Luethan tämän ajatuksella, etkä vaan tyyliin, taasko se yrittää jotain epätoivoista, sillä tarkoitusperäni ovat vilpittömät meidän kaikkien kannalta.Syy, miksi olen tässä formaatissa, on ehkä se, että haluan tuoda rakkauteni julki, jos et sitä vastaanota, sellaista sattuu...
Sivistyneeseen oikeuskäytäntöönkin kuuluu käsite, on aika kärsiä, mutta on myös aika saada anteeksi. Elinikäisiä rangaistuksia ei ole…
Anteeksiannon aika on määre, johon minulla ei ole antaa vastausta, tuskin sinullakaan.
Onko se sitten päivä, viikko, kuukausi, vuosi, mutta elinikä kyllä kuulostaa pahalle.
Tiedän, että tämä tulee vähän myöhään ja minun olisi pitänyt reagoida olemassa olevaan tilanteeseen jo vuosia sitten, mutta ehkä omaa itsekkyyttäni, en osannut, tai halunnut nähdä olemassa olevia uhkia.
Viimeistään ensimmäisen avioerohakemuksen jälkeen minun olisi pitänyt pysähtyä ja käydä kanssasi keskustelu suhteessamme olevista ongelmista ja pyrkiä jo silloin saamaan sellainen keskusteluyhteys kanssasi, missä teesit olisivat painuneet minunkin paksuun kallooni.
Vaan mitäpä tein minä, lupailin ja lupailin muutosta, saamatta kuitenkaan mitään aikaiseksi. Eikö ole aika kornia, että ihminen tajuaa tekemänsä virheet vasta, kun on menettänyt itselleen jotain todella tärkeätä.
Sama synkkä meno jatkui ja nähtävästi vielä silloin olit päättänyt yrittää pelastaa hampaat irvessä tämän laivan, jota perheeksi kutsutaan. Minä vaan en silloin tajunnut, mitä oli tuleman, nyt se on käynyt liiankin selväksi. Mahtoi olla turhauttavaa yrittää tanssia tangoa, siihen kun yleensä tarvitaan kaksi… Ylimielinen ja sinua aliarvostava käytökseni vaan jatkui. Anteeksi siitä, en sitä vaan omalta egoltani huomannut. Mitäköhän päässäni oikein mahtoi liikkua, ei varmaan paljoakaan, ei ainakaan ansaitsemaasi arvostusta, järjestä nyt puhumattakaan.
En tiedä, oma elämäni oli siihen aikaan niin sekaisin, että en nähnyt metsää puilta, en ymmärtänyt elämän tärkeysjärjestystä. Nyt sen ymmärrän, siihenhän kuuluvat sinä xxxxxxxxxxxxxx, sekä yhteinen hyvinvointimme, mutta nyt taitaa olla liian myöhäistä, vai onko? Vain sinä tiedät sen vastauksen. Olisihan jopa minunkin pitänyt tajuta vaaran merkit, mutta kun en ymmärtänyt myrskyn tulevan, vaikka tuuli voimakkaasti ja taivas tummui.
Koit varmaan hirveää ahdistusta, töissä jumalaton stressi ja kotona odotti helvetti. En voi kun ihailla luonteesi lujuutta, että kestit näinkin pitkään vallinnutta tilannetta. Ei mahtanut löytyä elämäniloa helposti, kun ei ollut miestä johon turvautua, oli vaan minä. Tiedän, että yritit, koitit kestää valehtelevaa ja itsekeskeistä paskiaista, ilman toivoakaan paremmasta tulevaisuudesta.
Myönnän, että viime vuodet ovat olleet suhteemme pimeää keskiaikaa, mutta sitä en ymmärrä miksi minulla herääminen todellisuuteen piti tapahtua tällä tavoin. Olen miettinyt ja miettinyt, en ymmärrä omaa loukkaavaa käytöstäni sinua kohtaan. Miksi sinä xxxxx olisit ansainnut osaksesi moista paskaa, en ymmärrä. Ehkä kyseessä on ollut jonkinlainen itsetuhovietti, pakko tuhota ympäriltään kaikki kaunis ja kestävä. Anteeksi vaan, mutta nauran itselleni, vittu, että olen tyhmä, enkö todellakaan osannut ajatella, miltä sinusta mahtoi tuntua. Nähtävästi en, siinähän se itsekkyyteni korostui oikein kunnolla. Välitinkö sinusta xxxxx tai lapsistani, mielestäni kyllä, mutta näin jälkikäteen asiaa tarkasteltuna, todellakaan en. Olisi pitänyt osata hakeutua hoitoon. Ehkä se oma heikko itsetunto on tässä takana, karskin ulkokuoren alla taitaa sittenkin piillä se pimeää pelkäävä pikkupoika, joka tekee toista, puhuu kolmatta, vaikka taustalla on hirveä epävarmuus itsestään.
