Ajattelin pitää taukoa palstasta, mutta en lupaa

"Jos hyväksyt itsessäsi sen, että olet monimutkainen ja heikoillakin ominaisuuksilla varustettu mies, niin riittää, että muistat kaikkien muidenkin olevan. Myös naisten. "

Kiitos, tuo piristi aamua kummasti 😂 Ja on oikeastaan muutenkin juuri se voima, joka on pitänyt pääni edes tässä määrin kasassa ja vienyt elämässä eteenpäin, vaikka aina sitä ei aina ole meinannut muistaakaan tärkeimpinä hetkinä. Mutta viimeistään nyt kriisien keskellä olen jopa paremmin havahtunut tuohon, että melkoisia korttitaloja voi monen muunkin elämä olla, ja jopa paljon haavoittuvaisemmassa asemassa (huom. tarkoitan VAIN taloudellisesti tms.) kuin oma elämäni, vaikka siitä menneisyyden valossa surkuteltavaa riittäisikin ja se ei ulospäin näytä tällä hetkellä erityisen hyvästatuksiselta. Mutta ihan kuten sanoit, ja mäkin olen usein sanonut, että haluaisin naisten näkevän mut ensisijaisesti ihmisenä/miehenä, eikä niinkään kotiintilattavana kokovartalomulkkuna, ja että tuohon ihmisenä/miehenä näkemiseen ei liikaa vaikuttaisi ulkoinen status vaan se mitä on korvien välissä.

Totta, enhän mäkään muuten olisi koskaan saanut. Mutta miehen näkökulmasta, naisen s-suhde ja parisuhde markkina-arvo eivät aina automaattisesti kaikissa tapauksissa kulje käsi kädessä.

Kiitos 👍

Tää viesti ei ole suunnattu sulle, vaan yleisesti ottaen kaikille ketkä tän lukee. Meinaan että enhän mä täältä kokonaan häipymässä ole, vaan sanotaanko näin että I'm watching U.... 😏 Tsekkaan siis puheenaiheet ja tarvittaessa ilmiannan asiattomuuksia omani ja 11 trollihahmon profiilin voimin, jos tarve vaatii.

Enemmänkin halusin vain kertoa, että jos musta ei kuulu palstalla, niin en todennäköisestikään ole joutunut sairaalaan, en sekaantunut mihinkään hämärään, enkä ole kuitenkaan ihan sängynpohjilla masentuneena. Vaan jos ei juurikaan mitään muuta kirjoitettavaa ole ollut viimeisen parin vuoden aikana kuin kritisoida eksiäni ja äitini tekemiä virhevalintoja, tai kalastella keskusteluseuraa esim. autoihin tai racing-juttuihin liittyen siihen täysin väärällä alustalla, niin välillä voi olla parempi olla hiljaakin ihan oman hyvinvoinnin kannalta.

Tai jos tästä ketjusta jostain syystä paisuukin joku mun pyristelyketju irti äitivainaan täydellisestä varjosta, Venäjän toimien aiheuttaman shokin jälkeisestä täydellisestä ajattelutavan/voimavarojen/esikuvan uudelleenorganisoinnista ajattelussani, tai vaikka sen faktan toteamiseen että edes multimiljonäärinä mun rahkeet (varsinkaan henkiset) ei olisi todennäköisesti riittäneet siihen että kilpa-autoilusta olisi tullut ammattini hieman eri tähtien alla niin olkoon sitten niinkin. Parempi edes kirjoittaa rehellisesti silloin kun siltä tuntuu, eikä jatkuvasti erilaisia "would have, should have, could have" juttuja, joihin pahimmillaan alkaa uskoa itsekin, ja joilla vastuun/vapauksien ottamista omasta elämästään sysää vain entistä syvemmälle paradoksaalisesti juuri näiden "elämäni naisten" käsiin, jopa tälleen takautuvasti.

On ihan ajatuksia herättävä myös sun vastaus, onhan siinä pointteja 👍

Mutta ainakin omasta mielestäni tässä avautumisessani kirjoitin menneestä vähän eri sävyyn kuin yleensä, lähinnä siitä näkökulmasta että kuinka kauan ihminen juurikin voi uhriutua niihin juttuihin vedoten, ja milloin on aika määritellä omien tekojen, todellisten saavutusten, ja tulevaisuudensuunnitelmien perusteella identiteettiään ja/tai elämäntilannettaan. Mielestäni tämä on jo jonkinlainen ensimmäinen askel siihen, että siitä menneestä osaisi vähitellen päästää irti, enkä mä tässä kohtaa mitään feikkaa tuntemuksiani. Siitä taas en vieläkään tiedä, kuinka avarakatseinen ja hyväntuulinen todellisuudessa olin joskus 2017-2020 kun yritin tehdä kunnolla pesäeroa kaikkeen incel-aatteeseen yms. eli kuljinko vain lähinnä tekohymy naamalla ja viinamiehen opein join itseni siedettäväksi ennen treffejä.

