Vuosi 1986, tuo kitarasynien ja käärmehousujen kultainen vuosi. Iron Maiden paistattelee jatkuvasti nousevassa suosiossa ja tekee jälleen uuden albumin vaikka edellinen, 14 kuukautta kestänyt World Slavery- kiertue on viedä osalta jäsenistä mielenterveyden ja hengen. Moni on syyttänyt Somewhere In Timea väliinputoajaksi tai väkisin, ilman tunnetta tehdyksi. Minusta se ei ole kumpaakaan. Vieläpä kaukana niistä. Iron Maidenin albumeista puhuttaessa mielestäni ainoa hyvä kokonaisuus tähän asti oli ollut Piece of Mind. Powerslave toki sisältää tappokovia ralleja mutta myös muutamia suuria pettymyksiä. Sama pätee The Number of The Beastiin. Somewhere in Time sitävastoin kääntää koko Iron Maidenin konseptin kertaheitolla uudelle raiteelle ja tuo jotain selkeää kehittymistä musiikillisessa annissa. Pelkästään kitarasynien tuominen peliin on muuttanut bändiä radikaalisti. "You can't play heavy metal with synthersizers!" - kommentit jätetään omaan arvoonsa ja Roland- kitarat saavat laulaa iloista kieltään.
Kaikista bändin albumeista juuri tämä kuulostaa eniten yhtenäiseltä - todelliselta konseptialbumilta. Sitä se ei toki sanoitusten puolesta missään nimessä ole. Jokainen sävellys kuitenkin tuntuu kuuluvan ihan olennaisena osana kokonaisuuteen. Yhtään hukkabiisiä ei lätylle ole sattunut, vaikka Bruce Dickinsonin sanoituskynä onkin ihan ruosteessa vielä kiertueen aiheuttaman burn-outin jäljiltä. Adrian Smith ja Steve Harris onneksi pitävät huolen siitä, että laatu on uskomattoman hienoa ja korkealla tasolla. Caught Somewhere in Time esittelee heti alkuun basso- ja kitarasynat, jotka soivat koko albumin ajan. Kappale on Bladerunner- elokuvan innoitama, lähes eeppinen, mahtavia melodioita tursuava herkkupala. Jälleen kerran voi ihmetellä, miten hienoja tuplastemmoja Steve Harris vääntää, miten mahtavan soolon Adrian Smith kursii kokoon ja miten ihmeessä Nicko McBrain pitää yhdellä pedaalilla tämän tempon kasassa? Wasted Years aloittaa Smithin säveltämien biisien kavalkadin. Mies listaa siinä kokemuksiaan viime kiertueelta ja avautuu varmaan syystäkin kiertue-elämän rankkuudesta. Itse sävellyksessä piilee selvä kaupallinen potentiaali. Heti perään Smith esittelee erilaisen puolensa. Sea of Madness lähtee liikkeelle älyttömän muikealla kitarariffillä ja sisältää nerokkaita soinnutuksia ja mahtavan interluden kitara-fiilistelyineen. Heaven Can Wait on aika tyypillinen Harrisin säveltämä iloluontoinen heviveto, jossa on tietysti lähes legendaarinen juoppokuoro soolojen välissä. The Loneliness Of The Long Distance Runner on nimihirviö, mutta ehdottoman timanttinen sävellys. Tässä biisissä Harrisin melodiantuottokyky oikein loistaa. Myös tahtilajien vaihtelut ja jatkuvat uudet osat tekevät tästä kappaleesta aina yhtä antoisan.
