Nuorempana minulla oli tosi paljon kavereita. Aina oli joku soittamassa ja pyytämässä jonnekin. Sitten pikkuhiljaa aloin huomata että liian usein puolestani päätettiin mitä tehdään, minne mennään ja kenen kanssa. Tein sitten niin, että pistin pikkuhiljaa välejä poikki ihmisiin joiden kanssa tunsin tulevani jyrätyksi. Jollekin jopa suuttuin joskus, että meni kerta heitolla välit.
Olen vasta myöhemmin tajunnut, että eihän vika ollut niissä ihmisissä, vaan minussa! Olen liian kiltti, en uskalla sanoa ei, koska pelkään että toinen loukkaantuu, vaikka ei ole mitään aihetta pelätä sellaista. Olen tajunnut että sitä voi ihan ystävällisesti sanoa ei, eikä siitä tarvi kokea huonoa omaatuntoa.
Olen vasta myöhemmin tajunnut, että eihän vika ollut niissä ihmisissä, vaan minussa! Olen liian kiltti, en uskalla sanoa ei, koska pelkään että toinen loukkaantuu, vaikka ei ole mitään aihetta pelätä sellaista. Olen tajunnut että sitä voi ihan ystävällisesti sanoa ei, eikä siitä tarvi kokea huonoa omaatuntoa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olisin, jos haluaisin. Se ei ole mitenkään vaikeata. Mutta minun tehtäväni täällä ei ole miellyttää ketään. Ei edes itseäni.
Nojaa, kavereita saan omasta mielestäni helposti, kun vaan rupean juttusille. En ole kokenut oikeestaan koskaan vaikeaksi saada kavereita.
Lähinnä itse vaan jarruttelen ihmissuhteiden luomista, kun en ole kovin aktiivinen kaverisuhteiden ylläpitäjä.
Eikä kyse oles siitä etten tykkäisi ihmisistä ja kavereista. Olen vaan jotenkin erakko ja viihdyn enimmäkseen ittekseni. Joskus olen aktiivinen ja sosialisoin myös irl, mutta usein olen liian väsynytkin säpisemään.