Canned Heat

Joo, olihan tuo aika hyvä bändi. En nyt ole kamalasti tutustunut, mitä nyt suurimmat hitit kuunnellut moneen kertaan ja woodstockin pätkän nähnyt. Kyllähän tuo aika karismaattinen bändi oli. Jäänyt ehkä vähän varjoon.

suosikkeja rootsosastolla. Wilsonin ja Hiten aikoina bändin soitanta oli omaperäistä ja svengaavaa, jotenkin "kulmikasta". CH oli mielestäni rockbluesyhtye sanan varsinaisessa merkityksessä. Aina sitä kuunnellessani kiinnitän huomioni tosi tuhtiin soundiin, jonka rinnalla teksasin liuhuparrat tuntuvat valitettavasti paimenpojilta, niin hyviä kuin ovatkin.

On,on...yksi kaikkien aikojen! Pitääkin laittaa heti soimaan!

Mallikkaasti yhdistivät purkkilämmöt perinteen ja Boogien. Orkesterin Henry Vestineä on osaltaan kiittäminen Nehemiah "Skip" Jamesin rehabilitoinnista. Tuo savikiekkofriikki lähti 60-luvulla parin muun hörhön kanssa metsästämään Skip Jamesia, delta-bluesin Bentonia koulukunnan perustavaa ja ehkä oudointa edustajaa. Niinpä saatiin raahattua tämä 30-luvulla levyttänyt starbu pitkän breikin jälkeen studioon väsäämään vielä kaksi albumia.

Complete early recordings of Skip James on albumi, jota suosittelen kaikille roots-kamasta pitäville.

Suositeltava Heat -historiikki on Fiton kirjoittama (sanelema??) Living the blues. Oikeastaan se on Fiton omaelämänkerta, mutta sehän on paljolti CH tarina. Mainioita juttuja mm. Heatin Woodstokin keikalta. Omani ostin Amazonilta kun paikallisesta Infosta ei löytynyt.

Five horse Johnson nimiseen yhtyeeseen kannattaa tutustua jos Canned Heatista tykkää. Nykyajan bändi soittaa tiukkaa blues boogieta canned heatin ja zz topin hengessä.

Kuulin juuri puolivahingossa Tommy Johnsonin kappaleen Canned Heat. Kipale on noin vuodelta 1930, levyltä Friends of Charlie Patton. Ja tästähän bändi on varmaankin nimensä napannut. Saundissa on hyvin paljon samaa. Falsettilaulua ja sitä rataa.

Canned Heat tarkoittaa levyn kansitekstin mukaan korvikealkoholia. Johnson laulaa "Canned heat don't kill me, Lord I'll never die." eli Canned heat ei minua tapa.

Johnson arvasi tässä kohdassa väärin.

Siistiä huomata, että joillakin on vielä makua vanhalle kunnon rootsmusalle. Bändi otti mallia Robert Johnsonin ja Muddy Watersin kovasta elämäntyylistä, josta muuten kaikki rock-kliseetkin ovat saaneet alkunsa. Taisipa Bob "The Bear" Hite käydä bändeineen Suomessakin (olikohan se Ruisrock vuonna 1970...?). Keikan päätteeksi äijät menivät läheiseen kapakkaan syömään ja humaltumaan. Hite-setä halusi ilmeisesti tuoda palan periamerikkalaista "villi länsi"-henkeä mukanaan Suomeen ja kiskaisi taskustaa illan päätteeksi venäläisen parabellumin. Sillä Hite roiskaisi päin kapakan seinää, ja ilmeisesti tuossa turkulaisessa kapakassa (sijainnista ei ole tarkempaa tietoa) on edelleenkin luodinreikä seinässä. Villin elämänasenteen ja leppoisien road-biisien vuoksi Canned Heat sai fanijoukokseen myös runsaasti Helvetin enkeleitä ja muita motorististeja. Elämäntyyli ilmeisesti kostautui lähes kaikille bändin jäsenille, Fito de le Parraa lukuun ottamatta. Heidän musiikillisesta osaamisestaan sen sijaan kertoo se, että vierailijoita oli Canned Heat-levyilla aina Dr. Johnista Little Richardiin. Kaikin puolin siis uskomaton kulttibändi, jota joko vihaa tai rakastaa. Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen ryhmään. Boogie `till you puke!!!!