Olemme hakemassa avioeroa 15 vuoden avioliiton jälkeen. Asumme vielä yhdessä ja etsiskelen lastemme kanssa uutta kotia meille. Tulevaisuus ahdistaa ja pelottaa hirveästi, koko ajan sattuu, mutta niin pelottaa myös se ajatus, että jäisimme tähän ja mikään ei muuttuisi. Voi kun tunteet saisi tapettua ja pystyisi toimimaan niin kuin kone. Suurin toiveeni on, että olisin jo vanhus, joka odottaisi kuolemaa, elämä elettynä ja taakse jääneenä, ahdistus olisi poissa.
Sattuu
Sattuu
91724
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Heippa!
Olen tosi pahoillani tilanteestasi...
Mutta, kuten itse totesit, niin yhdessä pysyminenkin pelottaa. Kahdesta pahasta pakko valita se vähemmän paha; niin raadollista, mutta totta.
Ajattele niin, että tuska eron jälkeen helpottaa jossain vaiheessa, huonossa liitossa se jatkuu loputtomiin. Kyllä aika parantaa, vaikkei siihen varmaan jaksa tässä vaiheessa tuudittautua.
Mutta älä vaivu synkkyyteen, ilmeisesti aikaa tuohon vanhuuteen vielä kuitenkin...?
Muista, että lastesi takia sinun on jaksettava vetää eron kivireki perässäsi, on myös heidän tulevaisuudestaan kyse. Ojan pohjalta et kykene toimimaan.
Toivon sulle voimia ja yritä nähdä kevään paistava aurinko!!!
luomiseen liittyy äärimmäistä tuskaa. Miksi heittäisit elämäsi menemään. Tee elämässäsi sellaisia päätöksiä jotka lähtevät sinusta itsestäsi, silloin kuljet kohti tasapainoisuuttasi sekä ominta itseäsi. Mieti mitä ja miksi teet mitäkin, silloin omantunnontuskasi alkaa hitaasti antaa periksi.
Voimia ja ajatuksia elämääsi.
Ihmeitä ei pidä odotella, ihmeitä pitää tehdä. -Tommy Taberman-
Tiedän tunteesi. Itse erosin 3kk sitten 18 vuoden avioliiton jälkeen. Olin jo vuosia ollut "hukassa" -rakastin kyllä miestäni, mutta yhteisiä mielenkiinnon kohteita ei ollut. Tuntui, kuin kuolisin sisältäkäsin, vaikka minussa paloi tuli, mutta hän oli se "kaavoihin kangistunut" ja tapojensa orja eikä mitään uutta intressiä kaivannut elämäänsä. Tottakai ero sattuu aina ja pelottaa myös -niin myös meidän tapauksessa. Kun sitten vihdoin saimme yhdessä päätöksen tehtyä, että eroamme, niin asiat lätivät rullaamaan. Nyt minusta tuntuu, että voin hengittää taas rauhassa. Minulla on yhä tunteita ex-miestäni kohtaan, eikä oloa helpota yhtään se, että exä löysi heti netistä uuden naisen tilalle. Ajattelen kuitenkin, että itse minä eroa halusin, kun en ollut onnellinen hänen kanssaan ja kuitenkin haluan, että hänen on hyvä olla, vaikka minuun ehkä sattuukin -se menee aikanaan pois. Lapset ovat yhteishuoltajuudessa ja ainakin vielä näyttää, että hyvin ovat selvinneet. Uusi asunto on alla ja on aika alkaa katselemaan ympärilleen. Elämä voittaa -usko pois. On vain käännettävä uusi sivu elämän kirjassa. Jos olette tehneet kaikkenne, että liittonne onnistuisi, eikä mitään enää ole tehtävissä, niin älä jää roikkumaan onnettomaan liittoon. Meillä on vain yksi elämä elettävänä!
Vaikka sattuu, niin se helpottaa ajan kanssa...
Sä oot kans fiksu immeinen! Mukava lukea jotain järkevää täällä..piä toi!