Seuraavaksi Smith iskee jälleen. Stranger in The Strange Land on vain yksi osoitus siitä, miten kypsäksi säveltäjäksi Smith on kehittynyt. Tarkka ja huolellinen hän on aina ollut luodessaan sooloja, mutta vihdoin hän on alkanut käyttämään taitojaan myös kokonaisiin kappaleisiin. Deep Purple- henkinen urku- ja kitarariffi johdattelevat tarinaan naparetkeilijästä, joka katosi lumimyrskyssä ja löytyi vuosikymmeniä myöhemmin jäätyneenä. Jää oli säilyttänyt hänet niin, että koko paketti oli vielä ihan tunnistettavassa kunnossa. Adrian Smithin riipaiseva soolo keskellä on ihan kympin arvoinen suoritus, kuten myös koko kappale tunnelmineen ja tarinoineen. "Kun Dave Murray säveltää se on vähän kuin norsu synnyttäisi, se on kivuliasta ja kestää kauan!" totesi Bruce Dickinson albumin julkaisun jälkeen. Deja Vu kertoo juurikin kaikkien tuntemasta dejavu-ilmiöstä. Itse kappaleesta ei ole sitten paljoa sanottavaa, muuta kuin että se istuu aivan saumattomasti albumin kokonaisuuteen. Harris paukattaa pankin tuusannuuskaksi levyn päättävällä eepoksellaan. Alexander The Great, tuo kaikkien sankarieeposten äiti. Sanathan nyt ovat ihan mitä ovat, vaikka kertosäe toimiikin, koska Steve on ilmeisesti repinyt ne suoraan historiankirjasta. Pelkkää tietokirjatekstiä alusta loppuun ja lopusta alkuun. Mutta jälleen kerran on itse sävellys viety hyvällä maulla niin pitkälle kuin on kehdattu. Tapahtumiin valmisteleva intro, sankarillinen säkeistö ja kertosäe, Välimeren tuoksuinen 7/8-tahtinen välike ja pitkät soolo- ja instrumentaaliosat luovat tarinan tästä 300-luvulla (e.Kr.) vaikuttaneesta Makedonian kuninkaasta.
Levy joka tarjoaa toinen toistaan kovempia kappaleita, sooloja ja tarinoita ei todellakaan ole väliinputoaja, vaan pikemminkin hieno teos ja yksi tämän brittihevin airueen parhaista.
Kaikista bändin albumeista juuri tämä kuulostaa eniten yhtenäiseltä - todelliselta konseptialbumilta. Sitä se ei toki sanoitusten puolesta missään nimessä ole. Jokainen sävellys kuitenkin tuntuu kuuluvan ihan olennaisena osana kokonaisuuteen. Yhtään hukkabiisiä ei lätylle ole sattunut, vaikka Bruce Dickinsonin sanoituskynä onkin ihan ruosteessa vielä kiertueen aiheuttaman burn-outin jäljiltä. Adrian Smith ja Steve Harris onneksi pitävät huolen siitä, että laatu on uskomattoman hienoa ja korkealla tasolla. Caught Somewhere in Time esittelee heti alkuun basso- ja kitarasynat, jotka soivat koko albumin ajan. Kappale on Bladerunner- elokuvan innoitama, lähes eeppinen, mahtavia melodioita tursuava herkkupala. Jälleen kerran voi ihmetellä, miten hienoja tuplastemmoja Steve Harris vääntää, miten mahtavan soolon Adrian Smith kursii kokoon ja miten ihmeessä Nicko McBrain pitää yhdellä pedaalilla tämän tempon kasassa? Wasted Years aloittaa Smithin säveltämien biisien kavalkadin. Mies listaa siinä kokemuksiaan viime kiertueelta ja avautuu varmaan syystäkin kiertue-elämän rankkuudesta. Itse sävellyksessä piilee selvä kaupallinen potentiaali. Heti perään Smith esittelee erilaisen puolensa. Sea of Madness lähtee liikkeelle älyttömän muikealla kitarariffillä ja sisältää nerokkaita soinnutuksia ja mahtavan interluden kitara-fiilistelyineen. Heaven Can Wait on aika tyypillinen Harrisin säveltämä iloluontoinen heviveto, jossa on tietysti lähes legendaarinen juoppokuoro soolojen välissä. The Loneliness Of The Long Distance Runner on nimihirviö, mutta ehdottoman timanttinen sävellys. Tässä biisissä Harrisin melodiantuottokyky oikein loistaa. Myös tahtilajien vaihtelut ja jatkuvat uudet osat tekevät tästä kappaleesta aina yhtä antoisan.
