Mulla menee taas vaihteeksi hermot anoppiin. Appivanhemmat asuvat kaukana, mutta käydään kyllä heidän luonaan melko usein. Meillä oli aikomus mennä kyläilemään heidän luokseen vappuna, mutta lapsemme (2v.) sairastui kuumeeseen, joten reissu peruuntui. Kun anopille ilmoitettiin asiasta, hän totesi "että eihän vappu suuri pyhä ole, mutta kun te ette ole käyneet pitkään aikaan." Ihan niinku meidän pitäis aina suurina pyhinä mennä kotipaikkakunnallemme (mun vanhemmat asuu samalla paikkakunnalla). Nyt taas eilen soitteli ja sanoi, että on niin ikävä, kun ette te kumminkaan tuu pitkään aikaan. Ollaan siis oltu kyläilemässä viimeksi helmikuussa, mutta anoppi on sen jälkeen nähny poikaamme 3 kertaa useiden päivien jaksoja.
Alkaa vaan mennä hermot, kun joku yrittää koko ajan hallita elämää. On ollut muutenkin rankkaa, kun poika on sairastanut koko kevään ja sitte joku vielä kehtaa syyllistää.
Onko teillä muilla tälläsiä anoppeja, joiden tahdon mukaan pitäisi aina toimia ja jos ei toimita niin alkaa ilkeily?
Alkaa vaan mennä hermot, kun joku yrittää koko ajan hallita elämää. On ollut muutenkin rankkaa, kun poika on sairastanut koko kevään ja sitte joku vielä kehtaa syyllistää.
Onko teillä muilla tälläsiä anoppeja, joiden tahdon mukaan pitäisi aina toimia ja jos ei toimita niin alkaa ilkeily?
Vastaukset 32
Vanhimmat
Aika pienestä sanomisesta menee hermot.
Haloo!
Jos anoppi ilmaisee, että on ikävä, niin MITÄ pahaa ja ilkeetä siin vois olla.
Kaiva ne herneet nenästäsi ja kasva!
En kyllä näe että ikävän ilmaisemisella välttämättä syyllistettäis.
Eihä ton perusteella kukaan uskalla kohta puhuu mitää, kon huudetaan: auts, mua syyllistetää.
Kyllä sun syyllisyysolosi on jostain muusta peräsin. Ei kai se aina miehen äiti voi se pahis olla. Vai?
No sinä se vasta ilkeä oletkin tuolla hyökkäykselläsi! Miten ihmeessä voit alkuperäisen kirjoituksen perusteella tietää, että syyllisyydentunne tulee jostain muusta, kun kysymyksessä oli juuri anopin raskailta tuntuvat vaatimukset?!
Minä ainakin sain sen käsityksen aloittajan kirjoituksesta, että tämä vapun tapaus oli vain YKSI esimerkki monien tapauksien joukossa. Kirjoituksessahan oli ilmeisesti tarkoituksena saattaa tietoon, että anopin mielihalut olivat kaikkein tärkeimmät, eikä edes lapsen sairastaminen saisi pilata anopin suunnitelmia. Tällä anopilla on selvä halu hallita ympärillään olevia ihmisiä ja olla ottamatta huomioon muiden elämää koskevia päätöksiä.
Näkemyksesi oli hyvin yksioikoinen ja kirjoituksestasi paistoi oma paha olosi. Toivottavasti saat itse elämäsi kuntoon eikä sinun tarvitsisi enää purkaa muihin huonoa oloasi.
Aloittajahan halusi tiedustella onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia, mutta en näe kirjoituksestasi vastausta tähän kysymykseen. Pelkkää ilkeilyä ja syyllistämistä vain.
En tosiaankaan tarkoittanut ilkeillä!
Ajattelin vain alkup. kirjoituksen perusteella, että anoppi ei itseasiassa SANONUT mitään ilkeetä.
Totesi vain että hänellä on ikävä.
Tietysti se toteeminen VOI tarkoittaa mitä vaan, laidasta laitaan.
Se VOI tarkoittaa, että hänen, anopin ikävä on tärkeämpi kuin lapsen kuume.