Ja ihan totta, että voinhan mä osallistua palstalla keskusteluihin erilaisten ihmisten kanssa jos siltä tuntuu, mutta kun itsellä tää assosioituu niin selkeästi tiettyihin aihepiireihin, joista kirjoittaminen voi käydä pidemmän päälle raskaaksikin kun niitä vatvoo liikaa. Verrattavissa etäisesti siihen, että aiemmin sauna yhdistyi niin selkeästi juomiseen, että nykyisin se on ihan jees kuin keitettyä perunaa söisi, eli en tosiaan montaa kertaa viikossa käy, vaan ehkä kerran kuussa 🙄 Joko pitää tietoisesti opetella kirjoittamaan palstalla eri aiheista, ja olla vetämättä jonkun aasinsillan kautta kaikkea mahdollista negatiivista siihen keskusteluun, taikka pitää kokonaan etäisyyttä jos siltä tuntuu. Itse asiassa loppuvuodesta jouduin sanomaan eräälle boomer-ikäiselle hyvälle tutulle, joka soitteli 1-2 kertaa viikossa, että se kuormittaa mua liikaa, koska hän puhui niin paljon äidistäni, kyseli jossain asioissa jopa hupaisan yksityiskohtaisesti miten pärjään yksin arjessa jne. Hän ymmärsi asian, ja on tietoinen mun diagnooseista, joten soittelee nykyisin harvemmin eikä välillemme tietääkseni jäänyt mitään eripuraa siitä.

Ja mä jos joku olen jutellut paljonkin eri aiheista erilaisten ihmisten kanssa esim. työjuttujeni kautta, joten ei se ole mitenkään poikkeus, vaan oikeastaan enemmänkin sääntö, että mun tuttavapiiri koostuu hyvin erilaisiin viiteryhmiin kuuluvista ihmisistä. Ei siinä ole mitään ongelmaa, mutta pitää ottaa huomioon että nekin tosielämän jutut tapahtuu yleensä kahden kesken ja ennalta sovitusti koska varsinainen työasia siinä on kuitenkin se tärkein. Avoimemmat ympäristöt, kuten keskustelupalstat, baarit (jos kävisin), koulut yms. on kuitenkin dynamiikaltaan erilaisia ja johtaa usein ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella jonkinlaiseen ulkopuolisuuteen tai ainakin sen tunteeseen.

p234racing kirjoitti:

On ihan ajatuksia herättävä myös sun vastaus, onhan siinä pointteja 👍

Mutta ainakin omasta mielestäni tässä avautumisessani kirjoitin menneestä vähän eri sävyyn kuin yleensä, lähinnä siitä näkökulmasta että kuinka kauan ihminen juurikin voi uhriutua niihin juttuihin vedoten, ja milloin on aika määritellä omien tekojen, todellisten saavutusten, ja tulevaisuudensuunnitelmien perusteella identiteettiään ja/tai elämäntilannettaan. Mielestäni tämä on jo jonkinlainen ensimmäinen askel siihen, että siitä menneestä osaisi vähitellen päästää irti, enkä mä tässä kohtaa mitään feikkaa tuntemuksiani. Siitä taas en vieläkään tiedä, kuinka avarakatseinen ja hyväntuulinen todellisuudessa olin joskus 2017-2020 kun yritin tehdä kunnolla pesäeroa kaikkeen incel-aatteeseen yms. eli kuljinko vain lähinnä tekohymy naamalla ja viinamiehen opein join itseni siedettäväksi ennen treffejä.