Itsetunnon puutteen myöntäminen ei muuten ole niitä kaikkein helpoimpia asioita tässä maailmassa, mutta kuten sinulle lupasin, aion olla sinua kohtaan rehellinen ja läpinäkyvä, kävipä meidän sitten lopulta miten tahansa ja kuten nyt näyttää suhteemme taitaa olla lopullisesti ohi. Voi kun olisin tajunnut jo vuosia sitten olla sinua kohtaan rehellinen ja avoin. Nyt kadun, mitä syytä minulla oli sinulle valehdella ja maalailla pilvilinnoja. Eikös ne ole ne asiakkaat, joita kusetetaan, ei ne joita rakastetaan? Jostain vaan olen oppinut käyttäytymismallin, jossa mies on haavoittumaton ritari ja jolla kaikki asiat sujuvat, kuin elokuvissa. Ehkä liikaa tullut katsoneeksi vanhoja amerikkalaisia elokuvia, joissa mies on aina sankari ja sankari saa aina naisen. Syyttäisinkö kenties vanhempiani? Ei taida hyödyttää. Se vaan on niin, että toisilla epävarmuustekijät ovat vahvempia ja peittääkseen siitä johtuvan pelon he tekevät vääriä valintoja, tekoja ja muita typeryyksiä, kuten minä. Minä tiedän. Muistathan että en ole ollut keskustelemassa minkään jonninjoutavan psykologin kanssa, vaan psykiatriaan erikoistuneen erikoislääkärin kanssa. Hän sen minulle kertoi. Miksi en sitäkään voinut sinulle kertoa, en tiedä. Ehkä pelkäsin. Tästäkin on jo kolmisen vuotta aikaa… naureskelin vain asialle ja valehtelin sinulle potevani vakavaa masennusta, työperäistä sellaista. Vakavaa masennusta todellakin, mutta syyt eivät olleet työssä, vaan huonossa itsetunnossa. Työt vaan sattuivat laukaisemaan masennuksen. Paraneminen kesti pitkään ja taaskaan en puhunut sinulle mitään, vaan valehtelin jotain älytöntä ja turvauduin pulloon. Olisi pitänyt puhua.
Vasta viime keväänä katsoin olevani kykeneväinen yhteiskuntaan ja mukaan työelämän paineisiin. Olen niin kova poika puhumaan, etten edes muista, mitä kaikkea tuli valehdeltua ja keksittyä juttuja, miksi vasta silloin olin kykeneväinen töihin. Helpompaa olisi ollut ketoa asioiden oikea laita, miksi en näin tehnyt, en tiedä, mutta nyt ainakin tiedät missä mentiin. Tosin tiesit silloinkin, että paskaahan puhun, mutta et miksi. Mitä mahtoikaan pyöriä silloin päässäsi, tuntui varmaankin nöyryyttävältä joutua edes kohtaamaan minua. Häpesit varmaankin puolestani ja mietit myös asiaa omalta kannaltasi. Etsiskelit kuitenkin syytä käytökseeni myös itsestäsi ja mietiskelit, mitä olit tehnyt väärin. Tuskinpa tämä näin jälkikäteen sanottuna auttaa, mutta et mitään väärää. Vika oli kokonaan minun ja puhumattomuuteni ja sekin vähä, mitä puhuin oli joko asioiden vääristelyä tai suoranaista valehtelua. Jälkikäteen tarkasteltuna, käytökseni hävettää.
Ja kun käsi sitten hajosi, taas purin omat turhautumiseni sinuun ja aivan väärin perustein. Ei ihme, että pistit eropaperit vetämään jo toisen kerran. Mitä teinkään, kun sain paperit käsiini, en mitään, tai kyllä sittenkin. Petrasin käytöstäni aavistuksen ja itsekin myönsit, että liittomme sai ajoittain myrskypilvien välistä ripauksen auringonvaloa osakseen. Valitettavasti liian vähän ja liian myöhään, sillä loiste silmistäsi, se rakkauden palo, oli jo sammunut. Voi, kun olisin sinulle osannut tai uskaltanut rehellisesti puhua, en olisi sinulle kärsimystä aiheuttanut. Mutta pelihän oli osaltani jo menetetty. Olit päätöksesi tehnyt ja rehellisesti minulle kertonut, että et enää rakasta, eikä sinulla ole tunteita minua kohtaan. Voi kun olisin pystynyt itse rehellisyyteen ja suoraselkäisyyteen.
Turha tässä on itsesäälin vajota, niin makaa, kuin petaa. Avoin ja rehellinen keskustelu tässä vaan on puuttunut, ei sen kummempaa. Tuntuu vaan niin tyhmälle ajatus, että menettää ihmisen, jota palavasti rakastaa, niinkin älyttömästä syystä, kun oman egon varjelu.
En tiedä, mitä olet tätä lukiessasi miettinyt, mutta minun tunteeni ovat ennallaan ja ystävyytemmehän tulee jatkumaan joka tapauksessa, mutta myyntitykkinä sisälläni elää vielä toivonkipinä, vaikka olenkin valmis tunnustamaan realiteetit.
Se mitä sanoit, pysäytti minut ja sai minut vihdoin tajuamaan elämäsi karmeuden kaikessa laajuudessa, sanoit haluavasi elämäsi takaisin. Elämäsi takaisin, silloin tajusin, mihin tilaan olinkaan suhteemme ajanut. Anteeksi vaan tulkintani, mutta jos olisit pyytänyt vapauttasi, olisin ehkä katkera tässä tilanteessa, sillä minun tulkintani mukaan se olisi tarkoittanut keski-iän kriisiä menopausseineen tai toista miestä. Mutta kun puhuit elämän takaisin saamisesta, se satutti, olinko todella näin paha ihminen. Pysähdyin ajattelemaan, mietiskelin näitä asioita ihan uudelta kantilta ja yritin jopa mielessäni laskeskella, että kuinkahan monta kertaa olet pyytänyt minulta rehellisyyttä, ihan suoraan olet sanonut, ole rehellinen, älä valehtele. En osaa sanoa, laskutaitoni ei riitä.
Noh, avioero on nyt kuitenkin totista todellisuutta ja sen kanssa on vaan tultava toimeen. Pyysit minua tutustumaan maailmaan avoimin mielin ja avoimin silmin, koska aiot itsekin tehdä niin. Ymmärrän kyllä tarkoitusperäsi, sillä tiedän, että sen helvetin jälkeen olet siihen täysin oikeutettu. Jokaiselle meille on suotava se mahdollisuus, mutta kannattaako etsiä, kun sinulla on kuitenkin nenäsi alla ihminen, jonka kanssa olet elänyt viimeiset kaksikymmentä vuotta, saanut pari lasta ja niin poispäin.
