jämäthänyt..

Samanlaiset tunteet olivat omiani viime vuonna. Tilanne täysin sama. Älä ystävä hyvä kaipaa jotain mitä ei ole olemassa. Menetin kaiken!Nyt pitää vain toivoa, että saan uuden mahdollisuuden. Tajusin kuinka paljon rakastin miestäni, mutta hänpä ei otakaan enää takaisin. Kriisejä tulee ja menee, ei sen tarvitse aina johtaa eroon. Yritä kehittää itseäsi liitossa ja mieti miten itse voisit muuttua. Onko syy todella suhteessanne?

Tarinasi on melkein kuin minun elämästäni – ikää minullakin on lähes kolmekymmentä, pitkä avoliitto takana, yhteinen asuntolaina, muttei lapsia. Ulkopuolisten silmissä elämämme näyttää vähintäänkin täydelliseltä – olemme molemmat hyvissä ammateissa, ansaitsemme hyvin, meillä kaunis tilava koti (eli ts. ”kulissit” ovat todellakin kunnossa), eikä parisuhteessammekaan ole koskaan ollut mitään suurempia kriisejä – tulemme hyvin keskenämme toimeen ja kaikki on ehkä sujunut liiankin helposti.. Mutta, mutta myös minun mielestäni tuntuu, että parisuhteestamme puuttuu se jokin tai se on vain vuosien myötä vain kadonnut jonnekin. Luonnollisesti ymmärrän sen, ettei se alkuajan huuma voi kestää loputtomiin ja villi ihastumisen ja rakastumisen tunne muuttuu pitkässä parisuhteessa ajan myötä ns. arkirakkaudeksi. Vaikka edelleenkin viihdyn todella hyvin mieheni seurassa ja meillä on yleensä todella mukavaa yhdessä, siitä huolimatta koen, etteivät tunteeni miestäni kohtaan ole enää sellaisia kuten niinden kuuluisi parisuhteessa olla. Toivoisin edes joskus pienen hetken tuntevani miestäni kohtaan niitä alkuajan mahan pohjaa kipristäviä rakkauden tunteita, mutta ei :´( - rakkauden kipinä on tosiaan hävinnyt väliltämme (tai siis ainakin minun näkökulmastani – mies vain jaksaa vuosienkin jälkeen olla minuun kovin rakastunut). Erityisesti tämän takia tunnen välillä suunnattomia syyllisyyden tunnetta näiden tuntemuksieni kanssa (tai oikeastaan tunteiden puuttumisen kanssa) ja miksi minulla pitää olla tällainen ”kun mikään ei riitä”-fiilis..