Ja ihan totta, että voinhan mä osallistua palstalla keskusteluihin erilaisten ihmisten kanssa jos siltä tuntuu, mutta kun itsellä tää assosioituu niin selkeästi tiettyihin aihepiireihin, joista kirjoittaminen voi käydä pidemmän päälle raskaaksikin kun niitä vatvoo liikaa. Verrattavissa etäisesti siihen, että aiemmin sauna yhdistyi niin selkeästi juomiseen, että nykyisin se on ihan jees kuin keitettyä perunaa söisi, eli en tosiaan montaa kertaa viikossa käy, vaan ehkä kerran kuussa 🙄 Joko pitää tietoisesti opetella kirjoittamaan palstalla eri aiheista, ja olla vetämättä jonkun aasinsillan kautta kaikkea mahdollista negatiivista siihen keskusteluun, taikka pitää kokonaan etäisyyttä jos siltä tuntuu. Itse asiassa loppuvuodesta jouduin sanomaan eräälle boomer-ikäiselle hyvälle tutulle, joka soitteli 1-2 kertaa viikossa, että se kuormittaa mua liikaa, koska hän puhui niin paljon äidistäni, kyseli jossain asioissa jopa hupaisan yksityiskohtaisesti miten pärjään yksin arjessa jne. Hän ymmärsi asian, ja on tietoinen mun diagnooseista, joten soittelee nykyisin harvemmin eikä välillemme tietääkseni jäänyt mitään eripuraa siitä.

Ja mä jos joku olen jutellut paljonkin eri aiheista erilaisten ihmisten kanssa esim. työjuttujeni kautta, joten ei se ole mitenkään poikkeus, vaan oikeastaan enemmänkin sääntö, että mun tuttavapiiri koostuu hyvin erilaisiin viiteryhmiin kuuluvista ihmisistä. Ei siinä ole mitään ongelmaa, mutta pitää ottaa huomioon että nekin tosielämän jutut tapahtuu yleensä kahden kesken ja ennalta sovitusti koska varsinainen työasia siinä on kuitenkin se tärkein. Avoimemmat ympäristöt, kuten keskustelupalstat, baarit (jos kävisin), koulut yms. on kuitenkin dynamiikaltaan erilaisia ja johtaa usein ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella jonkinlaiseen ulkopuolisuuteen tai ainakin sen tunteeseen.

Lue lisää

Kiitos vastauksestasi. Ja anteeksi, että lähdin niin tunteella ja höyryjunalla mukaan. Ei ollut tarkoitus läksyttää sinua. Tai no, itseasiassa oli. Mutta on tässä muitakin kulmia.

Sinä vaan tuot niin elävästi mieleen erään henkilön, jonka kanssa keskustelemme silloin tällöin. Hän saa samat reaktiot aikaan. Olette niin samanlaisia, ja silti erilaisia.

Siinä olet oikeassa, että sun pitää ottaa aikaa. Siis toipumiseen. Asia minkä monesti läheisetkin unohtavat. Ja toinen se, että etäisyyttä asioihin, jotka kuormittavat. Kyllä, toipumisprosessissa pitää keskittyä kantaviin voimiin ja säästää itsensä kuormittavilta. Hiljainen kuntoutuminen, oli sitten kyseessä henkinen tai fyysinen.

Puhuit äitisi varjosta. No siitä kuolemasta nyt ei kovin kauan ole. Tiedätkö, tälläkin palstalla on moniakin, joilla se äitivarjo (tai isävarjo) ollut päällä. Oman kokemukseni mukaan on eräs asia minkä voit tehdä, joka edistää omaa toipumistasi. Anna hänelle anteeksi. Vaikka hän ei sitä olisi pyytänyt, ehkei jonkun mielestä ole ansainnut tai ei voi edes sitä ottaa vastaan, niin tee se silti. Se anteeksianto on itsellesi.

Hänkin on ollut rikkonainen. Hän ei vain osannut korjata itseään tai ehkei osannut pyytää siihen apua. Hän oli keskeneräinen. Ihan kuten sinä tai minä nyt.

Ne menneet ei muuksi muutu, Mutta miten sen varjon saa pienemmäksi, niin sen voi tehdä itse. Minua ei enää satuta sanat eikä pahoinpitelyt, teot tai tekemättä jättämiset. Minun ainoa tehtäväni on välttää se, etten tule hänen kaltaisekseen. Vihaamalla se ei tule onnistumaan, vaan mahdollistumaan.

Mitä taas muihin ihmissuhteisiin tulee, niin tutustumalla erilaisiin ja eri-ikäisiin ihmiseen alat nähdä paremmin niitä arvoja toisissa, joita arvostat. Kaikki eivät ole niitä, jotka pettävät luottamuksesi. Ja hylkäyksenkokemuksemme johtuvat enemmänkin omista arvottomuuden tunteestamme. Koska jokainen meistä, haluaa tulla nähdyksi ja kuuluksi. Mutta näkemällä ja kuulemalla muita tulet saamaan myös sitä vastakaikua.