MUTTA se voi olla tarkoittamatta sitä! Myös. Riippuu tulkitsijasta, MITEN kuulee.
No TÄÄ miniä on kuullu sen anopin ikävän tarkottavan sitä, että miniä on syyllinen, kun ei oo vappuna anoppilassa.
Mutta JOS anoppi onkin tarkottanu sanoo, että pojan perhe on hälle tosi rakas. Ei osaa sitä muuten sanoo, luulee että on tosi kiva anoppi.
Näitä sanomisii VOI pohtii tälleenkin.
Tai sitte voi survoo sen anopin suun kiinni,ja sanoo silleen, että oot paska anoppi, älä tänne soittele, pidä vaan ikävät itelläs!
Lue rivien välistä. Anoppihan ei osoittanut minkäänlaista välittämistä puhuessaan ikävästä. Siis matka peruuntui koska lapsi on sairas, minkä anoppi sivuutti kokonaan. Pääasia on tehdä niin kuin anoppi sanoo, eli vaikka sairaat lapset raahata anopin luokse tyydyttämään ikävää.
Usein on niin, että anoppi saa poikansa perheineen tekemään tahtonsa mukaan juuri painostamalla hiljaisesti. Ajattele nyt mikä ero olisi anopin suhtautumisessa, jos hän oman ikävänsä sijaan toisi esille vaikkapa kuinka järkevää on pysyä sairaan lapsen kanssa kotona.
Jos nyt niin ikävä olisi, niin eikös sieltä anopin luota miniän luokse olisi yhtä pitkä matka kuin miniän luota anopin luoksekin on. Mutta se ei olekaan oleellista, vaan se, että poika ja miniä hyppää kun käsketään. Ja yleensä poika onkin hypännyt koko siihenastisen elämänsä ja vaikeudet alkavat, kun miniä ei sitten hyppääkään.
En yritä liikaa lukea rivien välistä, koska silloin tulkinta olisi vain minun tulkintani.
Emme todellisuudessa tiedä, oliko anopin ja miniän puhelu lyhyt, keskusteltiinko sairaasta lapsesta vai ei.
Alkup. oli loukkaantunut siitä, että anoppi kertoi ikävästään.
En tiedä minä, etkä sinäkään, käskikö anoppi raahata sairaan lapsen luokseen.
Jos käski, niin silloin teki mielestäni väärin.
Jos kertoi ikävöivänsä lasta, niin siinä ei ollut mielestäni väärää.
Ja tottakai on oikein miniän pitää itsenäisyytensä ja päätösvaltansa.
Eikä ole syytä sysätä syyllisyyttä sen enempää miniälle kuin anopillekaan.
Häntä, anoppia tässä loppupelissä ollaan syyllistämässä!
On kokemusta! Anoppini on aina esittänyt marttyyriä perheelleen ja suvulleen tietäen, että niin hän saa aina tahtonsa läpi. Kun minä näinkin tämän asian suvun ulkopuolisena jo alusta lähtien enkä mennyt anopin marttyyrileikkiin mukaan minuthan hän syyllisti ja haukkui koko suvulle.
Minä olen jotunut monia kertoja sanomaan anopin esittämiin vaatimuksiin ihan suoraan, että minähän se päätän mitä minä teen etkä sinä. Olen myös jotunut sanomaan sen, että myös meillä on omaa elämää eikä hän voi päättää meidän asioista kysymättä ensin meiltä.
Anoppi yrittää myös salaa tehdä lapsellemme sellaisia asioita mihin en ole antanut lupaa. Jäätyään kiinni erinäisistä tapauksista ja niistä hänelle sanottuani hän syyllistää minut, eikä pysty myöntämään itse tehneensä väärin kieroilemalla ja valehtelemalla.
Anopille on vaan sanottava suoraan mitä ajattelee tilanteesta, kannattaa myös puolustaa omaa näkemystään asiasta jos sitä pitää oikeana itselleen. Ymmärtää hän järkevää puhetta tai ei, tärkeää kuitenkin on se, että olet saanut sanottua mielipiteesi.
