Tilanne on suurinpiirtein tämä:
Seurusteltu 5 vuotta, joista 3 vuotta naimisissa. Rakkautta oli ja vieläkin on. Itse olen ailahtelevainen, draamahakuinen ja voimakkaasti seksuaalinen henkilö. Mies on ihanneaviomies, mutta aivan liian tylsä minulle. Polte on alkanut vuosi sitten, pakko päästä maailmalle, olemaan ystävien ja muiden miesten kanssa. Luulin, että se menee ohi, mutta se vaan vahvistuu. En haluaisi erota, pelkään vähän yksinäisyyttä ja turvattomuutta, ja rakastan miestäni jollain tavalla. Toisaalta unelmoin jatkuvasti siitä, mitä tekisin, jos olisin vapaa. Mies on edelleen rakastunut ja tyytyväinen minuun.
En haluaisi satuttaa häntä ja voisin oikeasti elää hänen kanssaan loppuelämäni. Vapaudenkaipuuni ja arjen vihaaminen on kuitenkin niin vahvaa, että pelkään, ettei yhteiselämästä tule yhtään mitään. Tiedän, että mies ei vaihtamalla parane, ja siksi en kaipaa mitään seurustelusuhteita. Haluan vaan olla sinkku.
En uskalla kertoa tunteistani miehelle, ne loukkaavat häntä varmasti valtavan paljon. Koen kuitenkin, että minun on tosissaan mietittävä sitä, mitä aion tehdä. Onko kenelläkään samanlaisia tuntemuksia, avioliitto on hyvä, eikä ole mitään muuta syytä erota kuin se, että on niin kyllästynyt ja tylsistynyt? Hävettää myöntää edes itselleen, että on valmis lähtemään suhteesta näin naurettavasta syystä... Onko tämä vain jotain normaaliin avioliittoon kuuluvaa vaihetta?
Seurusteltu 5 vuotta, joista 3 vuotta naimisissa. Rakkautta oli ja vieläkin on. Itse olen ailahtelevainen, draamahakuinen ja voimakkaasti seksuaalinen henkilö. Mies on ihanneaviomies, mutta aivan liian tylsä minulle. Polte on alkanut vuosi sitten, pakko päästä maailmalle, olemaan ystävien ja muiden miesten kanssa. Luulin, että se menee ohi, mutta se vaan vahvistuu. En haluaisi erota, pelkään vähän yksinäisyyttä ja turvattomuutta, ja rakastan miestäni jollain tavalla. Toisaalta unelmoin jatkuvasti siitä, mitä tekisin, jos olisin vapaa. Mies on edelleen rakastunut ja tyytyväinen minuun.
En haluaisi satuttaa häntä ja voisin oikeasti elää hänen kanssaan loppuelämäni. Vapaudenkaipuuni ja arjen vihaaminen on kuitenkin niin vahvaa, että pelkään, ettei yhteiselämästä tule yhtään mitään. Tiedän, että mies ei vaihtamalla parane, ja siksi en kaipaa mitään seurustelusuhteita. Haluan vaan olla sinkku.
En uskalla kertoa tunteistani miehelle, ne loukkaavat häntä varmasti valtavan paljon. Koen kuitenkin, että minun on tosissaan mietittävä sitä, mitä aion tehdä. Onko kenelläkään samanlaisia tuntemuksia, avioliitto on hyvä, eikä ole mitään muuta syytä erota kuin se, että on niin kyllästynyt ja tylsistynyt? Hävettää myöntää edes itselleen, että on valmis lähtemään suhteesta näin naurettavasta syystä... Onko tämä vain jotain normaaliin avioliittoon kuuluvaa vaihetta?
Vastaukset 34
Vanhimmat
... samoja asioita mietin minä. Miehessä ei ole mitään "vikaa", jonka voisi eritellä. Ainoastaan elämänasenteemme on hyvinkin erilainen. Minä hyvin ulospäinsuuntautunut, menevä ja spontaanikin. Hän on rauhallinen, viettäisi aikaa mieluiten kotona kahdestaan (kyllä minäkin kotona viihdyn, mutta en jatkuvasti) tai liikkunnan parissa ja minä taas ulkona ystävien seurassa. Aikaisemmin halusin hänetkin mukaan, mutta koska hänen aseenteensa kaikkea tällaista kohtaan oli hyvin negatiivinen, en enää haluakaan häntä mukaan minnekään. Mieluiten juhlisin yksin.
Minulle on iskenyt ihan mieletön sinkkuuden kaipuu... ehkä eniten juuri siksi, että joudun hyvin paljon muokkaamaan minulle luonnollista käytöstä mieheni vuoksi. Välillä olen asiasta yrittänyt puhuakin, mutta miehelläni on hyvin vahvat mielipiteet siitä, miten elämää pitää elää ja tietenkin hänen mielestään hänen tapansa on se ainoa oikea.
Pelko tulevaisuudesta on suuri. En haluaisi heittää hukkaan periaatteessa ihan hyvää liittoa ja yksinäisyyskin pelottaa. Toisaalta tuntuu hurjalta ajatella, että eläisin tässä olotilassa lopunelämääni, jota alle kolmekymppisellä on edessä toivottavasti vielä paljon.
Mutta yritys jatkuu, ehkä tämä on ohimenevä vaihe, joka toivottavasti ei kestä toista vuotta. Koska toista vuotta en tässä ahdistuneessa olotilassa pysty elämään. Joko minun pitää muuttua tai mieheni pitää muuttua, mieluiten molempien vähän. Katsotaan, onnistuuko!
