeasti halua panostaa suhteeseen, niin olet vielä nuori että ehdit varmasti vielä löytää sinulle oikean elämänkumppanin.
Tsemppiä ja voimia sinulle!
Tavallaanhan tilanne on tosi kiero ja väärä miestä kohtaan (siis ainakin meillä) On varmasti järjettömän ahdistavaa olla tilanteessa kun toinen miettää että rakastaako tarpeeksi (sillen intohimoisesti eikä ystävyys pohjalta)kun itse haluaisi olla yhdessä ja rakastaa...
Varsinaisesti ketään toista ei ollut, tietysti joitain ihastumisia (siis joku jäänyt mieleen, mutta en fyysisesti koskaan tehnyt mitään, sellaisia naisellisia päiväunelmointia vain, tosin viehän sekin hyvää energiaa oikealta suhteelta kun haaveilee muusta...)
Jotenkin sitä oli silloin hassu (toki monissa asioissa olen vieläkin) kun kaikista muista oli tosi helppoa miettiä miten ihania ne oli ja mitä vois tehdä jos olis jonkun toisen kanssa. Tokihan just se alku ja jotkut erityishetket varmaan oliskin ihania, mutta kyllähän se arki aina astuu kuviin.
Mut herätti muutamankin asia (kesti varmaan muutaman kuukauden toi "kohis" tai taisi niitä parikin olla, vuosi välissä) Yksi oli se että, mies lopulta sanoi että antaa olla, voidaan erotakin, ehkä se sitten olis parempi. Hän toisaalta myös herätteli mut miettimään sitä ihan oikeaa elämää jos erottais (kaikki vastuu kaikesta, miltä lapsista tuntuisi, millaista olis sitten jos olis yksin jne) Mun tilanne oli sikäli "ymmärrettävä#, että ennen tätä miestäni mulla oli vain ollut lyhkäisiä suhteita, joten ei silleen ollut vertailupohjaa muihin suhteisiin. (että mikä kultakimpale mieheni on)
En tiedä mikä sitten lopullisesti sai mut näkemään tän suhteen ja omat haihatteluni (jotka tuntuu jälkeenpäin aika hassuilta kun en tajunnut että oman pääni sisältä se rakastaminen lähtee ja siitä että haluan pitää tän miehen ja suhteen ja näen kaiken sen upean mitä meillä on)
Huh, kylläpäs mä taas kirjoitan sekavasti...Jotenkin sitä vaan nyt taas on pidemmän aikaa puhkunut tätä onnea kun tajus mistä parisuhteessa olemisessa on kyse (siis en toki tarkoita että huonossa suhteessa tarttis väkisin vääntelehtiä) ja mitä enemmän mä rakastan ja huomioin miestäni sen onnellisempi minäkin olen =)
Heh,
täytyy varmaan vielä odotella jonkun aikaa ihan rauhassa ja sitten pistää valinnan eteen, jos se ei synny itsestään. En itsekään tietysti haluaisi elää suhteessa joka ei perustu aitoon rakkauteen. Tuntuu vain inhottavalta, kun näen avovaimoni kärsimyksen omien tunteiden kohdalla. Ristiriitaiset ajatukset, tunteet ja järki. Aamulla voi olla täysin eri mieli ja käyttäytyminen kuin illalla. Meillä tämä pahin vaihe on jatkunut muutaman viikon ja nyt itsellä on ajatukset selkiytynyt. Oikea ratkaisu tulee joka tapauksessa oli se mikä tahansa. Lapsemme ei kuitenkaan koskaan menettäisi isää tai äitiä.
Itse havahduin samaan viime yönä. Että tätäkö tämä taas on. Ei ole enää himoja, yritetään kuitenkin ylläpitää sukupuolielämää.
Aiemmassa suhteessa lähdin hakemaan himoa toisaalta. Tässä sitä virhettä en tee.
Itseni kohdalla tämä ei ollut mikään huuma-suhde, joka johti avioliittoon. En ihastunut ulkonäköön vaan yhteisiin arvoihin ja yhteisiin harrastuksiin. Ja seksi oli hienoa--silloin alussa.
Kun toisessa alkaa ärsyttää kaikki se valvottaa.
Itselläni on meneillään identiteettikriisi, joten en aio tehdä hätiköityjä päätöksiä, enkä lähteä naapuriin. Yritän muuttaa itseäni.
