Nyt on mieli solmussa ja olo paha.
Tilanne on seuraavanlainen:
Olen ollut yhdessä avokkini kanssa kahdeksan vuotta. Viimoisen parin vuoden aikana tilanne on mennyt siihen että epäsäännölliset työajat ja -määrät ovat loitontaneet meidät toisistaan. Väsyneenä hellyys ärsyttää eikä sitä enää viimoisen vuoden aikana ole edes ollut.
Kotityöt ja asioiden hoitamiset jäivät minun hartioilleni. Elin siinä sitten omaa elämääni leikkien kotiäitiä, töissäkäyvää ja hyvää ihmistä. Asuinpaikkakunnallani minulla on kaksi hyvää ystävää - avokillani on omat kaverinsa.
Olemme aina olleet avokkini kanssa huonoja puhumaan asioista. Nytkin tilanne meni siihen ettei mistään ollut sanottavaa. Mietin jatkuvasti lähtemistä.
Olin kotoa hetken poissa joka laukaisikin pattitilanteen. Nyt on sitten puitu ja revitty riekaleiksi kaikki asiat mitä mieleen juolahtaa. On itketty ja huudettu.
Koko ajan minulla on tunne, että pois olisi päästävä. Avokkini on rukoillut ja itkenyt että yrittäisimme vielä. Kahdesti olen jo lupautunut.
Pelkään poikaystäväni puolesta että hän tekee itselleen jotain jos jää yksin. Puheistaan voi näin päätellä.
Nyt viimoisimmassa puimakäräjässä tuli ilmi, että avokkini on tutkinut puhelimiani ja törmännyt viesteihin, joista on saanut äärimmäisen vääriä käsityksiä. Nyt tuntuu etten enää edes töihin saisi lähteä ilman epäilyjä vaikka asia "sovittiin".
Tuntuu pahalta katsoa toisen tuskaa ja romahteluja. Itse olisin täysin valmis asumaan yksin ja hoitamaan asioitani kuten tähänkin asti. En tiedä onnistuuko jälleen uusi yritys ja onko kenellekään hyväksi pitkittää tätä murhenäytelmää. Mutta miten saisin poikaystäväni näkemään nämä samat asiat ja sen, ettei yksin ole niin paha olla?
Ja ennen kaikkea, mitä ihmettä minä nyt teen?
Tilanne on seuraavanlainen:
Olen ollut yhdessä avokkini kanssa kahdeksan vuotta. Viimoisen parin vuoden aikana tilanne on mennyt siihen että epäsäännölliset työajat ja -määrät ovat loitontaneet meidät toisistaan. Väsyneenä hellyys ärsyttää eikä sitä enää viimoisen vuoden aikana ole edes ollut.
Kotityöt ja asioiden hoitamiset jäivät minun hartioilleni. Elin siinä sitten omaa elämääni leikkien kotiäitiä, töissäkäyvää ja hyvää ihmistä. Asuinpaikkakunnallani minulla on kaksi hyvää ystävää - avokillani on omat kaverinsa.
Olemme aina olleet avokkini kanssa huonoja puhumaan asioista. Nytkin tilanne meni siihen ettei mistään ollut sanottavaa. Mietin jatkuvasti lähtemistä.
Olin kotoa hetken poissa joka laukaisikin pattitilanteen. Nyt on sitten puitu ja revitty riekaleiksi kaikki asiat mitä mieleen juolahtaa. On itketty ja huudettu.
Koko ajan minulla on tunne, että pois olisi päästävä. Avokkini on rukoillut ja itkenyt että yrittäisimme vielä. Kahdesti olen jo lupautunut.
Pelkään poikaystäväni puolesta että hän tekee itselleen jotain jos jää yksin. Puheistaan voi näin päätellä.