Seuraavaksi Smith iskee jälleen. Stranger in The Strange Land on vain yksi osoitus siitä, miten kypsäksi säveltäjäksi Smith on kehittynyt. Tarkka ja huolellinen hän on aina ollut luodessaan sooloja, mutta vihdoin hän on alkanut käyttämään taitojaan myös kokonaisiin kappaleisiin. Deep Purple- henkinen urku- ja kitarariffi johdattelevat tarinaan naparetkeilijästä, joka katosi lumimyrskyssä ja löytyi vuosikymmeniä myöhemmin jäätyneenä. Jää oli säilyttänyt hänet niin, että koko paketti oli vielä ihan tunnistettavassa kunnossa. Adrian Smithin riipaiseva soolo keskellä on ihan kympin arvoinen suoritus, kuten myös koko kappale tunnelmineen ja tarinoineen. "Kun Dave Murray säveltää se on vähän kuin norsu synnyttäisi, se on kivuliasta ja kestää kauan!" totesi Bruce Dickinson albumin julkaisun jälkeen. Deja Vu kertoo juurikin kaikkien tuntemasta dejavu-ilmiöstä. Itse kappaleesta ei ole sitten paljoa sanottavaa, muuta kuin että se istuu aivan saumattomasti albumin kokonaisuuteen. Harris paukattaa pankin tuusannuuskaksi levyn päättävällä eepoksellaan. Alexander The Great, tuo kaikkien sankarieeposten äiti. Sanathan nyt ovat ihan mitä ovat, vaikka kertosäe toimiikin, koska Steve on ilmeisesti repinyt ne suoraan historiankirjasta. Pelkkää tietokirjatekstiä alusta loppuun ja lopusta alkuun. Mutta jälleen kerran on itse sävellys viety hyvällä maulla niin pitkälle kuin on kehdattu. Tapahtumiin valmisteleva intro, sankarillinen säkeistö ja kertosäe, Välimeren tuoksuinen 7/8-tahtinen välike ja pitkät soolo- ja instrumentaaliosat luovat tarinan tästä 300-luvulla (e.Kr.) vaikuttaneesta Makedonian kuninkaasta.
Levy joka tarjoaa toinen toistaan kovempia kappaleita, sooloja ja tarinoita ei todellakaan ole väliinputoaja, vaan pikemminkin hieno teos ja yksi tämän brittihevin airueen parhaista.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ihan hyvä levy se on, muttei kyllä läheskään paras. Kiitos analyysistä, joka oli ihan selvästi tosissaan väännetty.
No olihan siinä tekstiä.. Loistava levyhän Somewhere In Time on! Siitä ei mihinkään pääse. Ja minun mielestäni se parempi Maidenin *SyNTiKKa* levyistä.. Mielestäni kuitenkin Powerslave ja Number Of The Beast kaatavat tämän levyn.. Ja puheen ollen Dickinsonin ruosteessa olevista sävellyksistä! Harris ei vain halunnut ottaa Brucen sävellyksiä levylle, koska mies teki siihen aikaan melko pimeetä akustista kamaa! Osittain senkin takia Adrianin loistavia biisejä pääsi tälle levylle..
Että joku vielä jaksaa syventyä ja kirjoittaa tälläista, pisteet siitä!
Omasta mielestäni levy ei ole Maidenin parhaimmistoa vaikka loistava onkin.
Itse rankkaan POM, SSOASS, IM, BNW, PS, TNOTB, levyt paremmiksi mutta makunsa kullakin.
UP THE IRONS !!
Ei hän tuota tekstiä itse kirjoittanut! Se on otettu imperiumista! Siellä tämä arvio oli!