Älä anna sappesi kiehua, vaan mieti.
Nyt kun tiedät mistä kenkä kohdallani puristaa, miten olisi uusi raikas aloitus yhteiselolle? Tunnen sinut niin hyvin, että tiedän tälläkin hetkellä mitä ajattelet, vai tiedänkö? Sen varmaankin tulevaisuus tulee näyttämään.
Ymmärrän, se tulisi taatusti vaatimaan meiltä molemmilta aivan ylitsepääsemättömiltä tuntuvia uhrauksia. Sinulta enemmän, sillä sinun pitäisi jollain aikavälillä kyetä huomaamaan, että lastesi isä on sittenkin se oikea vaihtoehto. Minultahan se ei vaadi kuin, paluuta muutaman vuoden takaiseen käytökseen ja siihen, että sanon asiat sellaisena, kuin ne ovat, suoraan ja rehellisesti.
Tämä nyt kuitenkin taitaa olla toiveajattelua, mutta katso maailmaa ja jos et parempaa löydä, tule takaisin.
xxxxx pyydän, olen käsittänyt ja ymmärtänyt, tämä liitto on kohdaltasi ohi ja minun on turha elätellä mitään toiveita suhteesi, ennemmin helvetti jäätyy, kuin tulet takaisin, mutta halusin vaan vielä kerran tuoda mielipiteeni ja näkemykseni esiin. Joka tapauksessa olemme ystäviä ja olen lastesi isä.
Tee kerrankin helppo ratkaisu, ei mene 20-vuoden kuolutus hukkaan, tunnet tyypin jne.
Rakkaudella
Sivistyneeseen oikeuskäytäntöönkin kuuluu käsite, on aika kärsiä, mutta on myös aika saada anteeksi. Elinikäisiä rangaistuksia ei ole…
Anteeksiannon aika on määre, johon minulla ei ole antaa vastausta, tuskin sinullakaan.
Onko se sitten päivä, viikko, kuukausi, vuosi, mutta elinikä kyllä kuulostaa pahalle.
Tiedän, että tämä tulee vähän myöhään ja minun olisi pitänyt reagoida olemassa olevaan tilanteeseen jo vuosia sitten, mutta ehkä omaa itsekkyyttäni, en osannut, tai halunnut nähdä olemassa olevia uhkia.
Viimeistään ensimmäisen avioerohakemuksen jälkeen minun olisi pitänyt pysähtyä ja käydä kanssasi keskustelu suhteessamme olevista ongelmista ja pyrkiä jo silloin saamaan sellainen keskusteluyhteys kanssasi, missä teesit olisivat painuneet minunkin paksuun kallooni.
Vaan mitäpä tein minä, lupailin ja lupailin muutosta, saamatta kuitenkaan mitään aikaiseksi. Eikö ole aika kornia, että ihminen tajuaa tekemänsä virheet vasta, kun on menettänyt itselleen jotain todella tärkeätä.
Sama synkkä meno jatkui ja nähtävästi vielä silloin olit päättänyt yrittää pelastaa hampaat irvessä tämän laivan, jota perheeksi kutsutaan. Minä vaan en silloin tajunnut, mitä oli tuleman, nyt se on käynyt liiankin selväksi. Mahtoi olla turhauttavaa yrittää tanssia tangoa, siihen kun yleensä tarvitaan kaksi… Ylimielinen ja sinua aliarvostava käytökseni vaan jatkui. Anteeksi siitä, en sitä vaan omalta egoltani huomannut. Mitäköhän päässäni oikein mahtoi liikkua, ei varmaan paljoakaan, ei ainakaan ansaitsemaasi arvostusta, järjestä nyt puhumattakaan.
En tiedä, oma elämäni oli siihen aikaan niin sekaisin, että en nähnyt metsää puilta, en ymmärtänyt elämän tärkeysjärjestystä. Nyt sen ymmärrän, siihenhän kuuluvat sinä xxxxxxxxxxxxxx, sekä yhteinen hyvinvointimme, mutta nyt taitaa olla liian myöhäistä, vai onko? Vain sinä tiedät sen vastauksen. Olisihan jopa minunkin pitänyt tajuta vaaran merkit, mutta kun en ymmärtänyt myrskyn tulevan, vaikka tuuli voimakkaasti ja taivas tummui.
Koit varmaan hirveää ahdistusta, töissä jumalaton stressi ja kotona odotti helvetti. En voi kun ihailla luonteesi lujuutta, että kestit näinkin pitkään vallinnutta tilannetta. Ei mahtanut löytyä elämäniloa helposti, kun ei ollut miestä johon turvautua, oli vaan minä. Tiedän, että yritit, koitit kestää valehtelevaa ja itsekeskeistä paskiaista, ilman toivoakaan paremmasta tulevaisuudesta.
Myönnän, että viime vuodet ovat olleet suhteemme pimeää keskiaikaa, mutta sitä en ymmärrä miksi minulla herääminen todellisuuteen piti tapahtua tällä tavoin. Olen miettinyt ja miettinyt, en ymmärrä omaa loukkaavaa käytöstäni sinua kohtaan. Miksi sinä xxxxx olisit ansainnut osaksesi moista paskaa, en ymmärrä. Ehkä kyseessä on ollut jonkinlainen itsetuhovietti, pakko tuhota ympäriltään kaikki kaunis ja kestävä. Anteeksi vaan, mutta nauran itselleni, vittu, että olen tyhmä, enkö todellakaan osannut ajatella, miltä sinusta mahtoi tuntua. Nähtävästi en, siinähän se itsekkyyteni korostui oikein kunnolla. Välitinkö sinusta xxxxx tai lapsistani, mielestäni kyllä, mutta näin jälkikäteen asiaa tarkasteltuna, todellakaan en. Olisi pitänyt osata hakeutua hoitoon. Ehkä se oma heikko itsetunto on tässä takana, karskin ulkokuoren alla taitaa sittenkin piillä se pimeää pelkäävä pikkupoika, joka tekee toista, puhuu kolmatta, vaikka taustalla on hirveä epävarmuus itsestään.
