Joo, se on nyt nähty parikin kertaa. Kun niin sanotusti seurustellaan eli jonkinlaisen ensitapaamisen jälkeen tapaillaan satunnaisesti enemmän tai vähemmän ja tutustutaan toisiimme. Siinä molemmat kertoo jotain itsestään, elämästään, asenteistaa, haaveistaan, intresseistään jne. Tiiätte kyl. Kun toinen sitten antaa itsestään sellaisen kuvan että on rakastunut, haluaa sitoutua, muuttaa yhteen, panostaa parisuhteeseen, lapsikin olisi ok, vaikka työ nyt vähän.. mutta kyllä ne saisi järjestettyä tärkeysjärjestykseen.
Okei, eikun testaamaan. Muutetaan yhteen, jomman kumman asunnolle. Kaikki sujuu vuoden aikana oikein mallikkaasti, ettenkö sanoisi uskomattoman luontevasti! Rakkaus kukoistaa. Puhutaan avioliitosta, lapsista, mutta "ehkä ei vielä, kunhan vähän asetutaan, eikä tähän asuntoon mahdu lasta".
Seuraavan vuoden aikana haaveemme toteutuu, ostamme oman, yhteisen talon. Naimisiinko..? Katotaan sitten kesällä (minä vuonna?!). Rakkauden hedelmä elikkä lapsi... "no kun mun pitäisi sitten luopua tästä työstä, ellet sinä sitten jaksaisi vaikka matkustelen. niin ja mietin vaan että olisinkohan jo liian vanha isäksi uudelleen.." Mutta rakkaus kukoistaa. Mies on muuten täydellinen, mutta vähän jo asenne alkaa ihmetyttää. Ettei edes naimisiin, vaikka on antanut ymmärtää että se olisi luontevinta... No, ehkä pari vuotta on liian vähän.
Kolmas vuosi... miten lapsi, kun minäkin alan kohta olla liian vanha äidiksi? "Nautitaan nyt kun ollaan tää talo saatu ja just alkaa talouskin olla taas tasapainossa remonttien jälkeen.." Naimisiinko..? "Eihän avioliitto ole kuin ihmisten keksimä sopimus, saman asian voi kuitata testamentilla". Ja sitten tehtiin testamentti. Mutta miksei naimisiin? "Mutta miksi?? Eikai se meidän suhteeseemme vaikuta? Sormus on vain ulkoinen merkki, miksi avioliittoa pitäisi mainostaa? Me rakastetaan toisiamme kuitenkin ja eletään yhdessä lopun elämämme, eikö niin ole sovittu. Ainakin minä rakastan sinua enkä halua mitään muuta".
Että sellasta. Herra saa jäädä rakastamaan taloaan, aikaisemman avioliiton lapsia, työtään ja sormuksettomia sormiaan. Ja jos siihen sormus joskus vielä ilmestyy, toivotan onnea, sillä ehkä hän sitten on löytänyt rakkauden. Minulle avioliitto ja lapsi ei ole mikään elinehto. Tunsin vain niin voimakkaasti että olisin juuri hänen kanssaan halunnut perheen. Ehkä sellainen mies vielä on, ja vaikkei olisi en ainakaan elä surullisena jonkun rinnalla jonkun haluamaa elämää. Sitä ihmettelen, että mihin hän minua tarvitsi. Ensin antoi täysin väärän kuvan itsestään, ja kun olin ns. ansassa, yhteiset kämpät, autot, lainat, testamentti, koko minun sukuni vakuutettu että vihdoin hulivilityttö on rauhoitettu... sitten kerrotaan että enhän mä nyt oikeestaan sellanen ollutkaan. Taisin olla kultakala tai koriste kirjahyllyssä.
