sisarusten kuolema

En osaa vastata miksi sinulle on langetettu noin raskaat tuskat. Itseltäni on kuollut "ainoastaan" sä noin vuosi sitten, enkä meinaa saada elämästä kiinni. Ajatuksissa on koko ajan, mitäs jos joku sisaruksistani...

Pystyn vain antamaan sinulle oman evästyksen. Jonain päivänä, kun luonto niin määrää, tulet sisaresi taas tapaamaan. Siihen asti vaali heidän muistoaan. Muistele miltä heidänäänensä kuulosti. Miltä he tuoksuivat.

Ja sure. Sure rauhassa niin paljon kuin sinulla on tarve. Kukaan ei heitä vie sinulta sydämestäsi.

Voimia huomiselle. Suru ei laannu, muuttaa muotoaan ja jonain päivänä kun pilven takaa paistaa aurinko, tiedät heidän lähettävän lämpimiä säteitä vain sinulle....

Olen tosi pahoillani puolestasi. Tiedän mitä on menettää sisarus, itse olen myös menettänyt. Pikkuveljeni kuoli 11 vuotta sitten, vain muutaman kuukauden ikäisenä. Hän syntyikin sairaana, hänellä oli monia eri vikoja, eivätkä lääkäritkään oikein olleet perillä kaikista niistä. Olin silloin 10-vuotias. Muistan vain silloin ajatelleeni, että kyllä hän siitä lopulta paranee, että eihän hän voi kuolla, mutta niin vain kävi, että hänen elämänsä loppui ihan kesken. Tietysti se oli hiukan eri asia kuin esimerkiksi sinun tapauksesi, koska minun veljeni oli vasta parin kuukauden ikäinen, eikä ehtinyt olla kanssamme niin kauaa, mutta silti hän oli veljeni, ja häntä edelleen ikävöi silloin tällöin. Onnekseni minulla on kuitenkin 3 muutakin sisarusta, joista yksi syntyi pari vuotta veljeni kuoleman jälkeen, joten yksin ei ole tarvinnut koskaan olla. Voin vain kuvitella miltä sinusta tuntuu kun olet menettänyt kaikki sisaruksesi, ja vieläpä niin monen yhteisen vuoden jälkeen. En tiedä mitä tekisin jos vielä joku lopuista sisaruksistani kuolisi...

Minäkin olen ainoana jäljellä sisaruksista. Meitä oli kaksi, mutta veljeni kuoli hiljattain sairauteen. Olisi helpompaa, jos olisi useampia sisaruksia, joiden kanssa voisi jakaa surun.

Menetin veljeni noin 5 kk sitten onnettomuuden surauksena, hän oli ainoa sisarukseni. Elämästäni en meinaa saada otetta, kaikki ympärillä tapahtuva on toissijaista. Ainoastaan veljeni muisteleminen ja sureminen tuntuu tärkeältä. Ystäväni eivät ymmärrä miten paljon rakkaintaan voi kaivata, tai ainakin niin minusta tuntuu, ehkä sen vuoksi paljon yksin viihdynkin. Minua auttaa suunnattomasti puhuminen veljelleni sekä kuuntelemalla hänelle tärkeää musiikkia. Ja välillä minut valtaa tunne, että veljeni on lähellä, silloin on hyvä olla.

Menetin veljeni vuosi sitten. Surusta en ole vieläkään päässyt yli. Veljeni syntyi down-lapsena ja eli n. 2 viikkoa, jonka jälkeen meidän oli pakko päästää irti ja lopetettava hoidot..
Se oli aivan kamalaa aikaa. Ja on vieläkin. Itse olen 18vuotias, ja käyn edelleen terapiassa. Koko elämä on laskenut kuin lehmänhäntä.. Mikään ei ole niinkuin ennen.

Olen pahoillani puolestasi. Mun sisar-ja velipuoli tekivät molemmat itsarin n. 25 vuotta sitten. Ensin veli ja sisko pari vuotta sen jälkeen - kumpikin oli kuolleessaan n. 30 v. En tuntenut heitä kunnolla eikä koskaan tavattukaan. Kuitenkin olisi ollut kiva pitää heidät täällä kauemmin ja tutustua heihin kunnolla. Nyt on enää myöhäistä, joten varsinkin te jotka ajattelette itsarin tekoa, luopukaa ajatuksesta, sillä aiheutatte surua ja turhaa itsesyytöstä omaisille.

Siskoni kuoli syöpään vajaa kuukausi sitten. Hän oli 14 vuotias. Ikävöin häntä joka päivä. Suru on surettava, asia ei enää miksikään muutu. Onneksi jäivät onnelliset muistot.

Voimia sinulle!

auto-onnettomuudessa kauan sitten...
pelkään jatkuvasti että veljeni kuolee. hän on mulle rakkainta maailmassa..

isov. hukkui 40v -87 ja pikkuv.omankädenk.25v -82. Kyllä oli silloin vaikeeta, kun pojat oli kivoja vekkuloita, se tuska/ikävä/kaipuu, oli todella raastavaa. ei tullut enää veli ja sanonut voi sisko rakas,keitätkö kahveeta, mitä laitat syötävää, saanko olla yötä.
Käyn usein veljien haudoilla, juttelee ja muistellen niitä hetkiä, joita vietimme lapsuudessa, oli silloin ihanaa aikaa, Paljon pidettiin yhtä, ku olivat vielä elossa.
Nyt on kulunut aikaa ja aika tekee tehtävänsä, ne muistos ei häivy koskaan rakkaista veljistä, säilyy sydämmessä ainiaan, kaikkienhan meidän kuoltava joskus, tuntuu niin pahalta, miksi nyt, miksi ei myöhemmin, sillon ajattelin, mutta kaikellahan on tarkoituksensa ja uskon näin.

Kuten otsikosta näkyy, olen äiti sekä mummi.Menetin tyttäreni,vävyn ja 2 lapsenlasta tapaninpäivänä.Minun suruni on minun, mutta olen seurannut ainoaa tytärtäni joka menetti 2 vuotta sitten toisen isosiskonsa ja nyt toisen, sekä vielä hyvin tärkeät siskonlapset. Hän on pikkuhiljaa päässyt eteenpäin, välillä on kauhea ikävä, välissä parempia päiviä, yritämme kaikki ajatella, että aika helpottaa, pahin tuska menee ohi ja jää ikävä. Vaikeaa se on, mutta minusta on hyvä sanonta, että vaikka rakas tai rakkaat kuolevat, täytyy muistaa,että on muita läheisiä joille on tärkeä ja jotka ovat vielä jäljellä. Koeta jaksaa, on vain yksi elämä.