En ole kylläkään naimisissa, avoliitossa kyllä ja mulla on sama ongelma.mielestäni parisuhteemme on tylsä, seksikin on osaltani pakollista kun nyt kerran parisuhteessa ollaan ja mieheni haluaa.vapauden kaipuu on kova ja muut miehet ovat alkaneet kiinnostaa.uuteen suhteeseen ei ole hinku.mieheni on ihannemies, turvallinen, luotettava.mutta...haluaisin jotain sähköä suhteeseen.Rakastan miestäni, mutta luulenpa että se on enemmänkin kaverillista rakkautta.Vaikea tilanne.Ollaan 1v 7kk oltu yhdes josta 1v 4kk asuttu yhdes.
Näyttää siltä ettei naiset halua kuin yhden yön juttuja ... Siin banaanille hyvä mutta pitkäjänteiselle perheensuunnittelulle huono. Olen käytettävissä :--)
että oletko itse tylsä? Voihan sitä itseään toteuttaa monella tavalla ja hankkia sisältöä elämäänsä, ihan ilman eroa tai niitä muita miehiä. Ei se mies sitä tylsyyttä poista, vaan ihan sinä itse. Ja ehkä se mieskin siitä herää, kun sinä aktivoidut. Itse olen sinkkuna tällä hetkellä ja siinä ei ole mitään niin hohdokasta, päinvastoin on paljon yksinäisiä hetkiä.
Joillekkin ei sitten mikään ole hyvä. Kaikilla ei ole onnellista avioliittoa, joillakin ei ole edes kattoa pään päällä, jotkut kärsivät nälkää, joitakin pahoinpidellään kotona, jotkut kärsivät sodasta ja sinä kehtaat valittaa, että sulla tylsää.
Ehkä haluaisit jotain jännitystä elämääsi. Voin tulla pahoinpitelemään sinut, niin saat kiihkeää kotielämää tai voidaan myydä sinut lähi-itään jollekkin kamelinkesyttäjälle jalkavaimoksi. Sopisit hyvin myös halvaksi katuhuoraksi, sutenöörin tietysti ottaessa oman osuutensa palkkiostasi. Olisiko tässä tarpeeksi jännitystä elämääsi?
Hyvä muijat lähtekää lätkiin vaan, niin tulee hyviä miehiä markkinoille, ja ne viedään heti!
Voi voi, valitettavasti elämässäni on ollut hyvinkin paljon ikäviä ja traumatisoivia tilanteita. Katutytöksi tai pahoinpitelyn uhriksi en kaipaa, kauheita asioita on tapahtunut muutenkin.
Itsekin tiedostan, että ongelmani on niin pieni, että häpeän sitä itsekin. Haluaisin vaan päästä yhteisymmärrykseen itseni kanssa siitä, mitä itseasiassa elämältä haluan. Sellainenkin ajatus on hiipinyt päähän, että ehkä en haluakaan elää kenenkään kanssa yhdessä koko elämääni. Yhteiskunnan painostuksesta ja tavasta ihmiset asuvat yhdessä, ovat naimisissa ja harrastavat seksiä saman ihmisen kanssa koko ikänsä. Puolet eroavat, kun eivät jaksa tylsyyttä, osa sitten valittaa tällä ja tuolla avioero-palstalla, että miten sen kuihtuneen suhteen saa kuntoon... Mietin vaan, että onko siinä sitten mitään järkeä elvyttää sellaista suhdetta, josta ei saa mitään irti vain sen takia, että yhteiskunnassa on hyväksytty vain sellainen tapa, että ollaan naimisissa koko ikänsä...
Ja kyllä, jos päästäisin mieheni menemään, joku todella onnellinen nainen saisi hänet. Hänen hyvyys ei olekaan tässä se kysymysmerkki, vaan se, että en taida olla tarpeeksi hyvä hänelle...
siihen, että sinulla voi olla oma kriisi menossa. voisitko kehittää itsellesi menoja ilman eroa?Minä erosin miehestä, ja nyt kauhea ikävä. Takaisin ei sitä enää saa, sitä tylsyyttä, joka vain vaati oman itsensä muuttamista, kasvamista ja uusien asioiden etsimistä, mutta kaikki se olisi ollut parempi tehdä parisuhteessa eläen. Nyt se entinen kaipuu on muuttunut pakkopullaksi ja jopa säälittäväksi epätoivoksi löydänkö enää koskaan miestä, joka natsaa samanlailla ja jota rakastan....Riutuen, kohtalotoverisi huonolla hollilla ja paluuta ei ole
Minäkin olen varma, että miehestäni joku (jos siis tapahtuu se pahin, eli ero) saa varmasti erittäin hyvän miehen. Se, että minä en ainakaan tällä hetkellä tunne oloani onnelliseksi hänen kanssaan ei tarkoita sitä, että hän olisi jotenkin huono. Ehkä me emme vain yhdessä ole hyvä yhdistelmä. Ja tiedän, myös, että ongelmani ei ole mitään verrattuna siihen, että mieheni olisi väkivaltainen tms. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että olen hyvin ahdistunut ja jopa onneton.
Mutta koska kuitenkin tiedostan, että mies on normaaleilla kriteereillä hyvä mies, en vielä aio luovuttaan. Yritän nyt katsoa, josko minäkin sen tajuaisin ja saisin tunteeni palaamaan. Mutta mitä ihmettä sitä voi tehdä, kun järjellä tajuaa, että kaikki hyvin, mutta silti on onneton??? Kertokaapa mulle vastaus tuohon, niin olen hyvin tyytyväinen.