Itsetunnon puutteen myöntäminen ei muuten ole niitä kaikkein helpoimpia asioita tässä maailmassa, mutta kuten sinulle lupasin, aion olla sinua kohtaan rehellinen ja läpinäkyvä, kävipä meidän sitten lopulta miten tahansa ja kuten nyt näyttää suhteemme taitaa olla lopullisesti ohi. Voi kun olisin tajunnut jo vuosia sitten olla sinua kohtaan rehellinen ja avoin. Nyt kadun, mitä syytä minulla oli sinulle valehdella ja maalailla pilvilinnoja. Eikös ne ole ne asiakkaat, joita kusetetaan, ei ne joita rakastetaan? Jostain vaan olen oppinut käyttäytymismallin, jossa mies on haavoittumaton ritari ja jolla kaikki asiat sujuvat, kuin elokuvissa. Ehkä liikaa tullut katsoneeksi vanhoja amerikkalaisia elokuvia, joissa mies on aina sankari ja sankari saa aina naisen. Syyttäisinkö kenties vanhempiani? Ei taida hyödyttää. Se vaan on niin, että toisilla epävarmuustekijät ovat vahvempia ja peittääkseen siitä johtuvan pelon he tekevät vääriä valintoja, tekoja ja muita typeryyksiä, kuten minä. Minä tiedän. Muistathan että en ole ollut keskustelemassa minkään jonninjoutavan psykologin kanssa, vaan psykiatriaan erikoistuneen erikoislääkärin kanssa. Hän sen minulle kertoi. Miksi en sitäkään voinut sinulle kertoa, en tiedä. Ehkä pelkäsin. Tästäkin on jo kolmisen vuotta aikaa… naureskelin vain asialle ja valehtelin sinulle potevani vakavaa masennusta, työperäistä sellaista. Vakavaa masennusta todellakin, mutta syyt eivät olleet työssä, vaan huonossa itsetunnossa. Työt vaan sattuivat laukaisemaan masennuksen. Paraneminen kesti pitkään ja taaskaan en puhunut sinulle mitään, vaan valehtelin jotain älytöntä ja turvauduin pulloon. Olisi pitänyt puhua.
Vasta viime keväänä katsoin olevani kykeneväinen yhteiskuntaan ja mukaan työelämän paineisiin. Olen niin kova poika puhumaan, etten edes muista, mitä kaikkea tuli valehdeltua ja keksittyä juttuja, miksi vasta silloin olin kykeneväinen töihin. Helpompaa olisi ollut ketoa asioiden oikea laita, miksi en näin tehnyt, en tiedä, mutta nyt ainakin tiedät missä mentiin. Tosin tiesit silloinkin, että paskaahan puhun, mutta et miksi. Mitä mahtoikaan pyöriä silloin päässäsi, tuntui varmaankin nöyryyttävältä joutua edes kohtaamaan minua. Häpesit varmaankin puolestani ja mietit myös asiaa omalta kannaltasi. Etsiskelit kuitenkin syytä käytökseeni myös itsestäsi ja mietiskelit, mitä olit tehnyt väärin. Tuskinpa tämä näin jälkikäteen sanottuna auttaa, mutta et mitään väärää. Vika oli kokonaan minun ja puhumattomuuteni ja sekin vähä, mitä puhuin oli joko asioiden vääristelyä tai suoranaista valehtelua. Jälkikäteen tarkasteltuna, käytökseni hävettää.
Ja kun käsi sitten hajosi, taas purin omat turhautumiseni sinuun ja aivan väärin perustein. Ei ihme, että pistit eropaperit vetämään jo toisen kerran. Mitä teinkään, kun sain paperit käsiini, en mitään, tai kyllä sittenkin. Petrasin käytöstäni aavistuksen ja itsekin myönsit, että liittomme sai ajoittain myrskypilvien välistä ripauksen auringonvaloa osakseen. Valitettavasti liian vähän ja liian myöhään, sillä loiste silmistäsi, se rakkauden palo, oli jo sammunut. Voi, kun olisin sinulle osannut tai uskaltanut rehellisesti puhua, en olisi sinulle kärsimystä aiheuttanut. Mutta pelihän oli osaltani jo menetetty. Olit päätöksesi tehnyt ja rehellisesti minulle kertonut, että et enää rakasta, eikä sinulla ole tunteita minua kohtaan. Voi kun olisin pystynyt itse rehellisyyteen ja suoraselkäisyyteen.
Turha tässä on itsesäälin vajota, niin makaa, kuin petaa. Avoin ja rehellinen keskustelu tässä vaan on puuttunut, ei sen kummempaa. Tuntuu vaan niin tyhmälle ajatus, että menettää ihmisen, jota palavasti rakastaa, niinkin älyttömästä syystä, kun oman egon varjelu.
En tiedä, mitä olet tätä lukiessasi miettinyt, mutta minun tunteeni ovat ennallaan ja ystävyytemmehän tulee jatkumaan joka tapauksessa, mutta myyntitykkinä sisälläni elää vielä toivonkipinä, vaikka olenkin valmis tunnustamaan realiteetit.
