Oma tarinani varmaan kuullostaa monelle tutulta. Poikkeuksen siihen tekee että olen hiukan muita nopeampi...
Olen 22vuotias kahden lapsen äiti. Ekan lapsen sain 17v. Naimisiin menimme ollessani 18v. Välissä kävin koulun loppuun ja loppuaika meni kotiäidin hommissa, siis todellakin neljänseinän sisällä! olin usein masentunut. Nyt alkuvuodesta aloitin työt ja siinä sivussa harrastuksen. vapaus rupesi maistumaan, liiaksikin. Olin harkinnut eroa jo aikaisemmin mutta viimeaikoina tunne vain vahvistunut ja olen kertonut asiasta myös miehelleni, joka oli yllättynyt, vaikka omassa päässä kypsytellyt sitä jo vuoden verran. Ongelmana tuntuu olevan se etten ole varma onko päätös naimisiinmenosta ollut oikea. Mies joka vieressäni on on ruvennut tuntumaan vieraalta, itse olen muuttunut niin hirvesti! Seksi ei ole maistunut aikoihin ja tunnen olevani täysin tunteeton miestäni kohtaan. Välillä tuntuu, että satutan puheillani miestäni, että hän lähtisi. Mieheni on tosi kiltti, ymmärtäväinen, rauhallinen... ei siis pitäisi olla mitään vikaa! Lapset ihania ja rakastavat isäänsä, mutta kun... kuka kysyy minulta mitään, kaikki huutaa ajattele lapsia, vaikka sen teenkin, olenhan eroa pyöritellyt ja yrittänyt jo vuoden! Kauanko resurssit riittää?
Asioita hankaloittaa erityisesti mies, joka pyörii ajatuksissani jatkuvasti ja olen asian molemmille myöntänyt... nyt menee molempien kanssa huonosti, näin palkitaan rehellisyys! Kaippa tämä on sit jotain kriisiä, tai vaihetta joka loppuu joskus... Sitä odotellessa! Kunpa vain tietäis ollakko vai ei?
Olen 22vuotias kahden lapsen äiti. Ekan lapsen sain 17v. Naimisiin menimme ollessani 18v. Välissä kävin koulun loppuun ja loppuaika meni kotiäidin hommissa, siis todellakin neljänseinän sisällä! olin usein masentunut. Nyt alkuvuodesta aloitin työt ja siinä sivussa harrastuksen. vapaus rupesi maistumaan, liiaksikin. Olin harkinnut eroa jo aikaisemmin mutta viimeaikoina tunne vain vahvistunut ja olen kertonut asiasta myös miehelleni, joka oli yllättynyt, vaikka omassa päässä kypsytellyt sitä jo vuoden verran. Ongelmana tuntuu olevan se etten ole varma onko päätös naimisiinmenosta ollut oikea. Mies joka vieressäni on on ruvennut tuntumaan vieraalta, itse olen muuttunut niin hirvesti! Seksi ei ole maistunut aikoihin ja tunnen olevani täysin tunteeton miestäni kohtaan. Välillä tuntuu, että satutan puheillani miestäni, että hän lähtisi. Mieheni on tosi kiltti, ymmärtäväinen, rauhallinen... ei siis pitäisi olla mitään vikaa! Lapset ihania ja rakastavat isäänsä, mutta kun... kuka kysyy minulta mitään, kaikki huutaa ajattele lapsia, vaikka sen teenkin, olenhan eroa pyöritellyt ja yrittänyt jo vuoden! Kauanko resurssit riittää?
Asioita hankaloittaa erityisesti mies, joka pyörii ajatuksissani jatkuvasti ja olen asian molemmille myöntänyt... nyt menee molempien kanssa huonosti, näin palkitaan rehellisyys! Kaippa tämä on sit jotain kriisiä, tai vaihetta joka loppuu joskus... Sitä odotellessa! Kunpa vain tietäis ollakko vai ei?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kiikuta se nykyinen biojäteastiaan. Sen "parasta ennen" päiväys on umpeutunut.
Kun hommaat seuraavan "kumppanituotteen", kannattaa lukea tuoteseloste. Siellä ei todennäköisesti lue, että "tyytyväisyys taattu".
Argh tätä egomaniaa...
Jos et rakasta itseäsi, et voi rakastaa miestäsikään. Et siis ole tyytyväinen mihinkään, siksi etsit korviketta muualta.
Rakkaus ei ole huuma, rakkaus on kovaa työtä ja yrittämistä yhteisen elämän eteen.
Heittäydyit suhteeseen liian nuorena ja itsenäistymisesi estyi. Tiedän sen, sillä olen kohtalotoverisi.
Erosin siksi, että en osannut rakastaa, en olla uskollinen, en sietää sitä etten ollut haluttu. Näin vain oman itseni ja sen mitä EN saanut mieheltäni.
Parempi kuitenkin näin kuin se, että olisin jäänyt lapselliseen käyttäytymiseen, itsenäistymättä.
Onnea itsenäistymisen tielle!
Radiosta kuulin väitöskirjasta, jonka aiheena oli naisgeenit ja parinvaihto.
Väitöksen tehnyt oli todennut, että lapsen/lasten ohittaessa imeväisiän alkavat useimmat naiset katsastaa ympärilleen ja etsiä uutta miestä.
Tämä on, kuulemma, varsin tavallista ja sitä tukisivat myös tilastoidut erot.
Geenit tai ei, mutta 4 lapsen äitinä olen huomannut sen toteutuvan omalla kohdallani joka kerran, kun viimeksi synnytetty on ollut yli kahden vanha.
Onneksi olin asian kuullut sillä sitä aina ajattelin kun teki mieli raivota sille omalle miehelle, joka oli kiltti, huolehtivainen ym. positiivista.
Vain minä olin ärrinmurri, kiukkupussi, kaikkeen tyytymätön jne.
Kuopuksen jälkeen huomasin, että sitten kun hän oli siinä iässä että meni kouluun, alkoi itselläni helpottaa ja aloin nähdä mieheni uudessa valossa.
Meillä alkoikin ihan uudenlainen vapaus kun ei enää ollutkaan samaan sänkyyn pyrkiviä lapsia. Lapset myös sai helpommin tuttavien luo hoitoon tarvitessa.
Ihan kuin olisi alkanut uudelleen seurusteluaika!
Siispä, jos kokeilisit miettiä olisiko sinulla sama syy kun kerran sinäkin olet niin nuori kuten minä silloin kun ekan sain.
Anna miehellesi vielä aikaa, ja itsellesi myös, sopeutua.
olla perää. Olen huomannut saman asian:)
Siis, maltti on valttia elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista:)