Tilanteemme eroaa teidän tilanteestanne ainoastaan siinä suhteessa, että olemme mieheni kanssa keskustelleet ongelmastamme (tai siis minun ongelmastani). Mieheni on tietoinen siitä, etten ole enää ollenkaan varma rakastanko häntä riittävästi ja siitä, että haluanko jatkaa hänen kanssaan yhteiseloa hamaan vanhuuteen saakka. Vaikka lähes päivittäin haaveilen sinkkuelämästä, niin tuntuu kuitenkin mahdottomalta ajatukselta erota miehestäni ja lähteä yhteisestä kodistamme – ollemmehan me kuitenkin ikään kuin kasvaneet yhteen ja ajatus elämästä ilman tuttua ja turvallista parisuhdearkeamme tuntuu todella pelottavalta. Välillä toivon sitäkin, että mies antaisi jonkin syyn erota hänestä, mutta siihen mieheni on liian kiltti ja kunnollinen – hän on rehellinen, luotettava, ei lyö, ei käytä liikaa alkoholia jne. positiivistin seikkojan lista on loputon. Mutta silti vain koen parisuhteemme todella epätyydyttäväksi ja ahdistavaksi, koska en rakasta miestäni tarpeeksi – ikävä kyllä tunteita ei voi pakottaa. Toisaalta tuntuu vain siltä, että tuhlailen tässä molempien rakkausaikaa, koska minulla ei ole selkärankaa lopettaa tätä epätyydyttävää suhdettamme. Sitäkin olen miettynyt todella usein, että miksei ole? Ehkä päällimäisenä painaa pelko siitä, että teen tässä elämäni suurimman virheen, enkä tule enää löytämään rinnalleni näinkään tyydyttävää parisuhdetta.. Koska itse painiskelen ihan vastaavassa tilanteessa kuin sinä, niin en osaa sinua kummemmin neuvoa (tai kuka oikeasti voi rehellisesti väittää pystyvänsä neuvomaan toista tällaisissa päätöksissä – jokaisen itse vain täytyy tehdä ne päätökset – meni syteen tai saveen) – voin vain hyvin omasta kokemuksesta kuvitella miltä sinusta tuntuu.. Ehkä sen verran voisin sinulle antaa vinkkiä, että sinun kannattaisi puhua asiasta miehesi kanssa (huolimatta siitä, että sinusta tuntuu, etteivät puheet autta). Myös jollekin luotettavalle kavereille puhuminen voi auttaa – olen itse jopa löytänyt paljon uusia ystäviä tämän ”kriisimme” aikana (jotain positiivista tästä tilanteesta on sentään poikinut ;) Toivon, että myös sinä saisit tehtyä jonkinlaisen päätöksen elämässäsi – tilanteen ratkaisuvaihtoehtojahan on ainoastaan kaksi – joko eroat miehestäsi (niin isolta ja pelottavalta muutokselta kuin se tuntuukin) tai sitten päätät jatkaa miehesi kanssa ja yrittäisitte yhdessä syrjäyttää sen arkisen kaverirakkauden (ainakin hetkittäin – siihen ei ole olemassa mitään vippaskonsteja, vaan se vaatii kovaa työtä, mutta ensin sinun täytyy selvästi yrittää jostain löytää motivaatio suhteenne uudelleenrakentamiseen). Minultakin tuo motivaatio puuttui täysin vielä hetki sitten, mutta ihan viime päivinä olen löytänyt ihan hitusen motivaatiota – ehkä sittenkin jaksan vielä kerran yrittän löytää kadonneet tunteeni miestäni kohtaan (tai siis yritän sitä yhdessä mieheni kanssa). Olen myös luvannut itselleni, että jos tämän viimeisen yrityksen myötä en ole vieläkään onnellinen ja tyytyväinen suhteeseemme, niin sitten meidän on erottava. Olen sen velkaa sekä miehelleni ja itselleni! Mutta hyvää kevättä ja voimia sinulle ”auringonkukka”!

Täällä on kanssa vähän sama juttu. Olen ollu avoliitossa n.7 vuotta. Ikää on nyt itselläni 26 vuotta.ei lapsia. siis ensimmäinen vakava suhde, tai oikeastaan ensimmäinen minkäänlainen suhde. en siis tiedä enää, mitä tehdä. kun tuntuu, että suhde vaan junnaa paikallaan, enkä edes tiedä mitä tunnen miestäni kohtaan.. mieheni on ollut mulle hirveän tärkeä, ja tulee varmaan aina olemaan.. mutta monesti mietin, että pitäisikö erota. mieheni haluaisi kuitenkin jatkaa kanssani, sen verran ollaan puhuttu. meillä on ollut sellainenkin kriisi, että kerran menin baarista erään miehen luokse yöksi ja menin sänkyynkin, mutta homma jäi kesken kun tuntui että en voi.. no, mieheni sai tietää ja hän kostoksi etsi baarista kans naisen, ja meni sänkyy. jälkeenpäin hän on katunut hirveästi. itse en oikein tiedä mitä ajatella omasta yöreissustani, enkä miehenikään pettämisestä.. kuitenkin tuntuu hirveän vaikelta tämä suhde. tuli sekava kirjotus, mutta yritin sanoa että vähän sama tilanne täälläkin: ollako vai eikö olla. siis mitä tehdä?