Moi kaikille!
Apua, mitä on tapahtunut nuorelle, aina iloiselle, huumorintajuiselle naiselle, jolla oli paljon kavereita?
Olen seurustellut mieheni kanssa nyt noin vuoden ja asumme yhdessä. Liikumme aina yhdessä ja meillä on paljon yhteisiä kavereita, mutta myös kavereita "aikaisemmasta elämästä". Äsken, kun mieheni sanoi, että olisi kiva käydä juhlimassa joskus myös eri porukoissa, niin se jotenkin loukkasi minua. Kun hän lähti käymään ulkona sen jälkeen, niin repesin itkuun. Olen muutenkin nykyään paljon itkuherkempi ja loukkaannun helpommin.
En halua päästää miestäni yksin ulos. Ja itse kun olen käynyt pari kertaa tyttöjen kanssa niin en enään viihdy heidän kanssaan vaan haluan kotiin mieheni luokse. Hän lähtee kohta ulkomaille vajaaksi viikoksi, mutta se ei tuota minulle ongelmaa, vaan sinne voin hänet päästää hyvillä mielin. Ainoa, että onhan vähän tylsempää olla yksin.
Tänään, kun lähdemme viettämään vappua, niin meidän seuraamme liittyy eräs miespuolisen kaverimmme seuralainen. Tämäkin jotenkin ahistaa minua. Entä jos hän on hirmuisen kaunis ja mukava?
Jos mieheni vaikka ihailee häntä, hän on kuulemma muodokas..jne. Itse olen ihan ok näköinen, mutta mieleni on aina kireä ja tulen surulliseksi helposti..
En ymmärrä mitä on tapahtunut sille ilopillerille..Positiivisuuteni vuoksi minulla on ollut vientiä ja olen ollut mukavaa seuraa. Nyt minusta tuntuu ettei minua edes enää haluta paikalle pilaamaan muitten iltaa.
Kertokaa minulle kiltit miten ja mistä saisin voimaa muuttua, uskoa uskomaan itseeni taas ja iloisuuteni takaisin.
Ensin olen aina kärttynen, sitten koen huonoa omaatuntoa ja vihaan itseäni, koska olen niin huono kumppani ja kun olen tarpeeksi rypenyt itsesäälissä, tulen taas vihaiseksi, koska puran pahaa oloani. Tämä on noidankehä.
Kiltit, auttakaa! Haluan elämäni takaisin enkä halua menettää tämän takia miestäni, koska tiedän, että hänellä on välillä vaikea elää kanssani.
Apua, mitä on tapahtunut nuorelle, aina iloiselle, huumorintajuiselle naiselle, jolla oli paljon kavereita?
Olen seurustellut mieheni kanssa nyt noin vuoden ja asumme yhdessä. Liikumme aina yhdessä ja meillä on paljon yhteisiä kavereita, mutta myös kavereita "aikaisemmasta elämästä". Äsken, kun mieheni sanoi, että olisi kiva käydä juhlimassa joskus myös eri porukoissa, niin se jotenkin loukkasi minua. Kun hän lähti käymään ulkona sen jälkeen, niin repesin itkuun. Olen muutenkin nykyään paljon itkuherkempi ja loukkaannun helpommin.
En halua päästää miestäni yksin ulos. Ja itse kun olen käynyt pari kertaa tyttöjen kanssa niin en enään viihdy heidän kanssaan vaan haluan kotiin mieheni luokse. Hän lähtee kohta ulkomaille vajaaksi viikoksi, mutta se ei tuota minulle ongelmaa, vaan sinne voin hänet päästää hyvillä mielin. Ainoa, että onhan vähän tylsempää olla yksin.
Tänään, kun lähdemme viettämään vappua, niin meidän seuraamme liittyy eräs miespuolisen kaverimmme seuralainen. Tämäkin jotenkin ahistaa minua. Entä jos hän on hirmuisen kaunis ja mukava?
Jos mieheni vaikka ihailee häntä, hän on kuulemma muodokas..jne. Itse olen ihan ok näköinen, mutta mieleni on aina kireä ja tulen surulliseksi helposti..