Se mitä sanoit, pysäytti minut ja sai minut vihdoin tajuamaan elämäsi karmeuden kaikessa laajuudessa, sanoit haluavasi elämäsi takaisin. Elämäsi takaisin, silloin tajusin, mihin tilaan olinkaan suhteemme ajanut. Anteeksi vaan tulkintani, mutta jos olisit pyytänyt vapauttasi, olisin ehkä katkera tässä tilanteessa, sillä minun tulkintani mukaan se olisi tarkoittanut keski-iän kriisiä menopausseineen tai toista miestä. Mutta kun puhuit elämän takaisin saamisesta, se satutti, olinko todella näin paha ihminen. Pysähdyin ajattelemaan, mietiskelin näitä asioita ihan uudelta kantilta ja yritin jopa mielessäni laskeskella, että kuinkahan monta kertaa olet pyytänyt minulta rehellisyyttä, ihan suoraan olet sanonut, ole rehellinen, älä valehtele. En osaa sanoa, laskutaitoni ei riitä.
Noh, avioero on nyt kuitenkin totista todellisuutta ja sen kanssa on vaan tultava toimeen. Pyysit minua tutustumaan maailmaan avoimin mielin ja avoimin silmin, koska aiot itsekin tehdä niin. Ymmärrän kyllä tarkoitusperäsi, sillä tiedän, että sen helvetin jälkeen olet siihen täysin oikeutettu. Jokaiselle meille on suotava se mahdollisuus, mutta kannattaako etsiä, kun sinulla on kuitenkin nenäsi alla ihminen, jonka kanssa olet elänyt viimeiset kaksikymmentä vuotta, saanut pari lasta ja niin poispäin.
Älä anna sappesi kiehua, vaan mieti.
Nyt kun tiedät mistä kenkä kohdallani puristaa, miten olisi uusi raikas aloitus yhteiselolle? Tunnen sinut niin hyvin, että tiedän tälläkin hetkellä mitä ajattelet, vai tiedänkö? Sen varmaankin tulevaisuus tulee näyttämään.
Ymmärrän, se tulisi taatusti vaatimaan meiltä molemmilta aivan ylitsepääsemättömiltä tuntuvia uhrauksia. Sinulta enemmän, sillä sinun pitäisi jollain aikavälillä kyetä huomaamaan, että lastesi isä on sittenkin se oikea vaihtoehto. Minultahan se ei vaadi kuin, paluuta muutaman vuoden takaiseen käytökseen ja siihen, että sanon asiat sellaisena, kuin ne ovat, suoraan ja rehellisesti.
Tämä nyt kuitenkin taitaa olla toiveajattelua, mutta katso maailmaa ja jos et parempaa löydä, tule takaisin.
xxxxx pyydän, olen käsittänyt ja ymmärtänyt, tämä liitto on kohdaltasi ohi ja minun on turha elätellä mitään toiveita suhteesi, ennemmin helvetti jäätyy, kuin tulet takaisin, mutta halusin vaan vielä kerran tuoda mielipiteeni ja näkemykseni esiin. Joka tapauksessa olemme ystäviä ja olen lastesi isä.
Tee kerrankin helppo ratkaisu, ei mene 20-vuoden kuolutus hukkaan, tunnet tyypin jne.
Rakkaudella
Vastaukset 23
Vanhimmat
Jatka terapiaa, koska se selvästi on jäänyt kesken.
Vierailen taas suomi24-palstalla, koska Soneran Ellit ovat taas jumissa. Kirjoitin sinne jollekin palstalle, ja jäi muutama kirjoitusvirhe harmittamaan. Työhuoneeseeni tuli työkaveri, ja ajatus katkesi.
Ilkeä yhden rivin kommentti, että terapia on vielä kesken.
Olisin ollut aikoinaan ikionnellinen, jos minun ex-myyntitykki olisi kirjoittanut tuon kirjeen.
Vaikea uskoa kirjettä miehen kirjoittamaksi.
Erittäin sujuvaa tekstiä.
Voisi olla kuin exäni kirjoittama, mutta ei ole. Hän ei uhraa aikaansa minuun. Maailma on täynnä paljon ihanampia naisia.
Puhuit huonosta itsetunnosta ja asikkaiden viihdyttämisestä, masennuksesta. Onneksi et sentään alkoholiongelmasta.
Nelikymppisen miehen elämä Suomessa kulkee aina samaa latua. Kun nuorena naisena tapasin ravintoloissa nelikymppisiä kaupparatsuja, he vain säälittivät minua. Enpä olisi koskaan uskonut, että kirjoittelen joskus internetissä ja puran pahaa mieltäni hylättynä ex-aviovaimona.
Avioerohakemusta en koskaan laittanut vireille.
Vaimosi on täysin toista maata.
Koeta kestää elämä tulevana viikonloppuisänä.
Ehkä erossa on myös sinulle hyviä puolia.
Voit keskittyä "terapiaan" eli omaan hyvään oloon.
Mitä eniten pelkäät tulevassa avioerossa?
Vaimosi hoitaa varmasti eron tyylikkäästi, koska on sitä itse hakemassa. Luovit vain vierellä ja raapustat nimet paperiin. Pääset melko helpolla koko urakasta.
Luo hyvät suhteet lapsiisi. Vuosien päästä elämäsi on tutuilla raiteilla ja näet avioerossa valtavasti hyviä puolia.
Meidän tapauksessa kaikki kääntyi kuitenkin hyväksi. Viinan kiroista mies on jo melko hyvin irti, hän on jo taas työelämässä.
Hyvin moni minua auttanut ammatti-ihminen ei uskonut toipumiseen. Rukous auttaa, jos muu ei auta.
Teidän perheelle toivon kaikkea hyvää. Rakastaa voi myös eri kattojen alla.
Piipahda myös Elleissä, sitten kun se taas toimii. Elleissä ei ole avioeropalstaa, mutta juttujani voit lukea Kristallipallopalstalta, 50 , parisuhde, yksinhuoltaja, Sinkun elämää, Naisen elämää ja joskus myös Elämänkatsomuspalstalta. Saan yleensä vain haukkuja kirjoituksitani. Mene hoitoon, hanki lääkitys, oma elämä ja sitä rataa.