Olen minimoinut tapaamisemme anopin kanssa, eikä lapsemme enää ole anopilla jos me vanhemmat emme ole paikalla. Niin pahoja juttuja hän on lapsellemme tehnyt etten voi enää luottaa hänen vilpittömyyteensä.
Rohkeutta sinulle puolustaa itseäsi anopin syyllistämisiltä!
Nyt unohdat tuon minäminä-asenteen ja ajattelet asiaa vähän anoppisi näkökulmasta. Koska asutte kaukana, käytte siellä aika harvoin. Kolmen kuukauden välein ei ole "melko usein", vaikka sitä miten vääntelisi. Tottakai ihminen haluaa lapsenlastaan tavata. Tottakai häntä harmittaa, kun kauan toivottu vierailu meneekin myttyyn.
Jos asiassa on jotain muuta, jonka jätät nyt kertomatta, niin sitten on. Kertomasi perusteella olet kuitenkin ihme pikkujutusta hermostuva ihminen. Se, että ihminen kertoo ikävästään, ei ole hallitsemista tai syyllistämistä. Se on normaalia tunteistaan kertomista. Ihme ihminen pitää olla, että tuollaisesta hermostuu.
Eihän sairasta lasta sovi ruveta kyöräämään kylään, on anoppi sitten miten itsekäs tahansa. Minusta tuossa alkup. teki ihan oikein kun ei suostunut hyppäämään anopin vaatimuksen perusteella vaan näki tilanteen järkevästi. Ainoa oikea ratkaisu oli jäädä kotiin sairaan lapsen kanssa. Anoppi saa tietää huutia kun ei osoita pitävänsä lapsen tilalla mitään väliä.
Jos anoppi sanoo, että "voi , kun ette päässeet tulemaan, ja menee pitkä aika ennenkuin taas nähdään.." Niin, tarkoittaako se, että lapsi olisi pitänyt tuoda sairaana kylään?
Selittäkääs mulle, miten tuon voi noin ymmärtää.
Kerro nyt sitten vaikka sinä, että missä kohtaa se vaatimut mainittiin. Minun silmiini kun ei sattunut yhtään anopin esittämää vaatimusta. Anoppi kertoi vain ikävästään, mikä on ihan eri asia kuin vaatia jotain.
Ei ole ihme, että ongelmia on ihmissuhteissa, jos ikävän kertominenkin on vaatimus. Miten tulkitset rakkauden tunnustuksen? Onko sekin jonkin sortin vaatimus vai peräti orjuuttamisyritys?
tarkoitin! Mutta tämä "huoh" kertoi alkuperäisen olevan oikeassa, kun ei suostunut anopin VAATIMUKSEEN tuoda sairas lapsi kylään.
Siis, viestini oli niminerkille "huoh."
Kun minustakaan se ei ole mikään vaatimus, eikä syyllistämistä jos ikävöi jotakin.
Nyt meni näköjään iteltäni viestit sekaisin.:/
Sori Tane :)
Anoppi murehti ikäväänsä. Jos lapsi on sairas, niin pyyhkiytyykö oikeus ikävöintiin siihen paikkaan? Eikö anoppi tai kuka muu tahansa saakaan sanoa, että suree, kun ei ole pitkään aikaan tavattu ja voi voi, onko lapsi sairas, Sittenhän tapaaminen taas siirtyy.
Mitä anopin olisi pitänyt tehdä? Kyllä olisi miniä katkeroitunut vielä enemmän, jos anoppi olisi sanonut, että ikävä loppuikin nyt, kun kuulin että olette kipeenä siellä. Älkää vain tulko. Pysykää poissa. Tuollaisia en halua enää tänne. Vain terveitä saa tuoda. Ilmoittakaa koska olette kunnossa, niin alan taas ikävöidä.
Miltäköhän miniän kirjoitus olis sen jälkeen näyttänyt.
Valittamisessakin on kaksi puolta.
Ei voi olla totta, että ikävän tunne ja siitä kertominen on syyllistämistä!Anoppisi ei ole sanonut mitään väärää, eikä loukkaavaa, eikä syyllistävää. Kyllä minä en ymmärrä minkälaisia ihmiset nykyään ovat!
