Niin, eli lyhyesti sanottuna. Haluaisin erota, en jaksa enää yrittää ja pelkään, että elämä valuu hukkaan. Ollaan pari vuotta sitten oltu hetki asumuserossa ja tuolloin ikävä lapsia niinä päivinä kun he olivat puolisolla oli kaamea. Lisäksi perheen hajoaminen tuntui kaamealta ja lopulta päätettiin yrittää vielä ja käytiin terapiassa jne. Hetken kaikki tuntuikin hyvältä ja päätin, että en ero asioita edes ajattele kuin korkeintaan vasta sitten kun lapset ovat muuttaneet pois. Mutta, nyt tuntuu taas kestämättömältä tämä ”parisuhde” ja pakko myöntää itselleni, etten rakasta, puolison olemus ärsyttää ja en jaksa enää terapiaa ja väkisin yrittämistä. Mutta toisaalta suru kodista muuttamisesta, suru siitä ettei enää yhteisiä perheen hetkiä (vaikkei ne niin huippuja ole viime vuosina enää olleet), yksinäisiä iltoja ja juhlia, suru ettei lapsilla ole enää vain yhtä kotia, suru siitä että joutuvat olemaan toisesta vanhemmasta erossa… en tie, Onko ketään muuta, joka on kyllästynyt yrittämään, kyllästynyt ettei tunne ja välitä riittävästi. Muuttuuko kaikki lopulta katkeruudeksi? Ahdistaa jo se, lapset muuttavat parin vuoden päästä kotoa ja sitten oltaisiin kaksin.
Sekava sepustus, mutta olisiko jotain viisasta neuvoa, miten eteenpäin?
Sekava sepustus, mutta olisiko jotain viisasta neuvoa, miten eteenpäin?
Vastaukset 4
Vanhimmat
"Onko ketään muuta, joka on kyllästynyt yrittämään, kyllästynyt ettei tunne ja välitä riittävästi. "
Jos Suomessa on n. 15000 avioeroa joka vuosi ja avoeroja moninkertainen määrä, niin voisin kuvitella, että vähintään . 100 000 ihmistä vuodessa ajattelee noin.
Ehkä voisitte jatkaa kämppäkavereina?
No, sitten jatkat samaan malliin kurjuudessa jollet voi erota, voi taivas ihmisiä jotka ei osaa päättää, mitä tehdä.
Sen voin sanoa, että itsestä jaoman pään sisäisestä työskentelystä riippuu täysin muuttuuko ajatuksesi katkeraksi. Sitä kannattaa aloittaa työstämään ja hakea tarvittaessa eroterapiaa.