RSO:n konsertissa kuullaan tänään ilmeisesti maestron taustasta johtuen saksalaisen kielialueen teoksia kuten arvata sopii. Bachia, Schubertia ja Beethovenia joista ainoastaan ehkäpä Bachin ko. kantaatti edustaa säveltäjänsä kypsintä ja merkittävintä tuotantoa kun taas Schubertilta kuullaan melko perifeerinen kirkkomusiikkiteos, Salve Regina sopraanolle ja jousille joita hän sävelsi uransa aikana useita mutta joista nyt kuultava teos lienee kaikkein kypsin esimerkki vaikkakaan ei ehkä edusta Schubertin merkittävintä antia säveltaiteelle kuten samoihin aikoihin sävelletty suuri As duuri messu ja Beethovenin puhki soitettu sinfonia no 2 edustaa vielä epäkypsän mestarin ensimmäisen sävellyskauden varhaistuotantoa jossa ei ole vielä mestarein toisen ja kolmannen kauden persoonallista tyyliä ja otetta ja metafyysisiä syvyyksiä mutta sitäkin enemmän leppoisaa soitantaa, herkullisia käänteitä ja vauhdikaasti menoa Mozartilta ja Haydnilta saatujen vaikutteiden ryydittämänä.
RSO konserttilavalla
Anonyymi
8252
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Korjaan; hän onkin ranskalainen naiskapellimestari.
Jos minulta kysyttäisiin ja itse saisin päättää mitä musiikkia haluaisin kuunnella tai johtaa niin valitsisin jonkun Tuukkasen, Saikkolan, Fougstedtin, Melartinin, Pesosen, Aaltosen, Fordellin, Karjalaisen ym. sinfonian mutta en missään tapauksessa puhkikaluttua Beethovenia puhumattakaan nyt säveltäjän pinnallisesta ja naiivista varhaissinfoniasta jota ei kuuntele vakavassa tarkoituksessa itse Erkkikään sikäli kuin taiteessa ylipäänsä mitään tarkoituksia on sillä missä älyä on sellainen ylimäärä että maailmasta tarkoituksetta synty puhdas, selvä' ja objektiivi9nen kuva joka on tahdon tarkoitusperille hyödytön, korkeammissa asteissa häiritsevä ja jopa niille vahingoksi koituva on ainakin pyrkimystä tuohon epänormaaliuteen jota neroudeksi kutsutaan.
Beethovenin 2. sinfonia on toki viihdyttävää musiikkia mutta jossa ei vielä ole sitä syvyysperspektiiviä jota tapaamme säveltäjän myöhemmissä sinfonioissa.
Mozartin 20. d molli pianokonsertto soi RSO:n konsertissa jonka hitaaseen osaan, romanssiin, aikoinaan ihastuin ensikuulemalta mutta lienee kuitenkin teoksen heikoin osa teoksen painopisteen ollessa ääriosissa mikä on epätavallista Mozartilla.
Silloin kun olin vielä kovin nuori ja kokematon enkä kenties vielä ymmärtänyt postromanttisen musiikin hienouksia ja saloja saatoin pitää rakastava sarjaa joltisessakin arvossa kunnes heräsin Sibeliuksen huonouteen säveltäjänä ja nyt voin todeta että Rakastava on niin heikko ja naiivi teos musiikillisesti tuottamatta emotionaalisia kokemuksia ettei sitä viitsi tosissaan edes kuunnella. Tuukkanenkin on säveltänyt vaikuttavampaa jousiorkesterimusiikkia.
Tänään taitaa tulla RSO:n konsertti musiikkitalosta jossa esitetään Schubertin varhainen 18 vuotiaana sävelletty hiukan naiivi mutta optimistinen 3. sinfonia D 200 italialaisine vaikutteineen etenkin finaalin tarantella rytmeissä mutta ooppera vaikutteet hedelmöittävät jo kahden ensiosan musiikillista sanontaa ja tematiikkaa joista toisessa osassa voidaan ehkä kuulla rossinin Seviljan parturiin assosioituvaa melodiikkaa kaikessa valoisuudessaan ja kuulakkuudessaan joka leimaa koko elämänmyönteistä sinfoniaa vaikka sinfonian aloittaa majesteetillisempi hidas johdanto puhallinsooloineen ja sinfoniaa seuraa Brucknerin sinfonia no 4, Romanttinen, Brucknerin kirjoittaessa sen yhteydessä keskiaikaisen kaupungin tunnelmasta; "aamun sarastus, torvi soittaa aamusignaalin, kaupungin portit avautuvat, ritarit ratsastavat maaseudulle, metsän taika ympäröi heidät". Itseeni Tuukkasen 3. sinfonia teki kuitenkin varsinkin tekotaitoiseen Bruckneriin verrattuna paaaljon voimakkaamman vaikutuksen vaikka myös Schubertin nuoruuden työ saa jossain määrin pakahtumaan ja haltioitumaan runollisessa hehkussaan vaikka sen vapaasti leijuva kahleeton lyyrisyys ei ottanut soveltuakseen nuoren säveltäjän haluun sovittaa materiaalinsa niihin dramaattisiin puitteisiin joita Mozart ja Beethoven olivat käytelleet niin mestarillisesti. Brucknerin vähemmän inspiroituneesta sinfoniasta en ole oikein koskaan nauttinut vaikka olen yrittänyt sitäkin kuunnella legendaarisena esityksenä.