Mulla on myös sama tilanne, paitsi että emme edes asu yhdessä. Sulle ja muille valittaneille vois sanoa, että mun omastakin mielestä tämä on melko tyhmä juttu mutta tunteilleen ei vaan voi mitään. Ja tuntuu epäreilulta pitää miestä mukana kun sydän on jo menossa toiseen suuntaan - sinne vapauden suuntaan. Meillä on ollut sellanen on-off suhde 3 vuotta ja taas kerran kaipaan muualle. Pitäisi kai uskoa jo ettei tästä tule mitään, vaikka tyyppiä rakastankin :( Voisimpa vain jotenkin muuttaa sen miten ajattelen, en VOI jättää häntä, murtuisi.
Huonoa itsetuntoa ei saisi pönkittää muiden kustannuksella. Ole reilusti sinkku, jos sinkuttaa. Minä taas haluaisin kunnon rehellisen suhteen, jossa satsataan parisuhteeseen ja mennään yhdessä eteenpäin toisiaan kunnioittaen. Ensin on ajatus ja sitten on teot. Älä leiki toisen tunteilla, vaan anna hänellekin mahdollisuus todelliseen onneen.
Mutta olipa ainakin jännää... http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000574&posting=22000000008175589
Niinpä niin, se jos kaipaa onnellisuutta, yhteisiä ja omia yksityisiäkin iloja, niin tarkoittaa tietenkin sitä, että haluaa tulla hakatuksia. Olispa joo jännää!!!
Tapahtumarikas elämä, jännittäväkin sellainen voi käsittääkseni olla muutakin, kuin jännitystä siitä, koska tulee seuraavan kerran turpaan. Oletko eri mieltä?
Mutta kuitenkin, ymmärrän, että tällaiset pohdiskelut särähtävät toisten korvaan, kun kaikki on periaatteessa hyvin. Eikö kuitenkin ole positiivinen asia, että kuitenkin yritämme saada elämäämme (ja nimenomaan yhteistä) toimivaan kuntoon, eikä ihan heti luovuteta. Pohdiskellaan ja analysoidaan, mitä elämältä halutaan ja tehdään päätöksiä sen pohjalta hätiköimättä. Jonkinlainen perusonnellisuus meillä kaikilla on kuitenkin tavoitteena. Tällaisessa ahdistuneisuudessa, jossa tuntuu, että sydänkin pakahtuu on vaikea elää. Helpompaa kuitenkin kuin sitä nyrkkiä peläten, tiedän!
Mitäs jos naiset keksisitte ihan itse jotain parisuhteidenne piristämiseksi, jos teillä on niin tylsää. Varmasti molempia kiinnostavia asioita ja tekemistä löytyy, mutta sen, joka on tylsistynyt, pitää itse ottaa edes silloin tällöin ohjat käsiinsä. Valitettavasti monet kaatavat tämänkin vastuun kokonaan miestensä harteille ja odottavat hiljaa tekemättä asialle yhtään mitään. Se on pelkkää laiskuutta ja saamattomuutta. Miehet eivät ole ajatuksia lukevia henkilökohtaisia ohjelmatoimistojanne.
Mitäs, jos minä keksisin sekä yhteistä (lähinnä aikaisemmin, nyt en enää haluakaan häntä aina mukaan) että omaa tekemistä. Yhteisiin hän ei halua osallistua (jos siis ei ole juuri sitä, mistä hän pitää) ja omiin menoihini suhtaudutaan mykkäkoululla. Omat menoni saisivat olla ainoastaan niitä miehen hyväksymiä menoja, menoja, jotka hän näkee oikeutetuksi. Ei minua ainakaan piristä, vaikka minulla olisikin ollut hauskaa, jos kotona odottaa erittäin tympääntynyt mies. Se ahdistus kotona kumoaa juuri koetun kivan.
Kyllä alkaa veri kiehumaan kun tällaisia juttuja lukee! Ei hyvää päivää.
Älä leiki toisen ihmisen elämällä tai tunteilla. Jos et rakasta, ota ero. Jos haluat uuden miehen, ota ero. Mutta älä pidä toista löysässä hirressä vuodesta toisteen.
Onko sinusta reilua, että miehesi rakastaa sinua täydestä sydämestään, on kaikin puolin ihanneaviomies (kuten itse kerrot), ja sinä vaan haaveilet jostain kitaransoittajasta? Ei tasan ole reilua!
Tämä on taas tämä sama tilanne. Nainen haluaa olla vapaa tulemaan ja menemään miten haluaa, mutta haluaisi silti lunastaa parisuhteen edut, turvallisuuden ja muut. Ei käy, pitemmän päälle joudut valitsemaan jomman kumman.
Joko otat eron ja menet hankkimaan sitä draamahakuista, voimakkaasti seksuaalista elämää jostain muualta, tai sitten otat itseäsi niskasta kiinni. Otat kissan pöydälle ja kerrot miehellesi mikä kiikastaa. "Sinä olet ihanneaviomies mutta, minä kaipaisin suhteeseemme lisää jännitystä, erotiikkaa etc."