Nyt viimoisimmassa puimakäräjässä tuli ilmi, että avokkini on tutkinut puhelimiani ja törmännyt viesteihin, joista on saanut äärimmäisen vääriä käsityksiä. Nyt tuntuu etten enää edes töihin saisi lähteä ilman epäilyjä vaikka asia "sovittiin".
Tuntuu pahalta katsoa toisen tuskaa ja romahteluja. Itse olisin täysin valmis asumaan yksin ja hoitamaan asioitani kuten tähänkin asti. En tiedä onnistuuko jälleen uusi yritys ja onko kenellekään hyväksi pitkittää tätä murhenäytelmää. Mutta miten saisin poikaystäväni näkemään nämä samat asiat ja sen, ettei yksin ole niin paha olla?
Ja ennen kaikkea, mitä ihmettä minä nyt teen?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olin samantyyppisessä tilanteessa noin kaksi vuotta sitten, mieheni ja minun välini loittonivat toisistaan, työ, ja elämän harmaus aiheuttivat ettemme puhuneet toisillemme, olimme vain. Asioiden hoitaminen jäi minun harteilleni ja tuntui etten enää jaksa, halusin omaa elämää.
Suunnittelin mieheni jättämistä ja muuttamista omaan asuntoon, kauan aikaa. Tein asioita joita kadun, mm. petin miestäni, odotin hetkeä jolloin jättäisin mieheni ja muuttaisin pois.
Sitten sinä päivänä jolloin päätin kertoa miehelleni että suunnittelen jättäväni hänet, ja syyt miksi näin teen, niin hän romahti täysin. En ole koskaan nähnyt häntä tuollaisessa tilassa. Miehelleni tilanne tuli täytenä yllätyksenä, hän ei ymmärtänyt miksi, ja mikä oli ajanut minut tähän tilanteeseen.
Päätimme pitkien keskustelujen ja itkemisten jälkeen vielä yrittää, tai siis mieheni halusi, itse en, olisin vain halunnut pois.
Mieheni yritti kaikkensa, kyseli kaikenlaista, oli kokoajan lähellä, tuntui etten saisi olla rauhassa hetkeäkään. Kunnes sitten eräänä päivänä huomasin että hän tosissaan yrittää pelastaa suhteemme. Ajattelin antaa hänelle mahdollisuuden ja yrittää itsekin.
Aloin tekemään samaa kuin hän, olemaan lähellä. Aloimme tekemään asitoita joita emme aikaisemmin tehneet, kävimme paikoissa joissa emme olleet aikaisemmin käyneet, söimme useammin ulkona, liikuimme yhdessä. Yhtäkkiä huomasin katsoessani miestäni että rakastan häntä erittäin paljon, olin löytänyt sen tunteen joka oli ollut kadoksissa jo jonkinaikaa.
Tällä hetkellä olemme edelleen yhdessä rakkaan mieheni kanssa, onnellisempana kuin koskaan. Päivääkään en ole katunut sitä päätöstä että yritetään vielä kerran, kaikki salaisuudet on jaettu ja anteeksi annettu. Elämä tuntuu taas elämisen arvoiselta.
En tiedä olisiko elämäni ollut yksin millaista, enkä toivottavasti koskaan saa edes sitä tietää. Toivottavasti kertomuksestani on jotain apua valintaasi, mutta päätöksen joudut kuitenkin tekemään ihan itse, punnitse vaihtoehtoja. Millainen "avokkisi" on? Mitä menetät jos jätät hänet? Mitä saavutat jos muutat yksin asumaan? En usko että olisit jaksanut elää hänen kanssaan kahdeksaa vuotta jos hän olisi huono ihminen.
Terveisin Maarit
Ps. Olemme olleet nyt yhdessä mieheni kanssa lähes kymmenen vuotta, on ollut huonoja ja hyviä hetkiä, mutta mitään en enää vaihtaisi pois.
Mitä marmatusta! Häivy narisemaa pahaa oloas muualle, että miehes pystyy hankkimaan paremman akan. Tsiisus...