Minä en tiedä mitä on tehdä kaikkemme, jotta liitto onnistuisi. Matelemaan en enää suostu. Perheterapiaan olen häntä pyytänyt, mutta vastaus oli jyrkkä ei. Kysyessäni miksi ei, hän sanoi vain, että ei tahdo. Tuo jyrkkä ei kelpasi minulle hyvin, koska myös minusta ajatus oli vastenmielinen, joten jätin tuon kysymyksen tuohon yhteen kertaan. Tapojeni vastaisesti en alkanut kerjäämään enkä rukoilemaan. Ainoa keino jatkaa tätä liittoa, on luopua omista haaveistani. Minun suurin haaveeni on, että meillä ja lapsilla olisi koti, jossa saisimme olla vapaasti. Koti, jossa saisi käydä lasten kavereita. Koti, jossa voisin töistä tullessani juoda rauhassa kupin kahvia ja lukea iltapäivälehden. Minäkään en halua tehdä enempää avioliittomme hyväksi enempää, mutta olenko tehnyt tarpeeksi? Eräs ystäväni rukoilee liittomme puolesta, mutta en haluaisi hänen rukoilevan, koska en halua liittomme jatkuvan enää. Haluaisin, että hän rukoilisi, että löytäisimme hyvän kodin, jossa viihtyisimme. Kodin, jossa olisi lämmin ja vapautunut tunnelma.
Jotenkin jää vähän epävarma olo tuota sinun tekstiä lukiessa.
Jotenkin sinä epäilet oletko yrittänyt tarpeeksi,mutta kuitenkin kaipaat vapauteen.
Mieti nyt teetkö ero päätöksen sittenkin liian hepposin perustein.Eihän mikään liitto ole yhtä onnelaa jatkuvasti.Joskus ottaa päähän ja tosi kovasti.Mieti nyt sinua ei ole edes petetty suhteessasi,toisin kuin minua.Minä ajattelen eroa aina viimeisenä vaihtoehtona.
Oletko sanonut miehellesi että perheneuvolaan meno on sinun viimeinen puhallus hiilokseen ja jos hän ei lähde sinä eroat?
Meillä oli aivan samanlainen ilmapiiri aikoinaan.Sitten ilmeni vielä miehen uskottomuus.Voit vain kuvitella että elämä ei ole ollut helppoa.Meidän puolesta on myös rukoiltu ja olen rukoillut myös itse.Ja se on sitten ollut meidän pelastus.Minä rakastan miestäni,joku varmaan sanoo että olen riippuvainen hänestä,mutta sitä se ei ole.
Mutta tiedän sen että ei pidä luovuttaa heti vaikeuksien tullen.Meillä se on kannattanut sillä suhteemme on menossa parempaan suuntaan ja elämä alkaa taas hymyillä.
Toivon sinulle voimia,eikä minun mielipiteeni ole oikea,välttämättä.Tiedän ettei sinulla ole helppoa,mutta ei elämä välttämättä ole yhtään sen helpompaa eron jälkeen ja uudessa suhteessakaan.Sen olen saanut nähdä ystävieni kautta.
Niin joskus ottaa tosi kovasti päähän, neljä vuotta masennuslääkkeitä, unilääkkeitä ja rauhoittavia ja luojan kiitos terapiaa. Ensimmäistä kertaa näen tunnelin päässä valoa, muutakin kuin loputonta pimeyttä. Ensimmäistä kertaa elän toivossa, että saan hallita omaa elämääni. En voi varmasti sanoa, että en tee virhettä, mutta tuo mahdollinen virhe antaa kuitenkin toivoa paremmasta elämästä. Niin, kun asettelee rinnakkain sanat pettäminen, väkivalta, juominen, henkinen väkivalta, välinpitämättömyys, niin niitä on aika vaikea vertailla mikä on pahinta. Tiedät, että ei pidä luovuttaa heti vaikeuksien tullen, mikä on heti, viikko, kuukausi, vuosi, kymmenen vuotta? Ja missä uudessa suhteessa? Minulla ei ole aikomustakaan päästää ketään miestä elämääni enää sotkemaan.