Olipas vaikeaa. Jos kerran suhteenne on niin hyvä, miksi et puhu miehesi kanssa reilusti? Vai oletko kuvailemani itsekäs narsisti, joka vain elää toisen siivellä, antamatta itse mitään? Minä heittäisin tuollaisen selän takana juonittelevan naisen ulos välittömästi. Tuollaisia ajatuksia kun nainen saa päähänsä, ne eivät sieltä lähde kulumallakaan. Luisut aina vaan kauemmaksi miehestäsi, aina vaan lähemmäksi pettämistä.
Häpeä! Vai kehtaatko tunnustaa miehellesi tuon kaiken? Tuskinpa vaan. Haaveilet vaan siitä kitaransoittajasta, ja kenties jossain vaiheessa lähdetkin sellaisen matkaan. Sitten tulet takaisin kerjäämään armoa, kun kitaransoittaja soittelee seuraavan naisen kanssa ja on jo unohtanut sinut.
Surullista luettavaa kyllä. Mutta omasta kokemuksesta tiedän, että ei elämä ole aina oikeudenmukaista. Olen mies, äskettäin eronnut. Avioliittomme oli nimenomaan tylsä tai ainakin muuttui sellaiseksi jo vuosia sitten. Otin asian esille heti havaittuani ja koetin kaikin taitamillani tavoilla saada suhteeseemme piristystä. Yritin keskustella, olla hellä, olla "raju" jne...ei mitään...tuuutttuuutttuuut. Ei ketään kotona. Kysyin, että ymmärtäähän hän varmasti, että jos näin jatketaan, alan varmastikin kiinnostua muista. Kuusi vuotta kului, halusin eroa. Näin jälkeenpäin ajatellen...ei kaduta, että puhuin. Eikä kaduta, että halusin yrittää. Eikä kaduta, etten pettänyt....eikä kaduta, että erosimme.
Kylläpä turisit kivasti. Minä olen 2 vuotta sitten eronnut, mutta eri syistä kuin sinä: viina ja sen tuomat lieveilmiöt. Jutun loppu vain on sama. Ei kaduta, että yritin tarpeeksi pitkään. Ei kaduta, että en pettänyt. Eikä myöskään kaduta, että erosin.
Kannanpa minäkin korteni kekoon, kun aihe vaikutti NIIN tutulta..
Juuri tällaisten "mielihalujen" johdosta äskettäin yksin jätettynä, voin antaa vain yhden neuvon teille naisille, jotka koette miehenne tylsiksi, välinpitämättömiksi, jne. ja haikailette vapauden ja sinkkuelämän perään.. Jos tuntuu siltä, että suhteenne muuten on hyvä, puhukaa ajatuksistanne ja tunteistanne rohkeasti ja suoraan kumppanillenne, älkääkä pitäkö niitä sisällänne! Jos mies todella rakastaa ja hänelle kerrotaan, että tätä menoa loppu on lähellä, niin varmasti löytyy virtaa ja kiinnostusta tehdä suhteesta onnellinen.
Valitettavasti itse en saanut tätä mahdollisuutta, koska tätä nykyä ex-avopuolisoni ei osannut kertoa tunteistaan! Jos olisin hyvissä ajoin saanut tietää hänen mietteistään, olisin varmasti pystynyt tilanteen korjaamaan. Siinä vaiheessa, kun asia lopulta tuli ilmi, oli jo liian myöhäistä! Kaikkeni yritin, jotta suhteemme ei päättyisi, mutta hänen ajatuksensa sinkkuelämästä olivat jo niin vahvat, ettei mikään enää auttanut! Nyt kun näin kävi ja olemme vihdoin puhuneet asiasta, tiedän mikä meni vikaan ja mitä olisin voinut tehdä toisin.. Näin jälkeenpäin en voi muuta todeta, kuin että helppo nakki, jos vain olisi tiennyt jonkin asian todella olevan huonosti!
Niin kuin joku jo aikaisemmin mainitsi, emme me miehet ole ajatustenlukijoita! Se ei toimi, että tyytymättömyys suhteeseen yritetään ilmaista ihan jostain muusta asiasta marmattamalla! Puhukaa siitä, mistä kenkä todella puristaa!
Se jos joku on väärin, että esimerkiksi minulle ei annettu mahdollisuutta osoittaa, että pystyn olemaan huomioonottavampi jne. Rakastan häntä niin paljon kuin vain jotakin voi rakastaa, olen aina ollut ja tulen olemaan uskollinen ja rehellinen eikä seksielämässämmekään ole ollut kummallakaan valittamista.. Rakkaus minua kohtaan ei ole omien sanojensa mukaan häneltäkään kadonnut, eikä minussa mitään ns. vikaa ole, mutta kun on saatava olla sinkku niin millään olemassa olevalla ei näköjään ole mitään painoarvoa!
En ymmärrä mikä siinä sinkkuilussa viehättää!? Itse olen siihen aikanaan kyllästynyt, ja uskon että jokainen jossain vaiheessa saa siitä tarpeekseen.. Ei se ruoho todellakaan ole sen vihreämpää siellä aidan toisella puolella, vaikka joskus voi siltä näyttääkkin! Puhumalla pitäisi asiat selvittää ja tehdä siitä olemassa olevasta suhteesta molempia tyydyttävä.
Näin kolmenkymmenen ikävuoden korvilla ja kahden pitkän, epäonnistuneen suhteen jälkeen tuntuu, etten jaksaisi enää yrittää ja aloittaa taas alusta.. Vielä jokin aika sitten olin niin onnellinen kuin olla ja voi. Ajattelin, että tässä sitä elää lopun elämänsä ihanan naisen kanssa ja sitä rataa.. Sitten kun se kaikki vedetään jalkojen alta, niin voitte vain kuvitella miltä se tuntuu!