Kuvittele itse, jos et ole nähnyt jotain hyvää ystävääsi ptikään aikaan, niin etkö soita hänelle ja sano, että voi kun ois kiva tavata?
NO, onko se syyllistämistä sinun puoleltasi?
Mieti hei vähän näitä asioita.
Tässähän oli kyse siitä, ettei anopille ollut väliä vaikka lapsi olikin kipeä. Anoppilaan olisi vain pitänyt mennä vaikka lapsi olisi kuinka sairas. Itsekäs anoppi!
voi tosiaan olla, että alkuperäinen on väsymyksissään ja huolissaan ymmärtänyt asian väärin. Eli että kyse ei ollut syyllistämisestä vaan ainoastaan ikävästä.
mahdollista tosin on, että kyse oli syyllistämisestäkin. itsellekin kävi kerran niin, että oli sovittu lapsen menevän kahdeksi arkipäiväksi hoitoon anoppilaan, kun perhepäivähoitaja oli lomalla. Päivää aiemmin lapselle nousi kova kuume ja jouduin perumaan anopille menon, jäin itse töistä kotiin lapsen kanssa. Anoppi suuttui ja sanoi, ettenkö luota hänen taitoihinsa hoitaa lasta ja että lapsi olisi pitänyt kuumeesta huolimatta viedä hänelle... Ei kyse ollut luottamuksesta vaan ihan siitä, että mulle lapsi on tärkeämpi kuin työ ja luulenpa vielä, että pieni lapsi on kipeänä mieluummin kotona äidin kanssa kuin kylässä...
No, kaikkea sattuu.
Viestissä ei sanottu, että anopille olisi lapsen terveydentila ollut yhdentekevä. Viestissä kerrottiin vain, että anoppi ilmaisi ikävänsä, kun kylään ei mentykään. Toki on asenteesta kiinni, miten tuon haluaa lukea. Minun asenteeni on se, että ikävästä saa kertoa. Jollekin muulle se on syyllistämistä ja kontrollointia.
huomauttaa myös ymmärtävänsä, ettei pari nyt voi lähteä yhtään minnekään?
Ei olisi maksanut mitään, ja olisi ihan ilmaiseksi vältetty väärinkäsitys siitä, syyllistikö anoppi nyt paria vai ei. Jos se nyt oli väärinkäsitys.
Anoppi on nimenomaan tosi taitava syyllistämään meitä. "Voi kun on taas niin pitkä aika" ja "kyllä lasten nyt pitäisi tulla meille käymään". Anopille ei riitä se, että me käymme perheenä heidän luonaan, vaan hänen on saatava olla yksin lasten kanssa. Mua ärsyttää kun yks yrittää päättää meidän tekemisiämme.
Alussa, kun lapset olivat pieniä, anoppi yritti saada meitä käymään heidän luonaan joka viikonloppu. Onneksi emme moiseen ryhtyneet vaan tosiaankin nyt voin mennä jopa kaksikin viikkoa tapaamisten välillä.
Entäs jos anoppi olisikin sanonut" ok, sittenhän meille tuleekin mukava ja rauhallinen vappu", olisiko ollut syyllistävää. Syyllistäminen on oikein nykyajan muotisana, sitä heitetään melkein joka tilanteeseen, kun haltaan toista oikein syyllistää ja loukata. Olen neljän lapsen mummo ja ikävöin lastenlapsiani tosi paljon, mutta joskus peruutuksetkin tuntuvat helpottavilta ja sairaanlapsen hoitaminen vieraassa ympäristössä tuntuu ihan mahdottomalta jo lapsenkin kannalta.
Onneksi miniäni on niin fiksu, ettei ihan joka sanasta suutu ja pyytää hoitoapua kotiin, kun lapsi on sairastunut, vaikka välimatkaa on pitkä, mutta junat kulkee.
Ei mitään asiaa tarvi kääntää noin ilkeäksi pakosta. Jos on hiukankin halua pitää yllä hyvät suhteet niin kyllä siihen keksii sopivat sanat siihenkin.