En ymmärrä mitä on tapahtunut sille ilopillerille..Positiivisuuteni vuoksi minulla on ollut vientiä ja olen ollut mukavaa seuraa. Nyt minusta tuntuu ettei minua edes enää haluta paikalle pilaamaan muitten iltaa.
Kertokaa minulle kiltit miten ja mistä saisin voimaa muuttua, uskoa uskomaan itseeni taas ja iloisuuteni takaisin.
Ensin olen aina kärttynen, sitten koen huonoa omaatuntoa ja vihaan itseäni, koska olen niin huono kumppani ja kun olen tarpeeksi rypenyt itsesäälissä, tulen taas vihaiseksi, koska puran pahaa oloani. Tämä on noidankehä.
Kiltit, auttakaa! Haluan elämäni takaisin enkä halua menettää tämän takia miestäni, koska tiedän, että hänellä on välillä vaikea elää kanssani.
Vastaukset 6
Vanhimmat
mullakävi aikasemmassa suhteessa ihan samalla lailla. voi jopa sanoa, että aloin elämään elämääni miehen kautta, mikä ahdisti minua välillä, sillä itse olin aikaisemmin ollut iloinen, huumorintajuinen, erittäin sosiaalinen ja toisiin ihmisiin tutustuminen ei ollut yhtään vaikeeta.. olin ns. porukan keskipiste.. kunnäin oli ollakseen.
olin ex:ni kanssa melkeen 4 vuotta. huomasin tuona aikana muuttuneeni... vanhat kaverit jäi helposti... oli se mies... se mies jota rakasti ja joka oli elämä.
onko tuttua juttua?
erottuani reilu vuosi sitten... ero johtui siitä, että suhde oli muuttunut hyvin pitkälti 'kämppissuhteeksi'... vaikka välitimmekin toisitamme ja toisen kanssa oli helppo olla. ero sattui kumpaakin, mutta suurta intohimoa ei suhteessa enään ollut. joten lähdimme erisuuntiin... mies löysi pian uuden.. minä vasta nyt..mutta olen hyvin onnellinen.
tunsin silloin edellisen suhteen aikana samoja tunteita ja ajatuksia kuin sinä...
eron jälkeen..kun aikaa oli kulunnut tajusin mitä olin elänyt... millaiseksi elämä oli mennyt. oline elänyt elämään toisen läpi... näin nyt virheet ja asiat mitä tuo suhde teki minulle.
enollut enään se iloin 'eeva'.. nimi keksitty nyt tuohon =) olinhan mä ilonen..mutta en sillä tavalla kuin oikeasti olin... suhde tukahdutti minut. kutisti minut, tavalla jota en tajunut.
eron jälkeen huomasin tuon kaiken.. olin oonellinen silloin kun seurustelin hänen kanssaa, mutta huomasin, että en ollut oma itseni.. nyt uudessa suhteessa, en anna enään asioiden mennä niin, että en eläisi omaa elämääni suhteen sisällä. harrastam tapaan säännöllisesti ystäviäni, käyn ulkona kavereiden kanssa ja nautin siitä.. ei tule tunnetta että haluan kotiin... vaikka toinen ei sielä olisikaan.. koti oli sellainen 'rakennettu turvapaikka'.
haluan elää...olla...nauttia... kerran elän täällä vaan =)
annan sinulle hyvän vinkin, vaikka sitä onkin äärimmäisen vaikea tuossa tilassa... noudattaa.
