Ero hyvästä suhteesta

Ollaan oltu yhdessä 5 vuotta ja rakastan miestäni valtavasti. Hän on todella hyvä mies. Kaikkea mitä mieheltä toivon ja oikeastaan paljon enemmänkin. Ottaa minut huomioon, meillä on todella hauskaa yhdessä ja kaikki toimii upeasti. Ei me oikeastaan edes tapella ja jos tapellaankin niin erimielisyydet hoidetaan lähinnä puhumalla.
Yhdessä emme asu pitkän välimatkan takia vaan tapaamme useita kertoja viikossa ja viikonloppuisin. Näin ei tule useaa tuntia työmatkaa kummallekaan. Toki yhteen muuttamisesta ollaan jo pitkään puhuttu, mutta työt.

Mikäkö on ongelmana? Liian puuttuva anoppi, miehen exän kiukuttelut ja teinityttö jonka teineily ärsyttää välillä tosi paljon. Hän ingnooraa minua. Muuttaa mieltä kuten teinit nyt tekee ja kiukuttelee milloin mistäkin. Äitinsä sallii huutamisen ja riehumisen ja juoksee helpottamassa tytön elämää ettei vastuuta tarvitse kantaa ja mitään ei itse tarvitse tehdä. Mies toki rakastaa lastansa paljon kuten kuuluukin ja se välittäminen oli yksi mihin hänessä rakastuin.
Ennen teini-ikää tulimme tytön kanssa hyvin juttuun, mutta viime aikoina jäisin mieluummin omaan asuntooni kuin menisin kuuntelemaan vaatimuksia ja kiukuttelua. Taikka siivoamaan hänen jälkiään. Kotona ei tarvitse tehdä joten ei tee meilläkään mitään. Ei vedä vessaa ei pese hampaita kuin hirveällä tappeluilla ei erota imuria mopista jne. Pikkujuttuja! Mutta jotenkin ne painaa. Ilmoittelee miten sattuu että tuleeko vai eikö tule ja monet kerrat on pitänyt omat menot peruuttaa kun viikonloput vaihtuvat lennosta. Usein tuntia ennen.

Toki minulla näistä tunteista hirveä morkkis on. Mä en halua tuntea näin ja haluaisin samat kivat välit kuin ennen mutta mä voin yhtä hyvin puhua seinälle. Minulle hän ei vastaa. Ja jos vastaakin niin valehtelee.

Kun menen mua hieman ärsyttää ja kun en mene minulla on morkkis.

Tässä tämä juttu onkin. Koen että mieheni ansaitsee paremman naisen joka osaisi ottaa teinin jutut kuten aikuinen ottaa. Koen itse olevani siellä ylimääräinen, mutta mieheni toivoo että menisin silti sillä kuulun perheeseen. Minusta taas en kuulu vaan kaikki muut päättävät missä miten ja milloin ja mä hengailen mukana ja perun asioita koska taas jutut muuttui. Niin yhteisiä reissuja tytön kanssa kuin meidän parisuhdemenoja koska asiat muuttuvat.

Tämä on ainoa asia joka suhteessamme painaa. Iso sellainen toki!

Mietinkin, että ehkä on parempi kaikille että eroamme vaikka toisiamme rakastammekin. Ei se rakkaus aina näköjään riitä.
Samaan aikaan sydäntä särkee sillä vihdoin minulla on mies johon voin luottaa ja joka tekee oloni turvalliseksi. Mies joka saa 5v jälkeen sukat pyörimään jalassa ja jonka kanssa tunnen valtavaa yhteenkuuluvuutta.
Mistä tiedän onko ero oikea ratkaisu? Mistä tiedän etten kadu eroa? Entäs jos jäämällä suhteeseen taas evään mieheltä ja tytöltä kivemman naisen joka jaksaa ymmärtää?