Meillä tilanne ihan päinvastainen, appivanhemmat asuvat parin km päässä mutta lapsenlastaan käyvät katsomassa vain n. kerran kahdessa viikossa ja heillä ollaan viimeksi kyläilty jouluna!? Miksi, koska heillä on toisetkin lapsenlapset joita he kyllä näkevät harva se päivä, ottavat hoitoon ja yökylään, puhuvat heistä jopa meillä (harvoin) käydessään... Monet itkut olen itkenyt, pahoittanut mieleni mutta kun ilmeisestikään asialle ei mitään mahda, olen jo luovuttamassa. Kamalaa myöhemmin kun lapseni tajuaa että serkkunsa ovat mummolle paljon rakkampia, miten sen selittää. Miksi niin? Siitä ei ole kyse ettenkö tulisi anoppini kanssa toimeen, vaikkei meillä kaikista lämpimimmät välit keskenämme olekaan. Asiasta ollaan muutamaan otteeseen keskusteltu; kaikki lastenlapset ovat kuulemma yhtä rakkaita, vaikka teot puhuvat puolestaan jotain ihan muuta. En tiedä miten suhtautua heihin sillä naamasta alkaa jo näkymään että jotain on hampaankolossa. Onneksi omat vanhempani ovat täysin erilaisia ja tapaammekin heitä usein. Mitä tekisin?
Kutsu sinä, aina kun voit ja pystyt, serkkuja teille kylään ja joskus myös anoppiasikin. Lapsillesi on tärkeää kuulua sukuun ja serkut ovat eräs tärkeä linkki kuulua johonkin suurempaan joukkoon. Älä koskaan mollaa sukulaisia lastesi kuullen, se loukkaa heitä ja lapset alkavat arvottaa itseään sen mukaan.
Pienet lapset tarvitsevat näitä vanhenpien järjestämiä tapaamisia, mutta kun pohja on luotu, tapaamiset ovat helpompia lasten vanhetessa. Jos lasten kanssa välit ovat kunnossa, ei anopin suhde siinä enää paljon paina lasten itsenäistyessä..
On vaikea mummona käsittää, että lapsenlapset olisi laitettu arvojärjestykseen. Jospa on jostain muusta kyse?
Asia kannattaisi ottaa epäsuorasti esiin, anoppihan saattaa luulla tekevänsä oikein kun ei "häiritse".
Paha informaatiokatkos sinulla on anoppisi kanssa. Ihminen saattaa tulkita jopa toisen eleitä väärin, vaikka toinen olisi tarkoittanut jotain ihan muuta.
Mummona ajattelen kaikki lapsenlapseni samanarvoiseksi ja yhtä rakkaiksi. Tarvitaan viisautta, ettei kukaan heistä koe jäävänsä vähemmälle. Sepä ei olekaan helppo tehtävä, tulet sen joskus tulevaisuudessa itsekin huomaamaan.:)
jos on useampia lapsia, niin aina jokaisen esikoinen on isovanhemmille jotenkin erikoinen.
Ihan samoin kuin vanhemmatkaan eivät ehdi ja jaksa aivan kaikkia asioita tehdä kolmannen tai neljännen lapsen kanssa, mitä tekivät esikoisen kanssa.
Ja silti ei kyse ole siitä,että he olisivat jotenkin huonompia vanhempiensa tai isovanhempiensa mielestä. Ei todellakaan.
Ehkä teilläkin on tilanne se, että serkut ovat vanhempia, kuin teidän omat lapset?
Ei kannata huolestua.
Kiitos neuvoistanne. Myönnän kyllä informaatiokatkoksen minun ja anoppini välillä, en vain tiedä miten asiaan voisi vaikuttaa.. Anoppini ei kestä kuulla minkäänlaista kritiikkiä itsestään tai omistaan poikkeavia mielipiteitä vaan suuttuu eikä sen jälkeen hänestä kuulu ennekuin toinen osapuoli "myöntää virheensä" ja pyytää anteeksi. Vaikeaa. Toisaalta serkkuja ja toista miniää en kylään pyydä koska juuri tämä perhe paistatelee appivanhempien suosiossa ja he myös ovat siitä hyvin tietoisia. Ilmeisesti täytyy vain hyväksyä tilanne sillä jos suuni avaan, saan kyllä kaikki vihat niskaani enkä helpota kanssakäymistä tulevaisuudessakaan, vai mitä olette mieltä?