Toivottavasti kirjoituksesi ei ollut provo eli jonkun naisen feikki tai vastaava. Meitä on joka lähtöön allekirjoittanut mukaanluettuna.
maksaakko satanen, siitä, että olet munapää... haloo onko järkee...et se siitä säälistä...
en todellakaan tiedä, millaisen "matkmulkun" olet riipaksesi saanut, mutta voin vakuuttaa, että Me, normaalit "matkamulkut" olemme ihan täyspäisiä kavereita, joidenka elämä ihan oikeasti pyörii perusarvojen ympärillä. Joskus vaan vaan käy huono flaksi, kuten minulla ja voinet ymmärtää, kun 20-kymmenenvuoden suhde riipaistaan pois, se sattuu... Myönnänän varmaankin toimineeni väärin, mutta onhan kolikolla kaksi puolta, onhan? En tiedä, otan nyt koitellektiivisenvastuun asioista, sillä syyllinenhän pitää löytää, eikö niin? Olen siis kaiken pahan alku ja juuri...
Mutta kuka minä olen? Ehkä jopa katseenkestävä Helsinkiläinen, mies jota kehtaa tuntea... Pallo on sinulla, minulle tämä on outoa ja jännittävää...Muuten lainasin tekstiäsi, just jåå olenpahan juuri se "seköpää, joka ajaa autolla" kun ei se dokaaminen kiinnosta, ja miksikö? Pitääkö minun se sinulle todistaa...
uhuit huonosta itsetunnosta ja asikkaiden viihdyttämisestä, masennuksesta. Onneksi et sentään alkoholiongelmasta.
Nelikymppisen miehen elämä Suomessa kulkee aina samaa latua. Kun nuorena naisena tapasin ravintoloissa nelikymppisiä kaupparatsuja, he vain säälittivät minua. Enpä olisi koskaan uskonut, että kirjoittelen joskus internetissä ja puran pahaa mieltäni hylättynä ex-aviovaimona.
lukenut tänään tämän höpestelyni...Oikeasti en tiedä,mitä haluaisin, mutta ainakin olen kadottanut sen, kenenkä kanssa keskutelin... Luotan siihen, että olen nimirekilläni esillä, joten jos hän, voisi ottaa vielä kerran yhteyttä...
Tämä nyt ehottomasti menee ns. väärään viestiketjuun, mutta mitä sitten? Permanto, kunhan nyt edes kirjoitin...
Tiesitkö, että läski lähtee liikkumalla. Minä tiedän, mutta noidankehä syntyy, kun tarvitaan energiaa läskinpolttamiseen. Nyt siis olemme tilnteessa, että matkamulkut ts. myyntimiehet ovat syvältä... Emme ole syvältä, vaan olemme herttaisia kusipäitä tms. Mutta mikäli joskus hauat tavata "rakastettavan" kusipää myyntimulkun, olen aivan varmasti taagilla.
Kirjoitatteko te näitä töissä? Miten teillä on pokkaa?
Oli mies tai nainen, keksitty, osatotuus tai kokonainen.
se sattuu niin saatanasti, ei sitä oikeasti voi edes käsittää... se vaan tuntuu niin pahalle... Se tunne, kun on käyttäytynyt väärin,se vaan on vitusta,ainoa helpotus on se, että jollakin on yhtä typerät fiilikset, mut ei ole kivaa...
Hei!
Kiitos kirjoituksestasi. Hienoa kypsää ajattelua. Elämänviisaus kumpuaa kokemuksista, ja hintana on usein oivaltaa tärkeitä asioita menetyksen ja surujen kautta. Jotkut oivaltavat ja uskaltavat katsoa sisimpäänsä, tämä on juuri se oikein ja raskain tie. Jotkut taas jatkavat syyttelyä ja ovat sokeita omalle käytökselleen tai yksinkertaisesti ei riitä kykyä ja rohkeutta kohdata asiat niin kuin ne ovat. Kuitenkin se on ainoa tie pysyvään muutokseen ihmisenä kasvamisen tiellä. Nopeat muutokset (jotka syntyvät usein ei-omasta-oivalluksesta vaan toisen pakottamana tyylin "ellet tee näin niin sitten") ovat usein väliaikaisia. Hitaat muutokset (lähtevät ihmisen omasta sisimmästä oivalluksen kautta ja halun elää toisella,uudella tavalla) ovat pysyviä.
Kiitos vielä kerran kirjoituksestasi, joka oli erilainen ja toivoa antava monellakin tapaa. Toivon Sinulle kaikkea parasta mitä elämältä toivot ja vieläkin enemmän. Jos maailmassa olisi enemmän ihmisiä jotka istuisivat edes kerran alas ja kelailisivat omia tehtyjä tekojaan toisiaan kohtaan ja miettisivät käytöstään, olisi tämä maailma varmasti parempi paikka elää.
Antamasi esimerkki kirjoituksesi muodossa oli hieno teko.
Nyt menin sanattomaksi, mutta kiitos, sillä et todellakaan tiedä, mitkä ovat fiilikseni, mutta voin vakuuttaa,habitukseni olevan surullinen, sillä rakastamani naiseni pyörii ympärilläni ja rakkautemme on valitettavasti yksipuolista, mutta "life singns"...
Olen kylläkin eronnut ja ulkoinen habitukseni on "katseenkestävä",joten...
Avoin kaikelle uudelle...Saattaa kuulostaa oudolle ja epämääräiselle saatika vielä kornille, mutta milloin olet viimeksi juonut hyvää teetä?
En edes tiedä, missä olet, mutta johtuen globaalista duunistani, ei sillä ole merkitystä...
todellakin luin hienon kirjoitukssi, ja nyt ymmärsin lukemani, kiitos...