Niin, minun mieheni on nk. kunnollinen mies, ei juo, ei polta, ei käy kapakoissa, ei harrasta mitään, ei kuuntele musiikkia, ei lue paitsi Hesaria (sitä hän rakastaa yli kaiken), on aina kotona, mutta on yksi asia ylitse muiden mikä merkitsee hänelle äärettömän paljon ja se on raha. Hän on taitava säästäjä, mutta tämä on johtanut siihen, en saisi ostaa edes iltapäivälehteä, kotia ei saisi laittaa, kaikki on tehtävä salaa tai väkisten. Viimeinen pisara oli, kun hän alkoi kohdistaa tätä säästäväisyys-kampanjaa lapsiin. 12-vuotiailla ja 14-vuotiaalla on jo tarpeita. Hän ei ymmärrä niitä ja tuloksena on monen tunnin raivoaminen. En rakasta häntä, mutta en myöskään halua hänelle pahaa, hänet on vain kasvatettu niin. Olen palvellut häntä, silittänyt hänen vaatteensa, tehnyt ruoat, siivonnut, jotta hän olisi tyytyväinen, mutta hän ei ole. Hän on lähes aina huonolla tuulella ja mikään ei ole hyvin. Joskus ajattelen, että hänellä ei ole tunteita, hänellä on kaksi olotilaa, joko hän huutaa tai sitten hän ei puhu mitään. Niin on aina ollut. Hän häiriintyy pienestäkin epäjärjestyksestä, remontit ovat hänelle raivon aihe, kukaan ei osaa tehdä mitään oikein ja aina häntä laskutetaan liikaa ja työ on tehty huonosti. Olen syönyt vuosikausia masennuslääkkeitä ja ollut luovuttamassa elämästä jo monta kertaa. En ole voinut myöntää sitä, että avioliittomme oli virhe, mutta tuotti tämä virhe jotain todella hyvääkin, kaksi lastamme, heidän takiaan minun täytyy jaksaa. Ajattelin, että jos vain oikein yritän pitää hänet tyytyväisenä, niin hän muuttuu. Vieraiden läsnä ollessa hän ei anna minun puhua edes muutamaa sanaa, ilman, että hän sanoo siihen sanottavansa kovalla äänellä. Menen tästä noloksi. Jos joudumme olemaan yhdessä jossain, jännitän koko ajan, että hän taas sanoo jotain, joka saa minut häpeämään. Elämäni on yhtä kulissia, voi kuinka vaikea on myöntää itselleen, että aviomieheni ei välitä minusta, eikä arvosta minua. Toivoisin niin kovasti, että hän löytäisi jonkun, jota hän rakastaisi. Hän on luvannut auttaa meidät alkuun. Haen aso-asuntoa ja hän maksaa rahoitus-osuuden ja antaa vielä ylikin. En halua puolta omaisuudestamme, koska tosi asia on, että ilman hänen säästäväisyyttään ja hänen vanhempiensa säästäväisyyttään, meillä olisi huomattavasti vähemmän. Nuo rahat eivät kuulu minulle, enkä edes halua niitä. Toivon, että kun en esitä hänelle vaatimuksia, hän olisi hieman onnellisempi. Hassua, mutta suuri surun aihe on kissamme, joka on saanut tulla ja mennä vapaasti ja on erityisesti lapsille äärettömän rakas. Jos en saa mistään pientä rivitaloasuntoa, niin voikohan tuon viisivuotiaan katin opettaa vielä sisäkissaksi?
Luen viestejänne uudestaan ja uudestaan, toivon niin, että tuo olisi totta, mitä sanotte. Viestinne antavat toivoa paremmasta, kiitos teille.
Elämäsi tuntuu kamalalta, näin lyhyesti sanottuna. Vai onko se elämää ollenkaan. Oletko keskustellut miehesi kanssa ja kertonut, miten kärsit jne. Jos, niin kannattaa muuttaa erilleen. Ehkä hän silloin huomaa, miten tärkeä olet hänelle. Minusta sinun ei ainakaan heti kannata rynnätä uuteen suhteeseen, sillä jokaisessa suhteessa on omat probleemansa. Mutta ei tuollaistakaan elämää kannata elää. Ja lapsethan kärsii. Mutta anna heidän olla yhteydessä isäänsä niin paljon kuin haluavat, sillä se on lapsille tärkeää. Jos itse eivät halua, se taas on eri juttu. Isoja lapsia kun ovat, pystyvät itse päättämään. Minä olin 18 vuotta aviossa ja tie tuli täyteen. Erosta on 7 vuotta ja vaihtelevalla onnen menestyksellä olen jatkanut. Uudet suhteet eivät ole onnea tuoneet, mutta yksinkin nainen pärjää nyky Suomessa. Tsemppiä loppuelämääsi.