Joo...
Mä kerroin sitten eilen mun poikaystävälle, että muhun on iskenyt vapaudenkaipuu, ja avauduin siis koko asiasta ihan kunnolla, kerroin myös että rakastan häntä ja niin edelleen. En uhannut erolla missään vaiheessa. Mutta ei näköjään olisi kannattanut koska sain vaan kuulla, että tottakai näin kävi koska kuulemma vain harva nainen on harrastanut seksiä niin monen miehen kanssa kuin minä. En tiedä miten se sitten liittyi koko asiaan. Enkä oikein usko, että olisin maailman mittakaavassa NIIN kokenut. Lisäksi kaikki on kuulemma omaa syytäni ja syytti minua siitä, että olen pilannut kaiken ja tivasi sitä, miksi ylipäätänsäkään aloin seurustella hänen kanssaan. Jos tiesin että teen näin. No en todellakaan tiennyt, vaan olin päässäni suunnitellut elämä yhdessä eteenpäin, sitten joku vaan sammui...
Että aina tuo ei ilmeisesti ole hyvä idea. Hän ei kaikesta huolimatta aio kuulemma jättää minua, joten en todellakaan tiedä mitä nyt teen. Alkoi vaan ruikuttaa ja itkeä perään. Täytynee minun sitten jättää, ei kai tästä sotkusta enää mitään ehjää saa kokoon raavittua.
Muuten täsmälleen samat fiilikset. Kirjoitus olisi voinut olla minun, sillä erolla että olen samassa tilanteess,mutta nainen. Yritetäänhän jaksaa!kyllä tästä vielä selvitään"
Ihanaa lukea, että muillakin on samanlaisia ajatuksia! Olen täysin samassa tilanteessa poikaystäväni kanssa. Olemme ollet yhdessä nyt 3 vuotta joista 2 olemme asuneet yhdessä. Jouluna erosimme juuri näiden tuntemuksieni takia, mutta palasimme yhteen pari kuukautta myöhemmin, ikäväni takia! (Kuinka itsekästä!)Emme kuitenkaan enää asu yhdessä.
Nyt minulla on alkanut olla samanlainen vapauden kaipuu ja sinkuuden himo. En halua muita miehiä enkä uutta parisuhdetta, haluan vain olla vapaa...
Poikaystäväni on jokaisen naisen unelma, kiltii, mukava ja hellä! En tajua miksi kohtelen häntä näin!! Vihaan itseäni sen takia ja olen todellakin sitä mieltä, etten ansaitse häntä!!!!
Eli suhteemme läheisyydessä ja miehessäni ei ole mitään vikaa, hän yrittää ja yrittää, mutta minä vaan jarruttelen. Kliseenä voin sanoa, että tämä johtuu täysin minusta ei hänestä!!
Ärsyttää tämä tilanne ja toivoisin pääseväni tästä ohi, mutta pelkään, ettei se mene ohi! En halua aiheuttaa miehelleni toista samanlaista kärsimystä kuin jouluna!!!!!! Olemme puhuneet hieman asiasta, mutta en uskaltanut olla ihan täysin rehellinen!
Ihanaa kuitenkin lukea, etten ole ainut!
Olisin voinut kirjoittaa samoin. Minustakin on vaikea ajatella lähteä näin hyvästä suhteesta, en tosin ole vielä ihan siinä pisteessä. Tuntuu vaan, että historia toistaa itseään, pitemmän päälle taas tylsistyy ja haluaisi lopettaa koko jutun. Mutta nyt haluaisin myös yrittää kovemmin pitää miehestä kiinni, koettaa keksiä yhdessä keinoja. Olen myös paljon temperamenttisempi kuin mies ja siksi vaadin liikaa häneltä. Jos on tylsää ja väsyä meininkiä, en jaksa kauan, vaan pillastun. Unelmointi muusta, villimmästä elämästä, varsinkin näin keväisin, pelottaa itseänikin kovasti.
Rohkaisen teitä ajattelemaan todella tarkkaan JÄÄTTEKÖ epätyydyttävään suhteeseen.
Nimitäin meillä on juuri noinpäin suhde, että mä olen se, joka on eloisampi, mies rauhallinen hiljaisempi, tasaisempi, muuten me sovimme kuitenkin monella tapaa yhteen, seksi upeaa... Perustimme perheen, kasvatimme lapset, elimme sovussa, ainakin minä olin onnellinen, luulin miehenikin olevan. Ei isompia riitoja, menemistä yhdessä ja erikseen, huumoria, leppoisaa yhdessäoloa, yhä edelleen upeaa seksiä.....25 aviovuotta, lähes 10 avoliitossa, lapset omillaan, mies lähtemässä pois kotoa - sanoo, että olen yhä edelleen liikaa kaikkea, että hän on sulkenut silmänsä kaikki vuodet ja kymmenet, vaikka on koko ajan kärsinyt siitä, että olen tällainen, liian elävä???
Että voi käydä näinkin, jompikumpi katkeroituu, alkaa vaatia muuttumista tai saa tarpeekseen.
Itseään on mahdoton toiseksi muuttaa, vaikka käytöstään voikin säädellä. Eikä ole hyötyä kellekään muuttaakkaan itseään toisen takia, vaatimuksesta tai rakkaudesta. Eikä vaatia toista muuttumaan.