ota itseäsi niskasta kiinni.. älä ajattele kummkin parasta ajattele nyt itseäsi. jos miehesi ihastuisi johonkin..voihän sen tehdä, kaupassa, baarissa, postin haku reissulla, kauppamatkalla.. ei voi ajatella että tuo uusi nainen on niin kaunin tai jotakin, että hän vie miehesi..uskotko kaikkien naisien edes olevan sellaisia, että he veisivät varatun miehen? mies joka sinulla on nähnyt sinussa ne piirteet mitä rakastaa, eihän haluaa muita sanomalla, että haluaa lähteä kaveri porukalla ulos. ole ylpeä hänestä, että hän avasi suunsa ja sanoi että tahtoo lähteä ulos... anna hänen mennä. kahlitsemalla et voita mitään. joka suhteessa on se vaihe kun halutaan mennä.. mekin biletämme aina kahdestaan..tai siis porukassa..mutta samassa porukassa... välillä pitää sanoa toiselle, että mene vaan.. ja pidä hauskaa... miehesi yllättyisi jos sanoisit hänelle,että haluutko lähteä poikien kanssa ulos tänä vkl:na... itse keksit itsellesi jotakin tosi kivaa tekemistä koko pv:ksi ja illaksi.. niin ei mies pyöri koko ajan mielessä ja mustasukkaisuus hyökkää kimppuun... seuraavana pv:nä voit olla varma, että saat tuplaten hellyyttä.. rakkautta ja huomiota...kun mies ekana selvii vaan darrasta... näin kun teet..sinun on kivempi lähteä kavereidesi kanssa myös ulos...
mikä sen kivempaa... kun itse viettää ihana hemmottelu pv ja olla kavereiden kanssa iisisti la ilta... ja herätä aamulla siihen, että joku rutistaa sinua ja sanoo rakastavansa.. =)
tsemppiä sulle.. vietä hauska vappu.. älä murehdi tollasia...relaa.. ja anna mennä =)
Tärkeää näyttäisi sinulle olevan onnellinen parisuhde.
Olet saanut sitä onnea nyt kokea vuoden päivät ja tajunnut mitä onni on. Etkä halua sitä menettää.
Sen seurauksena kuvioon astui pelko. Pelko siitä että onnensa menettää tavalla tai toisella.
Parisuhde tuo mukanaan koko tunnekirjon joillekin meistä.
Toivon, että sinä saat välttyä petetyn tuskalta.
Ettet ole aloittanut syömään e-pillereitä? Mulla meni 8 vuotta elämästä "hukkaan" parisuhteissa, kun aina muutuin ihmishirviöksi. Ihan samantyyppisiä oireita kuin sinulla. Siihen aikaan kun pillerit aloitin, ei tietoa ollut tarpeeksi minulla; en siis ymmärtänyt että niistähän kaikki johtuu. Nyt kun ehkäisy on toinen, on mielikin toinen.
Tai normaalin voi määritellä monin tavoin, mutta on hyvä että sulla on ainakin olemassa suojamekanismeja. Itse olen suhteen alusta alkaen pitänyt selvänä että välillä käyn ulkona tyttöjen kanssa ja hän poikien kanssa - suurin osa käynneistä on kuitenkin yhteisiä, keikat yms. Aluksi ihmettelin sitä kun hän sanoi ettei tulisi käymään missään ilman minua.. sitten vähän otti päähän kun hän tajusi että käyhän hän välillä, ja se miksi asia minua hieman vaivasi oli tietysti ihan aiheetonta mutta johtui ylimitoitetusta huolesta että nyt siellä sattuu jotain kamalaa kun en ole paikalla, heh. Itse en ole mikään kaikkien kaveri ja monetkin naiset ärsyttävät minua, joten jos seurassa on joittenkin seuralaisia saattaa se minuakin ahdistaa mutta järjellä ajatellen luotan kyllä siihen että ukkoni ei katsele muitten seuralaisia tai muitakaan niin kiiluvin silmin että pitäisi huolestua. Jotkut naiset taas ovat muuten vaan ärsyttäviä, kälättäviä tms. Siinä sitten tarvittaessa sietokyky kasvaa.. :) Onhan sullakin varmaan tarve joskus jutella vaan tyttökaverien kanssa? Ilman että mies on vieressä, ei varmaan frendeistäkään ole hirveän kivaa tilittää asioistaan jos sun mies on aina vieressä. Nyt sulla on luultavasti vaihe missä opettelette elämään yhdessä mutta itsenäisesti. Se vaatii vähän itsetutkiskelua ja pohdintoja.
Joo, eli täsmennän vähän, että arkisin tapaamme omiakin kavereita ihan yksinämme, etenkin minä, eikä se tuota ongelmaa jos hänkin tapailee.
