Onko kumppanisi ystäväsi?

Vaikka on tosi hyviä ystävätyttöjäkin joitten kanssa höpötellään kaikkea, niin oman miehen kanssa voi puhua mistä vaan ja hänelle voi kertoa mitä vain eikä tartte ajatella että "mitähän se tästä ajattelee". Kyllä puolisoni on myös paras ystäväni!

Parisuhde ei ole pakkotila. Kyllä se on muotoutunut meillä ihan siitä että olemme ensinnäkin toistemme ystäviä. Rakastamme ja kunnioitamme toista. Ei tulisi mieleenkään että olisi jokin asia mitä ei toisen kanssa voi jakaa. Vaikeneminen ja asioiden itsekseen hautominen kostautuu jossain vaiheessa kuitenkin. Kyllä sen toinen näkee, eikä halua toista loukata osoittamalla ettei tämä ole luottamuksen arvoinen. Jos niin kävisi, joskus, se voi olla vain sellainen asia, josta on vaikea avata suutaan.

Mun rakas on mun kaikkein paras ystävä ikinä. En oo sitten ikinä tavannut yhtä ihanaa ihmistä.

Enpä kerro paljon mitään. En koe saavani mitään antoisaa keskustelua aikaiseksi ja jotkut asiat ovat lisäksi kiellettyjä, ainakin jos haluaa välttää riitaa. Hyvät naispuoliset ystävät ja siskot ovat keskustelukumppaneitani, joskaan en heillekään ihan kaikkea kerro. Miksi olen suhteessa? Miehestä on apua ja seuraa.

Kyllä. Pidän ehdottomasti miestäni myös ystävänäni. Hän on myös luotettuni ja sen vuoksi hänelle on helppo puhua asiasta kuin asiasta.

Mutta en minä hänelle kaikkea kerro - miksi kertoisin? Minulla on omia ystäviäni ja hänellä omia - en jaa kaikkien ystävienikään kanssa kaikkia asioita: Joidenkin kanssa puhun ihmissuhdesälää, joidenkin kanssa pohdiskelen ammatillisesti, joidenkin kanssa vietän iltaa fiilistellen jne. Yhden ihmisen ei tarvitse olla minulle kaikkea.

Ja lisäksi -mielestäni kohtuullisen terveenä aikuisena ihmisenä- totean, että jokaisella pitäisi olla vähän ihan omia asioita/ajatuksia. Ei kaikkea tarvitse leväyttää kuin Jokisen eväitä toisen eteen.

Avoimuus ja suhteen " syvällinen taso" on mielestäni muutakin kuin itsestään kaiken paljastamista.

Mutta mitä enemmän ollaan ystäviä, sitä vähemmän ollaan rakastavaisia.