Jos kumppaniaan ihan todella rakastaa, rakastaa sellaisenaan, eikä halua muuttaa, vaan opettelee arvostamaan ja hyväksymään sellaisenaan.
Itse kyllä joskus tuskastuin mielessäni kumppanin verkkaisuuteen, mutta opin rakastamaan hänen tasaisuuttaan, varmuuttaan, jämptiyttään, ja sietämään toisinaan ilmenevää tylsyyttä, jääräpäisyyttä, suhtautumaan huumorilla joihinkin kummallisuuksiin...luulin, että näin olisi ollut toisinkin päin. Ei ollutkaan.
En tiedä, miksi hiljaiset ja rauhaarakastavat miehet rakastuvat elosalamaan ja päinvastoin, ja sitten haluttaisiin toisen muuttuvan itsen kaltaiseksi?
Aina ei rakkauskaan riitä erilaisten temperamenttien yhteensovittamiseksi.
Älköön kukaan luulko, että kehotan kevyesti lopettamaan parisuhdetta.
Ei tämäkään ole kuulkaas kevyttä! Jäädä yksin, kokea itsensä syyksi, ei syylliseksi, vaan syyksi eroon. 10 vuotta on paljon, mutta huomattavasti vähemmän, kuin 25, 35
Ja alle nelikymppinen ehtii vielä solmia parisuhteen, hankkia perheen, mitäs arvelet kuusikymppisen halusta etsiä uutta toveria, kumppania....juur kiinnosta muut vanhenevat miehet, se oma vanheneva on asia erikseen, kun sitä on rakastanut nuoresta asti, sen vaivatkin on rakkaampia, kuin vieraiden terveys...
Tuntuu toisaalta niin pahalta edes ajatella näitä asioita. Toisinaan ajattelen, että olen hirveä ihminen. En voisi edes kuvitella, kuinka paljon sattuisi katsoa mieheni kärsivän. Kyyneleet nousevat silmille pelkästään mielikuvasta hänestä itkemässä. Rakastan häntä kyllä, siitä ei pääse mihinkään.
Joka päivä on mielessä kuitenkin vapaus, muut miehet, jännittävämpi elämä. Olen vuoden ajan yrittänyt hillitä itseni, unohtaa väärät ajatukset. Olotila vain pahenee, minulla on vaikeuksia hillitä itseäni. Antaudun helposti flirttiin, enkä voi sille mitään. Minulla on tällainen luonne, heikko, huono. Myönnän sen. Olen alkanut epäillä, onko minua tarkoitettu ollenkaan elinikäiseen parisuhteeseen. Jos tämä palava vapaudenkaipuu ei ala vähentyä, alan pikkuhiljaa lipsua muiden miesten syliin. Olen häpeillen ottanut ensimmäisiä askeleita kohti uskottomuutta. Inhoan itseäni siitä, että tuotan miehelleni tuskaa, mutta en pysty hillitsemään itseäni.
En tiedä, annanko itselleni milloinkaan anteeksi, jos jätän mieheni paremman seksin metsästyksen toivossa. Turvallisuus, läheisyys, antoisa parisuhde, ystävyys, kaikki nämä asiat ovat minulle tärkeitä. Pidän meidän yhteiselämästä, jopa rutiineista. Vapaus, seksi ja kokeilunhalu ovat toisessa kupissa ja vaaka alkaa vähitellen kallistua tähän syntiseen suuntaan. En usko, että itseäni vastustamalla saavutan mitään, olen huono tukahduttamaan luonnettani. En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Ehkä pitäisi antaa miehen valita, mitä voidaan tehdä, että häneen sattuisi vähemmän.
Sinun kannattaa harrastaa vähän itsetutkiskelua, ja miettiä, miksi tunnet niin kuin tunnet? Miksi haluaisit olla vapaa?
Oletko läheinen miehesi kanssa? Tuli vain mieleen, että jospa olettekin jollain tapaa kasvaneet erillenne? Läheisyyden määrää voi testata lähtemällä yhteiselle lomareissulle. Vastoinkäymiset ja kumppanista erossa oleminen ovat myös keinoja selvittää asiaa.
Mitenniin ihanneaviomies? Voiko ihanneaviomiestä sanoa tylsäksi? Oletko vain liian tottunut häneen? Mitä tarkoitat onnellisella liitolla? Että miehesi on onnellinen, sinä kaipaat vapautta? Entä miehesi tylsyys, mitä se on? Osoittaako hän tunteensa? Saatko huomiota? Kahlitaanko sinua? Tai siis tuntuuko siltä, ettet ole vapaaehtoisesti tässä tilanteessa?
Miksi et halua satuttaa häntä? Olette yhdessä, ja yritätte selvitä yhdessä, miksette voisi puhua yhdessä? Miten miehesi suhtautuisi vapaudenkaipuuseesi, jos hän tietäisi?
Mitä tarkoitat lauseella "rakkautta oli ja vieläkin on"? Rakkaus ei ole tunne, ihastuminen ja viha on. Eli rakkaus ei ole mitään väliaikaista, vaan siihen "kasvetaan" pitkän yhdessäolon seurauksena, ja se kuolee silloin kuin kiintymys katoaa. Olette olleet jo jonkin aikaa yhdessä, joten tuskin mitään valtaisia tunteita voi odottaakaan, ellette sitten ihastu uudestaan toisiinne.