Niin se edellinen oli suurinpiirtein sama, paitsi että kun asuttiin yhteisessä vuokra-asunnossa ja tulin raskaaksi (ei olis pitänyt olla yllätys, kun ehkäisy oli molempien toiveesta tarkoituksella jätetty..) niin siinä vaiheessa mies sai paniikin ja häipyi. Hänelle ei lapsi sittenkään sopinut siinä vaiheessa, kun minä opiskelin ja hänen olisi pitänyt elättää meitä molempia. Mitäs minä, yksin jäin. Ei ehditty onneksi naimisiin. Ja onneksi kaveri häipyi heti kun raskaus varmistui, nimittäin sen ehti keskeyttää.
Että en tiiä miksi ei voi alusta asti olla oma itsensä ja kertoa rehellisesti mielipiteistään, sen sijaan että älyttää toista, rakennetaan yhteisiä haaveita. Kun olen painottanut etten koskaan ole loukkaantunut totuudesta, olkoon kuinka kirpaiseva tahansa. Sen sijaan loukkaannun valheesta, vaikka valehtelisi "hyvässä tarkoituksessa".
Mutta se parisuhteista. Huomenna muutan YKSIN eikä sinne miehiä tule!
Okei, eikun testaamaan. Muutetaan yhteen, jomman kumman asunnolle. Kaikki sujuu vuoden aikana oikein mallikkaasti, ettenkö sanoisi uskomattoman luontevasti! Rakkaus kukoistaa. Puhutaan avioliitosta, lapsista, mutta "ehkä ei vielä, kunhan vähän asetutaan, eikä tähän asuntoon mahdu lasta".
Seuraavan vuoden aikana haaveemme toteutuu, ostamme oman, yhteisen talon. Naimisiinko..? Katotaan sitten kesällä (minä vuonna?!). Rakkauden hedelmä elikkä lapsi... "no kun mun pitäisi sitten luopua tästä työstä, ellet sinä sitten jaksaisi vaikka matkustelen. niin ja mietin vaan että olisinkohan jo liian vanha isäksi uudelleen.." Mutta rakkaus kukoistaa. Mies on muuten täydellinen, mutta vähän jo asenne alkaa ihmetyttää. Ettei edes naimisiin, vaikka on antanut ymmärtää että se olisi luontevinta... No, ehkä pari vuotta on liian vähän.
Kolmas vuosi... miten lapsi, kun minäkin alan kohta olla liian vanha äidiksi? "Nautitaan nyt kun ollaan tää talo saatu ja just alkaa talouskin olla taas tasapainossa remonttien jälkeen.." Naimisiinko..? "Eihän avioliitto ole kuin ihmisten keksimä sopimus, saman asian voi kuitata testamentilla". Ja sitten tehtiin testamentti. Mutta miksei naimisiin? "Mutta miksi?? Eikai se meidän suhteeseemme vaikuta? Sormus on vain ulkoinen merkki, miksi avioliittoa pitäisi mainostaa? Me rakastetaan toisiamme kuitenkin ja eletään yhdessä lopun elämämme, eikö niin ole sovittu. Ainakin minä rakastan sinua enkä halua mitään muuta".
Että sellasta. Herra saa jäädä rakastamaan taloaan, aikaisemman avioliiton lapsia, työtään ja sormuksettomia sormiaan. Ja jos siihen sormus joskus vielä ilmestyy, toivotan onnea, sillä ehkä hän sitten on löytänyt rakkauden. Minulle avioliitto ja lapsi ei ole mikään elinehto. Tunsin vain niin voimakkaasti että olisin juuri hänen kanssaan halunnut perheen. Ehkä sellainen mies vielä on, ja vaikkei olisi en ainakaan elä surullisena jonkun rinnalla jonkun haluamaa elämää. Sitä ihmettelen, että mihin hän minua tarvitsi. Ensin antoi täysin väärän kuvan itsestään, ja kun olin ns. ansassa, yhteiset kämpät, autot, lainat, testamentti, koko minun sukuni vakuutettu että vihdoin hulivilityttö on rauhoitettu... sitten kerrotaan että enhän mä nyt oikeestaan sellanen ollutkaan. Taisin olla kultakala tai koriste kirjahyllyssä.