_-_
Tervehdys!
Muutokset aiheuttaa tunnemyllerryksiä laidasta laitaan, joten pidä katse kiinni pallossa. Ota kunnon aikalisä, mikä tarkoittaa sitä, että pidät "tunnepaaston". Jätä sivumpaan tunneasiat, niihin tuo aika ratkaisun.
Älä juokse lohtusyliin,kerran tunteesi ovat vielä kiinni tässä naisessa. Kyllä toisesta voi tykätä niin kauan kun tykkää, rauhassa niin kauan kuin tunteita piisaapi.
On kaksi tapaa rakastaa: itsekäs ja pyyteetön rakkaus, joka ei vaadi mitään.
Myyntitykeistä sen verran, että ystäväpiiriini kuuluu myyntitykkejä jotka ovat nopea-älyisiä, mielenkiintoisia persoonia ja-----putoavat AINA jaloilleen. Niin sinäkin. Tsemppiä ja otat rauhas nyt tilanteen: minimoi haitat ja maksimoi uusi alku hyvälle tulevaisuudelle. Oli se sitten sinkkuna tai parisuhteessa.
säälittävää, niin ei minusta. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Itse olen samassa tilanteessa. Toisaalta tangoon tosiaan tarvitaan kaksi ja vaikka kuinka itse muuttuisi ja tekisi parannuksia niin se ei riitä tai voi olla liian myöhäistä. Minulle on sanottu että rakkaus on kuollut, mutta sitä en usko. Voimat ova menneet eikä ole uskallusta edes nähdä. Sattuu, mutta toivon, että jonain päivänä saan uuden mahdollisuuden onneen ja silloin osaa käyttäytyä ja kunnioittaa sitä toista ihmistä enkä enää pelkää.Minä rakastan yhä.
Hienoa, että myöntää omat puutteensa. Hienoa, että oppii arvostamaan toista - vaikkakin liian myöhään. Hukkaan älynväläyksesi ei ole mennyt, vaikket puolisoasi takaisin saakaan. Hyväksyisit sen. Se sijaan, jos ja toivottavasti kun kohdallesi osuu seuraava kumppani (en tarkoita jokaista yhdenyön juttua), pidä mielessä mitä olet avioliitostasi oppinut, ettet toistaisi samoja virheitä. Keskustelkaa seuraavan kumppanisi kanssa elämän arvoista ajoissa ja sen verran että olette samalla viivalla ainakin suurin piirtein. Siten on mahdollisuus helvetin hyvään rakkauteen ja onnellisuuteen elämässä.
Tällä hetkellä luulet ettet voi olla onnellinen kuin ex-aviopuolisosi kanssa. Tällä hetkellä olet vielä "takertunut" häneen. Vuosi, pari se hellittää jos sisimmässäsi hyväksyt eron. Jos taistelet vastaan, olet onneton aivan turhaan liian kauan. Vasta, kun saat henkistä eroa puolisoosi alat kasvaa ihmisenä ja itsetuntosi (se, mikä on ollut hukassa?) löytyy. Sinusta tulee vahvempi vain, jos et takerru toiseen ihmiseen. Ole hyvä ex-puoliso, arvosta entistä puolisoasi, ja arvosta lapsia. Yrittäkää tehdä erosta heille niin yksinkertainen kuin voi, älkää enää riidelkö keskenänne, vaan käyttäytykää sivistyneesti, kuin ystävät, mutta takertumatta toiseen. Suo ex-puolisollesi oikeus onneen, sikäli kun hän löytää rinnalleen toisen. Ole onnellinen hänen puolestaan. Lapset vaistoavat milloin vanhemmat ovat onnellisia ja tyytyväisiä, siten hekin ovat, vaikka vanhemmat olisivat eronneet. Miksi ihmisen pitäisi olla onnellinen vain, jos asiat sujuvat kuten hän haluaisi, itsekkäästi? Onnellinen voi olla kun hyväksyy ettei kaikki voi mennä oman tahdon mukaan, ja oppii elämään sen tosiasian kanssa.
Kaikkea hyvää ja lämmintä kesän odotusta!
Kylläpä teksti kolahti.
Toivonpa, että mieheni olisi kirjoittanut tuon, mutta ei, valitettavasti ei... :(
Olen vaimo ja kolmen lapsen äiti, jonka mies valehtelee ja tekee kaiken niinkuin itselleen parhaaksi näkee. Hän voi tulla ja mennä, kysymättä keneltäkään.
Useiden vuosien jälkeen olemme edelleen yhdessä, vaikkakin eroakin on vilauteltu. Ironista kyllä; hänen aloitteestaan. Minulla kun ei saisi olla paha mieli / vitutus / nöyryytetty ja loukattu olo, tekeepä hän mitä tahansa. Eron jälkeen olisi niin helppoa, kun ei tarvitsisi riidellä.. kuulemma. Huh huh.
Aina on luvannut lopettaa valehtelun, koska muuta en pyydä, kuin rehellisyyttä. Mutta ei.
Miten se voi olla mahdollista, että ihminen ei tunne minkäänlaista empatiaa loukkaamaansa puolisoaan kohtaan, vaikka näkee, että toinen riutuu riutumistaan?? Valehtelijalla vielä kyky saada toinen tuntemaan syyllisyyttä hänen omista valheistaan ja loukkauksistaan. Ennen iloinen ja positiivinen ihminen muuttuu tällaisen kohtelun edessä täysin psyykkiseksi romuksi, ei ole itsensä kunnioitusta ei arvostusta. Miksi sitten jaksaa odottaa ja toivoa, että valehteleva osapuoli muuttuisi ja ymmärtäisi, kuinka paljon helpompaa on elää rehellisyydessä?