Sitten kun olemme treenannut tarpeeksi, ettemme enää ole sen keskipistiön tarpeessa, emme koe niin enää sitä ulkopuolisuuden tunnettakaan. On annettava aikaa itselle. On annettava sitä myös muille. Ja oltava armollinen.

elisakettu kirjoitti:

Kiitos vastauksestasi. Ja anteeksi, että lähdin niin tunteella ja höyryjunalla mukaan. Ei ollut tarkoitus läksyttää sinua. Tai no, itseasiassa oli. Mutta on tässä muitakin kulmia.

Sinä vaan tuot niin elävästi mieleen erään henkilön, jonka kanssa keskustelemme silloin tällöin. Hän saa samat reaktiot aikaan. Olette niin samanlaisia, ja silti erilaisia.

Siinä olet oikeassa, että sun pitää ottaa aikaa. Siis toipumiseen. Asia minkä monesti läheisetkin unohtavat. Ja toinen se, että etäisyyttä asioihin, jotka kuormittavat. Kyllä, toipumisprosessissa pitää keskittyä kantaviin voimiin ja säästää itsensä kuormittavilta. Hiljainen kuntoutuminen, oli sitten kyseessä henkinen tai fyysinen.

Puhuit äitisi varjosta. No siitä kuolemasta nyt ei kovin kauan ole. Tiedätkö, tälläkin palstalla on moniakin, joilla se äitivarjo (tai isävarjo) ollut päällä. Oman kokemukseni mukaan on eräs asia minkä voit tehdä, joka edistää omaa toipumistasi. Anna hänelle anteeksi. Vaikka hän ei sitä olisi pyytänyt, ehkei jonkun mielestä ole ansainnut tai ei voi edes sitä ottaa vastaan, niin tee se silti. Se anteeksianto on itsellesi.

Hänkin on ollut rikkonainen. Hän ei vain osannut korjata itseään tai ehkei osannut pyytää siihen apua. Hän oli keskeneräinen. Ihan kuten sinä tai minä nyt.

Ne menneet ei muuksi muutu, Mutta miten sen varjon saa pienemmäksi, niin sen voi tehdä itse. Minua ei enää satuta sanat eikä pahoinpitelyt, teot tai tekemättä jättämiset. Minun ainoa tehtäväni on välttää se, etten tule hänen kaltaisekseen. Vihaamalla se ei tule onnistumaan, vaan mahdollistumaan.

Mitä taas muihin ihmissuhteisiin tulee, niin tutustumalla erilaisiin ja eri-ikäisiin ihmiseen alat nähdä paremmin niitä arvoja toisissa, joita arvostat. Kaikki eivät ole niitä, jotka pettävät luottamuksesi. Ja hylkäyksenkokemuksemme johtuvat enemmänkin omista arvottomuuden tunteestamme. Koska jokainen meistä, haluaa tulla nähdyksi ja kuuluksi. Mutta näkemällä ja kuulemalla muita tulet saamaan myös sitä vastakaikua.

Sitten kun olemme treenannut tarpeeksi, ettemme enää ole sen keskipistiön tarpeessa, emme koe niin enää sitä ulkopuolisuuden tunnettakaan. On annettava aikaa itselle. On annettava sitä myös muille. Ja oltava armollinen.

Lue lisää

Joo, yksi inhottava ja sitkeä ajattelutapa takaraivossa on ollut jo ihan varhaisaikuisuudesta asti, ja se osaltaan (vielä silloin diagnosoimattoman) aspergerin lisäksi vaikutti valintoihini esim. opiskelujuttujakin ajatellen. Se tieto ja tuska, että kuinka kauheasti pitäisi paiskia töitä, tai olla hyväpalkkaisessa työssä, ja kaiken lisäksi vielä jaksaa ja pärjätä niissä, että olisi joskus "omillaan" mitä tulee huushollin johonkin ~2003 tilanteeseen, jota voisi pitää jonkinlaisena lähtöpisteenä elämälle. Ja vasta sen jälkeen kun olisin ikäänkuin "omillani" ja puntit tasan, niin alkaisi oman elämän rakentaminen, ja sehän on täysin mahdoton tehtävä. Vähemmänkin edessä romahtaa. Ja noin puolesta miljoonasta tässä siis puhutaan.

Mutta toisaalta, miksi mun pitäisi yrittää korjata virheitä, joita mä en ole itse henkilökohtaisesti tehnyt, enkä (erityis)lapsena voinut asioihin juurikaan vaikuttaa, kun ei addiktin aikuiset läheisetkään siihen läheskään aina kykene. Mä itse hyvänä esimerkkinä siitä.