Niin se edellinen oli suurinpiirtein sama, paitsi että kun asuttiin yhteisessä vuokra-asunnossa ja tulin raskaaksi (ei olis pitänyt olla yllätys, kun ehkäisy oli molempien toiveesta tarkoituksella jätetty..) niin siinä vaiheessa mies sai paniikin ja häipyi. Hänelle ei lapsi sittenkään sopinut siinä vaiheessa, kun minä opiskelin ja hänen olisi pitänyt elättää meitä molempia. Mitäs minä, yksin jäin. Ei ehditty onneksi naimisiin. Ja onneksi kaveri häipyi heti kun raskaus varmistui, nimittäin sen ehti keskeyttää.
Että en tiiä miksi ei voi alusta asti olla oma itsensä ja kertoa rehellisesti mielipiteistään, sen sijaan että älyttää toista, rakennetaan yhteisiä haaveita. Kun olen painottanut etten koskaan ole loukkaantunut totuudesta, olkoon kuinka kirpaiseva tahansa. Sen sijaan loukkaannun valheesta, vaikka valehtelisi "hyvässä tarkoituksessa".
Mutta se parisuhteista. Huomenna muutan YKSIN eikä sinne miehiä tule!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Valitettavan yleistä on tuo nykyään, ja jos jollain kumman konstilla saat perheen perustettua niin eiköhän se toinen osapuoli karkaa lapsettoman sinkun matkaan...(koskee molempia sukupuolia) Mikä helvetti nykyihmistä riivaa????
Mullan melkeinpä päällä samankaltainen tilanne. Muksut ja talo ja työ. Muija vaan meinaa varmaan karata. Ihmettelen, ehkäpä syy on siinä et toiset ei ole kokeneet elämässään tarpeeksi. Se on minun mielipiteeni. Itse kun on lähes kaikkea kokeillut,matkustellut ja muutellut ympäriinsä. Siinä jos missä oppii elämästä ja ihmisistä. Sitten kun sitä kuvittelee et, kas toinen samanlainen ihminen. Niin totuus on ettei sitten lopulta toinen haluakkaan samoja asioita kuin aluksi haluttiin. Maailma on julma paikka meille hyvä uskoisille.
Olen samaa mieltä siinä, että ei kannata sitoutua ennekuin on mielestään kokenut tarpeeksi "villiä ja vapaata" elämää, miehiä, naisia, kokemuksia, matkustelua..
Eipä kaikki tietenkään, mutta suuri osa ihmisiä kuitenkin..
Ei jää kaihertamaan oma "kokemattomuus" ja itsenäisyyden tarve, vaan voi elämästä oppineena syventyä elämän mittaiseen liittoon kumppaninsa kanssa. (tietenkään parisuhde ei sulje ulos itsenäisyyttä ja kokemuksia)
Lapsiakin tehdään ihan liian heppoisin perustein ja liian nuorina.. miettikää miten paljon enemmän sitä voi lapselleen antaa kun on itse kasvanut ulos lapsenkengistään.
Ensimmäinen liitto pitäisi mielestäni solmia vasta kolmenkympin tienoilla (sen kuuluisan kriisin jälkeen).
Eipä tulisi semmoista tilannetta joista parisuhdepalstoilla valietaan: "Rakastan miestäni mutta tahdon jotain muuta, en ole mielestäni ollut tarpeeksi monen miehen kanssa buhuu ja muutin mieheni kanssa yhteen heti kun lähdin kotoa ja nyt ahdistaa.."..
Se mies ei sitten ollut se oikea.
Se kun löytyy niin kaikki asettuu kohdalleen.
Kyllä niitä oikeitakin on, naisiakin. Kun sellaisen löydän niin rengastan. Tositarkoituksella.
Mutta sitä ennen vielä ihmettelen, enkä lupaile liikoja.