Olipa suuri pettymys tuo Schubertin simppelin D duuri sinfonian esitys sillä niin laimean vaikutelman se jätti ainakin näin radion välityksellä kuultuna. Vaikutuin paljon enemmän Carlos Kleiberin johtamasta levytyksestä Spotifysta kuultuna. Mutta tuntuu silti naiivilta tämä Schubertin kaltaisten liedsäveltäjien teinisinfonioiden alinomainen tuputtaminen kun suomessakin on sävelletty muodoltaan sopusuhtaisia ja kompakteja kansalliseen yleis-ja postromantiikkaan juurtuneita persoonallisia ja lumovoimaisia sangen inspiroituneita teoksia kuten Tuukkaselta ja esim. vaikkapa Ahti Karjalaisen vaikuttava ja kypsä 3. sääski sinfonia joka minulla on lp levyllä mutta koska en ole vieläkään saanut levysoitintani toimintakuntoon on sinfonia jäänyt pitkäksi aikaa kuuntelematta mutta viimeksi kun kuuntelin sen haukoin pakahtuneena henkeäni musiikista lumoutunena jollaista vaikutusta Brucknerin tympeä romanttinen ei kuunaan saisi aikaan niin suosittu teos se kumma kyllä kuin onkin kuulijoiden mielestä jotka eivät tunne laajemmin suomalaistakaan sinfoniakirjallisuutta josta löytyy klassikkoainesta olevia inspiroituneita teoksia jotka huutavat tulla nostetuksi parrasvaloihin unohduksen hämärästä valloittaen taatusti musiikillisella kauneudellaan ja lumovoimallaan ihmisten sydämet kuten epäilemättä esim. Saikkolan syvästi riipaiseva Traaginen sinfonia no 2.
Vaikka minäkin olen ollut Schubertin musiikin vankkumaton ihailija varsinkin näköalattomassa nuoruudessani on vastaanotto-ja reseptiokykyni näköjään kehittynyt monipuolisemmaksi ja avarammaksi Melarttinin ja Tuukkasen musiikin myötä ja nykyään Schubertin alituinen suosiminen kertoo minusta siitä miten rajoittunut, yksinapainen ja yksipuolinen käsityksemme maailman säveltaiteesta on länsimaisen taidemusiikin kaanonin muistuttaessa uskonnon dogmien ja opinkappaleiden kaltaista suppeutta, stabiiliutta, pysähtyneisyyttä ja jämähtäneisyyttä ilman minkäänlaista vaihtelua ja kehitystä mihinkään suuntaan, mikä sen sijaan tieteessä on ainoa normaali, kestävän musiikkitradition ja perinnön osoittautuessa sentään luultua paljon rikkaammaksi ja monipuolisemmaksi romanttisen musiikkitradition puitteissa ja samojen teosten jatkuva veivaaminen ja sahaaminen konserttisaleissa tuntuu yksinkertaisesti vain mielettömältä ja naiivilta sillä kuka voisi tyytyä näin yksipuoliseen musiikilliseen ruokavalioon paitsi kaikkein naiiveimmat ja loputtomaan toistoon ja vähään tyytyväiset konsertissa kävijät joiden joukkoon en itse taatusti katso kuuluvani.
Miksi siis täysin puhkisoitettuja ja keskinkertaisia teoksia joista on kymmeniä levytyksiä kuultavissa tuubista ja spotifysta täytyy yhä uudelleen soittaa konserteissa elävinä esityksinä silloinkin kun ne eivät ole länsimaisen taidemusiikin ydintä ja klassisia mestariteoksia vaan jonkun laulusäveltäjänä tunnetun mestarin hiukan avuttomia. kömpelöitä ja sanonnaltaan äärimmäisen niukkoja nuoruuden tekeleitä kun voimme ravita itseämme paljon antoisammalla ja harvemmin esitetyllä mutta keksinnältään tuoreemmalla ohjelmistolla?
Itse en voi ymmärtää sitä miksi pääkaupunkiseudun konserteissa alinomaa ja aivan liian usein, lähestulkoon jatkuvasti, suositaan ja esitetään Schumannin kaltaisen säveltäjän muodoltaan rönsyileviä ja kömpelösti orkestroituja sinfonioita kun meillä on niin hieno säveltäjä ja sinfonikko kuin Melartin jonka musiikissa kuulen suurempaa romanttista hehkua, kontrapunktista taitoa, visionäärisyyttä ja ammattimaisempaa orkesterinkäsittelyä ja orkestrointia kuin Schumannilla jonka avut kuuluvat enemmän liedmusiikin maailmaan ja mikä tärkeintä Melartin on suomalainen säveltäjä jota täytyy sen vuoksi tietenkin suosia yliarvostetun ja yliedustetun saksalaisen sinfoniamusiikin kustannuksella ja mikä tärkeintä Melartinin sinfonioista on saatavilla uudet editiot mielivaltaisesti lyhennettyjen versioiden sijaan jotka Tampereen filharmoninen orkesteri on levyttänyt ja Schumanninkaan sinfonia ei arkkitehtonisesti taidokkaasti rakennetun alun jälkeen tahdo ottaa oikein siipiä alleen ainakaan kehittelyjaksossa vaan musiikin eteneminen tuntuu väkinäiseltä.