Miehelläni on lapsi edellisestä suhteesta ja on näin ollen aika paljon tekemisissä lapsen äidin kanssa, koska tämä lapsi on myös meillä jonkun verran. Tämäkään ei tuota minulle ongelmaa, mutta sitä minun on jotenkin vaikea hyväksyä, että mieheni lähtisi viettämään viikonloppua jätkien kanssa. Selvinpäin luotan, mutta kun alkoholi tulee mukaan, niin en tiedä, mikä saa minut hulluksi..Aihetta siihen ei ole, sillä pettänyt hän ei minua ole, tiedän sen. Mutta tiedän hänen pettäneen kahta entistä tyttöystäväänsä.. (toinen on kyseisen lapsen äiti) ja ehkä se osaltansa vaikuttaa tähän.
Ja itse kun en halua lähteä juhlimaan ilman miestäni, koska juhliminen omien kavereiden kanssa ei ole enää yhtä hauskaa kuin ennen, vaikka selvinpäin viihdynkin heidän seurassaan.
Ehkä tähän myös vaikuttaa myös se etten halua lähteä, että jos itse lähden kavereiden kanssa, se oikeuttaa myös mieheni lähtemään joskus kavereidensa kanssa.
En tiedä, tämä on toisinaan aika hankalaa..
Ihan samanlaisen asian kanssa itsekin painin :(
Olen nyt seurustelut mieheni kanssa reilun vuoden ja viikko sitten olemme muuttaneet yhteen.
Minä olen myös ollut aina oikea ilopilleri! Kavereittein kanssa iltaa vietettäessä minä olen aina ollut se joka saa kaikki nauramaan ja kertoo illan parhaat vitsit. Olen kaikille ystävällinen eikä minulla ole varmaan yhtään ystävää, jonka tarvitsisi kantaa minulle kaunaa mistään tai olla kateellinen tai pelätä minua... Ja näihin kaikkiin hyviin puoliin miehenikin minussa ihastui. Toki niitä huonoja puoliakin löytyy, varmasti pidempi lista kuin hyviä, mutta nyt ongelmana onkin juuri se, että minä en nykyään saa näytettyä itsestäni kuin ne huonot puolet :( Suutahtelen, kiukkuan, väittelen, mökötän ja olen suoraan sanottuna ihan v****mainen akka!!! Miehenikin on jo monta kertaa ihmetellyt että mihin on hävinnyt se ihana ja hauska tyttö, johon hän alunperin tutustui???
Vastausta tuohon hänen kysymykseensä olen etsinyt ja miettinyt, miettinyt ja etsinyt, mutta en vaan vastausta siihen löydä!
Rakastan miestäni äärettömän paljon, ja tiedän, että jos en kohta löydä omaa "normaalia" itseäni, niin tulen menettämään hänet. Joku tässä vaan tökkii nyt pahemman kerran...
Aiemmissa suhteissa en ole koskaan ollut esim. mustasukkanen, mutta nyt tuntuu että mieleeni ei muut ajatukset mahdukkaan kuin että hän löytää minua paremman ja kauniimman. En yksinkertaisesti vaan kestä tilannetta, että hän lähtee vaikka kavereittensa kanssa viikonloppuna baariin. Vaikka kuinka yrittäisin näytellä mukavaa ja ymmärtävää kumppania mukavan illan toivotuksineen, niin olen varma että minusta näkee jo kilometrin päähän että en sitä tosissani tarkoita. Ja kun ulko-ovi lähdon merkiksi menee kiinni, niin purskahdan itkuun ja olen entistäkin varmempi siitä, että kumppanini viettää koko illan muita naisia nauratellen... Hulluinta tässä on se, että hän ei ole kertaakaan koko suhteemme aikana antanut minulle aihetta olla mustasukkainen!
En tiedä, olen ihan sekaisin näitten ajatusteni kanssa... :) Tiedän, että nämä eivät ole olleenkaa sitä oikeaa minua, mutta kun en tiedä mistä ihmeestä nämä kaikki asiat vaan mieleeni tulevat... tää on rankaa... :(
Mitä ihmettä tässä vois oikein tehdä? En itsekkään jaksa enää nykyistä itseäni, haluaisin hyvän iloisen vanhan minäni takaisin!!!