Ikävää, että näin on. Siinä ei auta sitten kuin käydä varoen anoppilassa kuin miinakentällä.
Harva anoppi kyllä kestääkään suoraa arvostelua, jos kukaan nyt kestää.
Voithan tilaisuuden tulla kuitenkin pyytää anoppiasi kylään silloin tällöin. Laiha sopu on parempi kuin lihava riita!
Olen pahoillani, että olet saanut ahdashenkisen anopin. Onkin parempi pitää välimatkaa sopivasti ja jättää suremiset sikseen ja hyväksyä se, että lapsesi eivät ole mummolassa yhtä usein kuin serkkunsa.
Se loppujen lopuksi on lapsillesi terveellisempää, jos mummo kerran ottaa helposti nokkiinsa.
Onneksi vanhempasi sentään voivat korvata osittain miehesi äidin puutteet.
Sinun miniäsi saavat kyllä olla onnellisia kun ovat saaneet noin ymmärtäväisen ja viisaan anopin, kateeksi käy!! :) Tosiasiahan on että niin anoppiaan kuin muitakaan sukulaisia ei voi "valita", täytyy vain yrittää hyväksyä ja tulla toimeen jokaisen kanssa. Kiitos neuvoista ja kaikkea hyvää sinulle lapsenlastesi parissa!
Kiitos kauniista viestistäsi.
Toivon sydämestäni, että anoppisi ymmärtäisi tutustua sinuun paremmin, koska hän ei näköjään vielä tiedä omistavansa kivaa miniää!
Älä kritisoi anoppiaisi äläkä ketään muutakaan. Kaikki tekevät ratkaisunsa itse asiassa kuin asiassa, mitä siihen muut puuttumaan ja kritisoimaan. Itsekin pahastut, jos joku sinun päätöksiäsi kyseenalaistaa. Olet näin päättänyt, älkööt muut sitä kritisoiko.
Kuuntele miten "suusi avaat". Jospa äänensävysi tai sananvalintasi olisivat korjauksen tarpeessa?
Älä nyt arvele, että kritisoin. Ajattelin vain, että jos et mitään muuta syytä löydä, niin peiliin on välillä pakko katsoa.
Sun pitää nyt miettiä, mikä teidän elämänkuva on teidän perheessä. Sinä et saa antaa anopin määräillä Sinun ja perheesi elämää ja Sinun täytyy laittaa asiat tärkeysjärjestykseen,kuten olet laittanutkin.Minä olen katsonut omaa anoppiani kymmenen vuotta. Hän on aina ollut arvostelemassa, meillä on mieheni kanssa jo kolme lasta.Kolme poikaa, joiden kasvatus ei sinänsä päde hänen oman kasvatuksensa kanssa, eikä tarvikaan.Lisäksi olemme olleet yrittäjiä jo viimeiset kuusi vuotta. Sinä itse tiedät miten lapsesi kasvatat ja elät sen mukaan ja miehesi tulee sen mukana(yhteisymmärrys). Miehestäsi jo näkee, ettei hänellä ole tarpeeksi munaa ja vastustusta äitiään kohtaan. Sinä olet avain-asemassa.Hyvää jatkoa äläkä ikinä anna periksi sillä isovanhemmat voivat olla teille suurempi suru kuin moni voi kuvitella!!!
Jos anoppisi ikävöi teitä, niin mitä pahaa sinä siinä näet?
Ovatko omat vanhempasi elämäsi ulkopuolella? Eivätkö he käy eikä heitä kiinnosta sinä ja perheesi? Siihenkö olet tottunut?
Pitäisi aina muistaa, että liiton mukana tulee usein laajakin suku, johon joutuu sopeutumaan. Uusi suku saattaa olla onnellinen sinusta, haluaa tutustua, tavata ja osoittaa, että olet tervetullut joukkoon. Ole iloinen siitä.
Ei kaipaaminen ja ikävöinti suinkaan ole samaa kuin syyllistäminen.