Miksi vihaat arkea? Etkö kestä tasaisuutta? Arkea pitää sietää, ei elämä ole nurkan takana eikä vapaudessa, vaan sinä elät sitä nyt - on melkoisen turha miettiä, että mitä voisi olla, jos ei kuitenkaan mitään voi tehdä sen eteen. Sinä olet sitoutunut toiseen ihmiseen, ja sinun pitää kantaa vastuusi suhteenne tulevaisuudesta.
Kun ajattelet kumppaniasi tylsänä, et todellakaan vahvista intohimoasi häneen. Sinun tulisi ajatella hänestä positiivisesti, ihaillen. Intohimoosi voi vaikuttaa myös itsearvostuksen puute, huono itsetunto, huono itsetuntemus... Alistutko tai myötailetkö miestäsi? Oletko auttamishaluinen? Tukisitko miestäsi vaikean sairauden aikana? Pelkäätkö koskaan menettäväsi hänet? Siitä voisi päätellä miten voimakkaasti olet sitoutunut, jos teet kaikkesi toisen eteen - tai jos et tee.
Oletko elänyt koskaan yksin? Voisiko tämä olla osa jotakin itsenäistymiskriisiä?
Nainen, kiitos hienoista ajatuksista. Kysymyksesi ovat aiheellisia ja osin sopivia tilanteeseeni.
Olen elänyt yksin. Olen seurustellut aikaisemmin. Olen aina elänyt voimakkaiden tunteiden virrassa, olen nauttinut arjestakin. Rakastan miestäni, kuten kumppania voi rakastaa. Pidän myös turvallisuuden tunteesta, joka hänen kanssaan on vahva. Haluaisin olla hänen kanssaan, mutta tylsistyn kuoliaaksi.
Hän täyttää ihanneaviomiehen standardit. Seksi on ollut meidän kompastuskivemme alusta asti, minun puoleltani. Ajattelin järkevänä, että seksiin kyllästyy joka tapauksessa kenen kanssa tahansa, joten ei haittaa, etten ole koskaan tuntenut intohimoa häntä kohtaan. Ajattelen nyt, että taisin olla väärässä. Nykytilannetta olisi varmasti auttanut se, että olisin edes alussa pitänyt häntä kiihottavana.
Mies on onnellinen kanssani ja muistaa mainita siitä usein. Hän rakastaa minua ja palvoo minua. Hän myös himoitsee minua, eikä omien sanojensa mukaan kaipaa ketään muuta. Minä taas kuvittelen lähes aina jonkun muun hänen tilalleen sänkyhommissa. Saan häneltä huomiota, ehkä liikaakin. Olen ollut ennen hyvinkin sidottu, en päässyt juuri minnekään yksin tai kaverin kanssa. Nyt olen alkanut lähteä väkisin, vaikka mies jää kotiin murjottamaan. Ulkomaillekaan häntä ei saa kirveelläkään, joten olen uhannut, että lähden joka tapauksessa. Olenkin menossa parin viikon päästä viikonloppumatkalle kaverin kanssa, ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen.
Jos mainitsisin vapaudenkaipuustani, hän varmasti murtuisi. Häntä ei kiinnosta juuri mikään muu kuin kotona istuminen minun kanssani. Muiden miesten haluaminen romuttaisi varmasti hänen jo muutenkin heikon seksuaalisen itsetunnon. Uskon, että häntä sattuisi niin hirvittävästi, etten haluaisi mitenkään tehdä tätä hänelle.
Sisuuntuisin varmasti, jos hän olisi huono mies tai ilmaisisi itse haluja taukoon tai eroon. Tai jos edes itse uskoisin aivan varmasti, etten tule katumaan eroa. Jos emme olisi naimisissa, olisin varmasti jo lähtenyt pois. Avioero tuntuu kuitenkin niin järjettömän suurelta ratkaisulta, että minulla ei riitä uskallusta edes harkita sitä.
Että ottaa kaaliin juuri tuollaiset naiset! Olisit aikoinaasi juossut juoksusi, lapsia tehdään ja leikitään onnellista perhettä ja toisen ajatukset on koko aja bilettämisessä. Eroa, käy bailaamassa ja naimassa muita miehiä. Kyllä ne muut ymmärtävät sinun sisäistä tarvettasi.
Seurustelin ex-mieheni kanssa 3 vuotta, jonka jälkeen kihlauduimme. Avioliitossa ehdimme olla vajaat 3 vuotta.
Sama juttu: ahdistuin omaan liittooni. Mies oli mustasukkainen, koska paikkakuntaa vaihdettuamme minä sosiaalisena tyyppinä sain helposti uusia tuttavia ja ystäviä, kun hän taas alkoi olla riippuvainen minusta (liikaakin). Rakastin häntä vielä jollain tavalla, mutta halusin eroon siitä tylsyyden ja ahdistuneisuuden tunteesta, mikä oli herännyt varsin vahvana.. Oikeastaan saman tien muutettuamme paikkakunnalta toiselle.
Niin, kaiken piti olla hyvin. Mieheni rakasti minua ja rakastaa vieläkin, on sen useasti sanonut, mutta en voi kuvitellakaan enää olevani hänen kanssaan. Loppuaika oli tuskaa: olin kylmä, etäinen ja ajattelin koko ajan vain pois lähtöä.
Niinpä lähdin kimpsuineni eräänä heinäkuisena päivänä ja sillä tiellä olen. Nyt olen tyytyväinen ja rakastunut palavasti. Uusi mies on samanhenkinen ja täysin päinvastainen kuin "vanha" mieheni. Olen vasta nyt löytänyt ihmisen, jota kunnioitan, rakastan ja josta välitän 100 %:sti. Hänestä pidän kiinni lopun elämääni.