Vastaus on rakkaus.
Valitettavasti itsekin sen jo kerran kokeneena tiedän, että se rakkaus tosiaan näivettyy pikkuhiljaa, kun ei tunne saavansa toiselta sellaista vastarakkautta, kuin haluaisi. Kohdallani se tarkoittaa kunnioittamista, arvostusta ja ennenkaikkea sitä avointa keskustelua ja rehellisyyttä.
Olen jo tajunnut, että vaikka kuinka paljon sitä toista rakastaa, niin pelkällä rakkaudella ja aina uudelleen anteeksi antavana en kuitenkaan toista ihmistä muuta. Edelleen kysyn, miksi tällaisen ihmisen kohdalla herätys aina tulee liian myöhään; kun kaikki jo menetetty?
Onko vastaus se itsekeskeinen ajattelutapa, ettei suostuta miettimään, että minussa voisi olla jotain muutettavaa... Olenhan täydellinen!
On tosi upeaa, että olet (vaikkakin liian myöhään) alkanut ajattelemaan asioita. Jospa se auttaisi elämässäsi jatkossa luomaan ihmissuhteen terveelle pohjalle. Näytä oppimasi eron jälkeen ex-vaimolle ja lapsille; pääsette kaikki helpommalla.
Tsemppiä ja voimia!
Terv. Sitruunaperhonen
-----------------------------
Aviomiehelleni
"Rakkaani. Olet vieressäni, mutta niin kaukana.
Säästäthän jäljellä olevat sieluni rippeet?
Annathan meille yhteiset auringon säteiden täyttämät päivät?
Sydämeni ei jaksa enää itkeä.
Rakastan sinua."
Vaimosi
Niin on ikävä myyntitykillä omaa exää, mutta toki teetä tarjoiltaisiin globaalisti muillekin...
Samaa vonkaamista ja kehumista, miten katsetta kestetään.
Jospa myyntitykki kerrankin olisi ILMAN naista ?
Olipa sitten suurperheen äiti, tai jotain... luin vastaukseni ja nyt ymmärsin, miksi minulla on oma työhuone... kyynelehtimeni oli sitä tasoa, että julkisesti en sitä olisi saattanut tehdä.
En voi muuta, kuin ottaa osaa, sillä jos puolisosi on todellakin kuvailemasi kaltainen, saatat tietää, mistä puhun...
Rakkaus, se on tunnetta, hajuja ja kosketusta...
ymmärän, että ihmisillä voi olla kriisejä, mutta miksi se osuikaan kohdalleni? en tiedä, enkä oikeistaan jaksa edes ymmärtää, mitenkä tästä eteenpäin, ehkä kuljen zombiena...
sillä en ole sen arvoista löytänyt, joten miksi tuhlata?
Pettävän ihmisen profiiliin kuuluu se, että tehdään ja sitten kadutaan niin että. Virheitä tekee kaikki, mutta kaikki ei niistä opi, vaan toistaa, toistaa, toistaa aina vaan samaa. Monta vuotta elin samanlaisen miehen kanssa ja itkin itkuni liiton aikana. Mies sanoi, että olen ainut, jota hän on todella rakastanut. Siitä huolimatta petti. Halusi koikeilla kenet kulloinkin saa. Älyttömän raskasta asua tällaisen miehen kanssa. Nyt olemme eronneet ja mies sanoo tehneensä elämänsä virheen. Hän myös syytti minua, kun en tarpeeksi kieltänyt. Minusta ei ole siihen. En vain jotenkin usko, että muuttuu koskaan. Harmi.
Sori myyntitykki, että sekaannun ketjuusi... mutta kun koskee niin läheltä.
Mutta nyt tein mokan; tuli päähänpisto, et pyydän miestäni lukemaan tämän ketjun. Kerroin heti, että "olen itsekin sinne vastannut, huomaat varmaan".
Mies luki tyynen rauhallisesti koko ketjun ja siirtyi jääkiekko-sivuille...
Ei varmaan olisi maininnut asiasta mitään, ellen olisi kysynyt, että herättikö jotain tunteita...
Vastaus: "joo, ihan hyvii kirjotuksii... en kyl tunnistanu itteeni siit... ja alkuperäinen ihan mulkku...".
Sanoin, että asiaan liittyy toki paljon muutakin mun osalta, mutta tämä aihe liippasi niin läheltä, että keskityin vain siihen...
Kysyin, "etkö tuntenu itseäsi valehtelusta..?".
Siihen vastasi ylimielisenä, että "no joo..."
Siis mitä sain taas tyhmyydestäni???
Ajattelin herättää jälleen kerran keskustelua välillemme, ja lopputuloksena fiilis, jossa minä en merkitse mitään. Meillä kuitenkin hyviä hetkiä ja päiviäkin, niin kauan kun unohdan valehtelut ja nöyryytykset... Ja mies vannoo rakastavansa minua...
Sanoin miehelle vielä tässä TOSI PITKÄSSÄ keskustelussa, että toivoin ketjun lukemisen herättävän sinussa tietoisuuden jatkuvasta kärvistämisestäni... Hän reippaana poikana vastasi, että "ite sä ittees kärvistät, jatkuvaa epäilyä!" Eli minä jälleen syyllinen, totta helvetissä!!!
Harmittaa itseänikin, kun tulee jo muidenkin asioiden suhteen säikyksi, mutta eikö se ole normaali reaktio, kun yrität ja haluat luottaa, ja säännöllisesti toinen jää kiinni kunnon kusettamisista...??? Kysyn vaan.
Mihin helvettiin sitä voi uskoa, kun ei rakkaimpaansa???
Kiitos, jos joku jaksoi koko vuodatuksen...
Tämä on niin tätä...
Jospa huominen olisi parempi...
eihän moisia ole edes olemassa...