Oli upea ja perinnetietoinen bändi. Bob Hite ja Alan Wilson omistivat tuhansia savikiekkoja vanhaa bluesia ja myös kuuntelivat ne. Musiikki oli paljon muutakin kuin Going Up the Country ja On the Road Again. Antoivat sanalle "boogie" aivan uuden sisällön. Koko levypuoliskon täyttävän Refried Boogien sisäistäminen tosin vaatii jo aika syvälle Sunflower -maailmaan vajonnutta mieltä.
Sitäpaitsi levyttivät huikean tupla LP:n John Lee Hookerin kanssa.
Viikate on korjannut satoa miehistössä Wilson, Hite ja Vestine ovat rippejä. Tosin lähes alkuperäinen rumpali Alfonso Fito de la Parra kiertää vieläkin jonkinlaisen Heatin kanssa, mutta mutta ...
Suosittelen tutustumista vaikka best of kokoelman "Uncanned" avulla.
Sitäpaitsi levyttivät huikean tupla LP:n John Lee Hookerin kanssa.
Viikate on korjannut satoa miehistössä Wilson, Hite ja Vestine ovat rippejä. Tosin lähes alkuperäinen rumpali Alfonso Fito de la Parra kiertää vieläkin jonkinlaisen Heatin kanssa, mutta mutta ...
Suosittelen tutustumista vaikka best of kokoelman "Uncanned" avulla.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Joo, olihan tuo aika hyvä bändi. En nyt ole kamalasti tutustunut, mitä nyt suurimmat hitit kuunnellut moneen kertaan ja woodstockin pätkän nähnyt. Kyllähän tuo aika karismaattinen bändi oli. Jäänyt ehkä vähän varjoon.
suosikkeja rootsosastolla. Wilsonin ja Hiten aikoina bändin soitanta oli omaperäistä ja svengaavaa, jotenkin "kulmikasta". CH oli mielestäni rockbluesyhtye sanan varsinaisessa merkityksessä. Aina sitä kuunnellessani kiinnitän huomioni tosi tuhtiin soundiin, jonka rinnalla teksasin liuhuparrat tuntuvat valitettavasti paimenpojilta, niin hyviä kuin ovatkin.
Olin joku vuosi sitten Tavastialla kuuntelemassa Canned Heatia ja rautaa oli. Moikkasin jopa Fitoa ohimennen ennen keikkaa ja se moikkasi takaisin! :)
Että jotkut muutkin diggaa tätä bändiä.Olivat rautaa 6-70 luvulla.Ikävä että tuoni korjasi kaverit jo varhain.Onneksi äänitteet jäivät.
On,on...yksi kaikkien aikojen! Pitääkin laittaa heti soimaan!
Mallikkaasti yhdistivät purkkilämmöt perinteen ja Boogien. Orkesterin Henry Vestineä on osaltaan kiittäminen Nehemiah "Skip" Jamesin rehabilitoinnista. Tuo savikiekkofriikki lähti 60-luvulla parin muun hörhön kanssa metsästämään Skip Jamesia, delta-bluesin Bentonia koulukunnan perustavaa ja ehkä oudointa edustajaa. Niinpä saatiin raahattua tämä 30-luvulla levyttänyt starbu pitkän breikin jälkeen studioon väsäämään vielä kaksi albumia.
Complete early recordings of Skip James on albumi, jota suosittelen kaikille roots-kamasta pitäville.
Suositeltava Heat -historiikki on Fiton kirjoittama (sanelema??) Living the blues. Oikeastaan se on Fiton omaelämänkerta, mutta sehän on paljolti CH tarina. Mainioita juttuja mm. Heatin Woodstokin keikalta. Omani ostin Amazonilta kun paikallisesta Infosta ei löytynyt.
On John Hammondin "Wicked Grin". Hienoja versioita Tom Waitsin biiseistä. Itse tykkään enemmän näistä kuin Tomin alkuperäisistä. Oma suosikkini on huikea "Jockey Full of Bourbon" mutta ei levyllä ole yhtään huonoa luentaa.
Liittyy aiheeseen sikäli, että bassossa on entinen Canned Heat mies: Larry Taylor. Kurttua soittaa muuten Sir Douglas -veteraani Augie Myers ja pieteetillä.
Vaikkuttaa että jossain vaiheesa tämä on hankittava!
Five horse Johnson nimiseen yhtyeeseen kannattaa tutustua jos Canned Heatista tykkää. Nykyajan bändi soittaa tiukkaa blues boogieta canned heatin ja zz topin hengessä.
Kuulin juuri puolivahingossa Tommy Johnsonin kappaleen Canned Heat. Kipale on noin vuodelta 1930, levyltä Friends of Charlie Patton. Ja tästähän bändi on varmaankin nimensä napannut. Saundissa on hyvin paljon samaa. Falsettilaulua ja sitä rataa.
Canned Heat tarkoittaa levyn kansitekstin mukaan korvikealkoholia. Johnson laulaa "Canned heat don't kill me, Lord I'll never die." eli Canned heat ei minua tapa.
Johnson arvasi tässä kohdassa väärin.
Siistiä huomata, että joillakin on vielä makua vanhalle kunnon rootsmusalle. Bändi otti mallia Robert Johnsonin ja Muddy Watersin kovasta elämäntyylistä, josta muuten kaikki rock-kliseetkin ovat saaneet alkunsa. Taisipa Bob "The Bear" Hite käydä bändeineen Suomessakin (olikohan se Ruisrock vuonna 1970...?). Keikan päätteeksi äijät menivät läheiseen kapakkaan syömään ja humaltumaan. Hite-setä halusi ilmeisesti tuoda palan periamerikkalaista "villi länsi"-henkeä mukanaan Suomeen ja kiskaisi taskustaa illan päätteeksi venäläisen parabellumin. Sillä Hite roiskaisi päin kapakan seinää, ja ilmeisesti tuossa turkulaisessa kapakassa (sijainnista ei ole tarkempaa tietoa) on edelleenkin luodinreikä seinässä. Villin elämänasenteen ja leppoisien road-biisien vuoksi Canned Heat sai fanijoukokseen myös runsaasti Helvetin enkeleitä ja muita motorististeja. Elämäntyyli ilmeisesti kostautui lähes kaikille bändin jäsenille, Fito de le Parraa lukuun ottamatta. Heidän musiikillisesta osaamisestaan sen sijaan kertoo se, että vierailijoita oli Canned Heat-levyilla aina Dr. Johnista Little Richardiin. Kaikin puolin siis uskomaton kulttibändi, jota joko vihaa tai rakastaa. Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen ryhmään. Boogie `till you puke!!!!