Jos haluat kirjoitella, kirjoittele ihmeessä. Osoite on [email protected]
:)
Päätös tehty - erottu on. Ja se olikin niin paljon helpompaa kuin luulin.
Ottakaa se askel, uskaltakaa erota! Se on reilua kummallekin, ei ketään voi roikottaa säälistä mukana!
Mutta joskus voi käydä näinkin: Mitä kauemmin erossa, sitä enemmän ikävä. Nyt ymmärrän mitä rakkaus on ja kuinka paljon toisesta voi välittää. Tätä virhettä vaan en saa koskaan korjattua!Hän ei enää huoli minua takaisin. Kipuilut kannattaa tehdä itse ja miettiä omaa elämää. Onni lähtee jokaisesta itsestään. Ps. Jos miehesi on noin "hyvä", niin voin kertoa että pääsin itse todistamaan kuinka mies kävi kaupaksi heti....Ottaa koville!
Joo oikeassa toki olet. Kysymyksessä oli mulla vaan sellanen tilanne, että ollaan erottu jo aiemminkin, pisin aika erossa 7 kk ja sitten vain "ajauduttiin" yhteen; minä hain vain seuraa yksinäisyyteen.
Nyt olen varma ettei kaipuuta tule, ja jos tuleekin, niin ei ikinä enää yhteen. Koska se ei toimi.
Suoraan sanottuna, nyt tiedän että päätös oli oikea, koska jos saisin kuulla että hänellä on uusi naikkonen, olisin onnellinen hänen puolestaan. Ansaitsee sopivan naisen, minä olen toistaiseksi vielä kesyttämätön!
mulle kävi vähän samanlainen juttu, hirveen pitkä on/off-suhde, erottiin, palattiin yhteen j.n.e.
tapahtui kaikenlaista, joka vaikeutti luottamista ja semmosta koko ajan.
Miedän olisi pitänyt tajuta pysyä poissa toisistamme jo silloin kun ensimmäinen kerta erottiin. Koska sen jälkeen kaikki meni vaan pilalle, koska se ei ollut enää sama juttu. Me katsottiin toisiamme eri tavalla.
Hän oli ihana siinä alussa. Mut mä levottomasti sekoilin, petin jne. Kun tämä tuli hänelle selväksi, tuli ero, palattiin tuli ero. tapahtui vain enemään ikävyyksiä.
Nyt kun hän viimeksi palasi puolen vuoden tauon jälkeen, arvasin että hän osittain palaa sen takia, että syksy on tullut ja hän tuntee itseään yksinäiseksi.
Palattiin yhteen, vaikka tiesin että mulle tulee varmasti taas ne samat tunteet: haluanko oikeesti olla koko elämäni ton ihmisen kanssa, olenko ylpeä hänestä, olenko oikeesti koskaan ollut rakastunut häneen? Koko ajan mietin, pitäiskö mun jättää hänet? pari kertaa yritinkin.
Nyt toukokuussa tuli sit lopullinen ero. Tiesin että se tunne tulisi taas, että mietin häntä koko ajan ja olin rikki. Mut sit rupesin miettimään, että miksi kaipaan häntä? Kyllä silloin kun meni hyvin, meni helvetin hyvin, MUTTA, kaipaanko häntä sen takia, että pidän häntä niin mahtavana ja kivana naisena vai onko se niin että olen vaan mustasukkainen? Mustasukkainen siitä, että hän on muiden miesten kanssa silleen? Ja siksi olen aina halunnut hänet takaisin, että hän ei olisi muiden kanssa ja mulla olisi hänet "kontrollissa". Ja olen todennut että näin taitaa olla.
Sen verran kunnioitan häntä, että en halua että hän elää valheessa. Tiedän että nämä "mustasukkaisuus"-tunteet katoaa, heti kun löydän naisen, joka kiinnostaa mua. Niin se on ennenkin ollut.
Joten nyt taitaa olla parasta että pysytään erossa toisistamme lopullisesti. Toivon että hän jossain vaiheessa löytää elämänsä miehen, jonka kanssa hän viihtyy ja saa hyvän elämän. tai että hän elää onnellisesti ilman vakituista miestä, jos hän semmosta haluaa. Molemmat ollaan kai vähän levottomia ja sekopäitä. :)
no, joka tapauksessa, toivon että tästä on apua on/off-suhteissa eläville. pitää miettiä, että miksi koko ajan käy näin ja onko se sen arvoista.
Pyydän anteeksi mun huonoa kielenkäyttöä/gramattiikka.
ja siitä mustasukkaisuudesta, niin se johtuu kai huonosta itsetunnosta. mietin, että hän pitää muita miehiä parempina jne. että mä oon halunnut hänet takaisin just sen takia, että pääsen näyttämään että olen kyllä paras mies. Ei siitä vois mitenkään tulla mitään, kun järjellä ajattelee. eikä ole tullutkaan. Pitää olla yhdessä sen takia, että rakastetaan toisiaan. Se meni meiltä vissiin ohi.
Luulen että me molemmat palattiin vääristä syistä koko ajan. Sen takia, vaikka mitä se on tehnyt, en voisi vihata häntä, koska se tarkoittaisi myös, että mun pitäisi vihata itseäni vielä enemmän. Olemme molemmat yhtä paljon syyllisiä meidän sotkuihin.