Mies ei tue

niin ainakin minulle on käynyt ja käymässä taas. meillä ei ole kummallakaan aikomusta muuttaa yhteen, vaikka yllätysvauva on tulossa - ja vaikka ollaan seurusteltu useita vuosia. vappu oli ihan pilalla miehen juopottelun takia jälleen kerran. hän aiheutti kauhean stressin minulle tilassa, jossa hän ei kuuntele minua mutta silti puhuu, haukkuu, nimittelee minua ja kiroaa koko ajan - vaikka itsekseen. ja sotkee. sellainen tekee minut hulluksi raivosta. vaikka juuri tein vappusiivot, niin siivosin hänen jälkiään koko eilisen päivän kotonani ja yritin väkisin samalla (huutamalla) saada hänet lähtemään. hän oli liian humalassa ymmärtääkseen (ja muistaakseen jälkeenpäin) yhtään mitään ja heitettyäni hänet sitten viimein väkisin ulos, linkutteli tämä viinapiru ovikelloa kunnes oli pakko päästää takaisin sisälle. ja sitten tappelimme, heittelin häntä vihan vimmassa pitkin seiniä, vaikka iso ukko onkin kyseessä ja minulla iso maha.. hänkin suuttui lopulta ja satutti minua myös. hän kiristi keskivartaloani liinalla ja itkin hysteerisenä kuin tapettava porsas pelästyessäni, että hän vahingoittaa jotenkin minua ja varsinkin vauvaa. myöhemmin hän sotki tupakan presuihin juuri siivotun autoni aivan kauttaaltaan ja oksensi eteisen matolle ja vessaan ja sylki lattioille sekä minun perääni. tuollainenhan etoo ketä tahansa.

tänään väsyneenä siivosin kotona ja myöhemmin imuroin autoni puhtaaksi lattiasta kattoon, miten joku voikin saada sellaista sotkua autossa aikaan..

manasin, että hyvä mies menee hukkaan mokoman juomatavan vuoksi, koska tänään hän käyttäytyi kuin herran enkeli kuten niin usein tapahtuu, kantoi aamukahvit minulle sohvalle (en kyennyt nukkumaan moisen hajupommin kanssa sängyssäni), teki hyvät ruuat ja olisi antanut muutakin.. nyt surettaa se, että meille on tulossa lapsi, vaikka yhteiselomme loppu on täysin selvä, ollut aikojen alusta asti.

totaaliselle rakastumiselle ei voi mitään, sen tietää jokainen joka sen on kokenut näin voimakkaana kuin me. mutta kun en kykene elämään tuollaisen suttupytyn tuurijuopon kanssa. nalkutan vain vihaisena ja katkeroidun tällaisten tilanteiden jälkeen, joita olemme yrittäneet visusti varota, mutta se on nähtävästi mahdotonta ja odotusaikani on pahentanut hänen juomistaan, kun töitä ja rahaakin on riittänyt.

olen jo sen ikäinen, etten jaksaisi enää uutta sopivaa köntystä etsiä ja muutenkin olen kovin yksinäinen ilman häntä ja hänen arkista, rakastavaa olemustaan. tämmöstä paskaa tämä elämä on. uhrataan asioita turhan tähden ja sitten odotellaan vain viikatemiestä riutuvassa ruumiissa ja epäonni sen kun kukkii. ja kylki on tappelusta kipeä kuin kylärakilla.

Pari vuotta sitten olin samanlaisessa tilanteessa kuin sä nyt ja voin vakuuttaa että,varmasti tulet pärjäämään vaikka mies lähtisikin!Hyvin mekin ollaan pärjätty,tein vielä miehelle selväksi,ettei tarvitse sitten myöhemmässäkään vaiheessa alkaa kiinnostuun lapsesta.Annoin mahdollisuuden vielä silloin kun lapsi oli juuri syntynyt,soitin hänelle ja olisi voinut tulla katsomaan,mutta eipä tullut.Lastenvalvojalle ilmoitin ettei isä halua tunnustaa lasta,joten hän ei "joudu"myöskään elatusmaksuja maksamaan,eikä hänellä tietenkään ole mitään oikeuksia/velvollisuuksia lapseen muutenkaan.Mielestäni näillä asioilla ei pelleillä ja siksi tein kuten tein,enkä onneksi ole koko tyypistä kuullutkaan sen koommin,sopii meille.Elämässämme nyt mies joka haluaa adoptoida lapseni,joten ei lapsikaan varmasti kärsi isättömyydestä,koska mieltää mieheni isäkseen ja myös toistepäin.Voimia sulle vauvan kanssa,toivottavasti sulla on tukijoukkoja jotka auttavat tarvittaessa!

jos miehesi päättää lähteä, se on hänen häviönsä, ei sinun. Jonain hetkenä kyllä tajuaa, että on luopunut jostain paljon tärkeämmästä kuin "nuoruuden jatkumisesta".