Ehkä se himokin löytyy siltä tieltä.
Niin,tuo kuvaus onnellisesta suhteesta on juuri sitä mitä minä olen kuvitellut se voivan olla. Ilmeisesti siis olisi mahdollista.
Oma suhteeni ei ole ollut mitään tuollaista vaikka kaikki nämä luettelemasi perusedellytykset täyttyvätkin. Alettu seurustella nuorena, oltu rahattomia ja rakennettu "yhteistä" tulevaisuutta...
Minä en kuitenkaan ole tuntenut olevani onnellinen.
Meillä ei ole suukoteltu. En muista YHTÄÄN kertaa 6 vuoden aikana mieheni tulleen vapaaehtoisesti päiväsaikaan lähelleni. Vasta nyt terapiassa käynnin jälkeen tänä keväänä muutaman kerran. Mieheni ei ole tehnyt kotitöitä, ei edes lasten ollessa pieniä vaivautunut vaihtamaan vaippaa vaikka yritin sopia että jos vaikka kerrran viikossa hän vaihtaisi illalla vaipan. yhteisiä harrastuksia ei ole ollut. Kaikki olen kestänyt, vaikka näistä asioista olenkin kaikki vuodet rankuttanu. Mikään ei ole muuttunut ennen kuin nyt olin tosissani eroamassa ja menimme yhdessä terapiaan. Mies on kyllä muuttunut ja parantanut tapojaan, mutta taidan olla liian katkera unohtaakseni kaiken... en voi mitenkään sanoa että rakastan miestäni enää. Olen todella onnenton tällä hetkellä. Melkein itkettää tuollainen kirjoitus, kun tulee mieleen, mitä kaikkea olen toivonut ja kaiken menettänyt.
Nykyinen liittoni on se mistä olen haaveillut..n.25vuotta. Elikä olen eronnut kaksi kertaa parisuhteesta. Oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa.Ei ollut olemassa suhdetta ME!
Meidät tekee onnelliseksi aivan pikkuasiat joista koostu kokonaisuus. Yhdessä teemme kaikki kotihommat, tyyliin se kumpi ehtii/jaksaa. Mieheni taitaa ruuan laiton, siivouksen ja pyykkien viikkauksen. Olen opetellut itse ns.miesten töitä ja osaan käyttää moottorisahaa, ruohonleikkuria, lapiota, sirkkeliä jne..haluan oppia!
Molemmilla 3vuorotyö ja harvoin olemme muutamia päiviä yhdessä vapaalla. Yhteiset vapaat käytämme YHDESSÄ oloon. Lapset ovat jo kouluikäisiä ja heillä omat kaverinsa ja menot. Järjestämme heidät hoitoon isälle/äidille jos mahdollista.Olemme myös jo mummon ja papan roolissa.Joka päivä viestittelemme ja kerromme rakastavamme..suukkoja hellyyttä...vaikkakin pikaisesti. Seksi sujuu jos saamme tilaisuuden siihen.
Arvostan miestäni ja annan positiivista palautetta. Riitoja/kinaa tulee harvoin, ehkä suurin siitä että ei ole aikaa.Murrosikäisten lasten kasvatus herättää joskus myös primitiiviset tunteet pintaan. Raha on tiukalla, mutta selviämme ja suunnittelemme yhdessä isommat ostokset. Iloitsemme yhdessä kodin hankinnoista..pienistäkin.
Kummallakin on muutama oma ystävä ja yhteisiä kavereita. Ravintola kulttuuria emme harrasta tai jos harrastamme yhdessä pari kertaa vuodessa.
Liittomme perustuu keskusteluun, yhteiseen aikaan(vain minä ja hän) ja luottamukseen. Kummankin arvomailman kunnioitukseen ja yhteisiin päätöksiin. Yhdessä olemme päättäneet, että parisuhteemme on MEIDÄN ja olemme itsekkäitä sen suhteen.SITOUTUVUUS on avain sana. Mielestämme parisuhteen hyvinvointi heijastuu koko perheeseen ja lapsetkin voivat hyvin.
Löysin sittenkin onnellisen parisuhteen vielä tässä elämässä vaikka olinkin jo luovuttanut..melkein.
Aurinkoista kevättä!