Saatte vapaasti naureskella firmani sivutoimisuus-statusta, tai nykyistä saikkuani, mutta olen mä nyt kuitenkin jotain saanut aikaiseksi. Eli en ole tehnyt pitkällä aikavälillä persnettoa jos nyt en rikastunutkaan, olen täydentänyt varastoja, ja verkostoitunut tän noin 10,5 vuoden aikana kun olen tehnyt työjuttuja. Virallisia 11-vuotissynttäreitä perustamisasiakirjojen mukaan juhlitaan btw ensi viikolla. Juuri tällä hetkellä mun ei suoraan sanottuna kannata tehdä töitä. Ensinnäkään koska ne ei kerta kaikkiaan kulje, ja toiseksi ihan laskien hintaa omalle ajalleen, joka voisi olla pahimmillaan persnettoa. Mutta riippuen ihan omasta henkisestä jaksamisesta, ja siitä mihin suuntaan sairauslomallisen status muuttuu tietyn pisteen jälkeen, mitkä ovat tienaamisrajat/suojaosuudet yms. ilman suoria omavastuupäiviä kuten nyt, niin enköhän mä jälleen jossain muodossa, joillain aukioloajoilla ja katse enemmänkin tulevassa jatka työjuttuja. Ei mun elämäntyön tarvitse olla äitini aiheuttamien virheiden korjaaminen itselleni, vaan omannäköisen elämän luominen missä viihtyy.

Enkä nyt jankkaa ätmien tyyliin "palkkiosta" siten miten he sen mieltävät, mutta olisin mä ehkä jossain vaiheessa voinut vähän tarvita pientä kannustusta ja tunnustustakin. Ja ehkä perseelle potkintaakin. Arvosanat paperilla oli kylmiä numeroita, opinto-ohjaaja olisi voinut ehkä puhua jotain muutakin kuin kiusaajien kanssa paskaa musta, yläkoulusta amikseen siirryttäessä ja valmistumisen jälkeen kutkin kivat opettajat luonnollisesti ottivat opetettavakseen seuraavan ikäluokan jne. eikä noille nyt enää mitään mahda, eikä pidä antaa liikaa vaikuttaa elämään. Mutta jos on teini-ikäisestä asti nähnyt elämän nollasummapelinä, missä on jäänyt musta pekka kouraan, niin se vaatii oman aikansa ja käsittelynsä että pääsee tuosta tukahduttavasta ajattelumallista irti ja näkee itsensä enemmänkin yksilönä.

p234racing kirjoitti:

Joo, yksi inhottava ja sitkeä ajattelutapa takaraivossa on ollut jo ihan varhaisaikuisuudesta asti, ja se osaltaan (vielä silloin diagnosoimattoman) aspergerin lisäksi vaikutti valintoihini esim. opiskelujuttujakin ajatellen. Se tieto ja tuska, että kuinka kauheasti pitäisi paiskia töitä, tai olla hyväpalkkaisessa työssä, ja kaiken lisäksi vielä jaksaa ja pärjätä niissä, että olisi joskus "omillaan" mitä tulee huushollin johonkin ~2003 tilanteeseen, jota voisi pitää jonkinlaisena lähtöpisteenä elämälle. Ja vasta sen jälkeen kun olisin ikäänkuin "omillani" ja puntit tasan, niin alkaisi oman elämän rakentaminen, ja sehän on täysin mahdoton tehtävä. Vähemmänkin edessä romahtaa. Ja noin puolesta miljoonasta tässä siis puhutaan.

Mutta toisaalta, miksi mun pitäisi yrittää korjata virheitä, joita mä en ole itse henkilökohtaisesti tehnyt, enkä (erityis)lapsena voinut asioihin juurikaan vaikuttaa, kun ei addiktin aikuiset läheisetkään siihen läheskään aina kykene. Mä itse hyvänä esimerkkinä siitä.

Saatte vapaasti naureskella firmani sivutoimisuus-statusta, tai nykyistä saikkuani, mutta olen mä nyt kuitenkin jotain saanut aikaiseksi. Eli en ole tehnyt pitkällä aikavälillä persnettoa jos nyt en rikastunutkaan, olen täydentänyt varastoja, ja verkostoitunut tän noin 10,5 vuoden aikana kun olen tehnyt työjuttuja. Virallisia 11-vuotissynttäreitä perustamisasiakirjojen mukaan juhlitaan btw ensi viikolla. Juuri tällä hetkellä mun ei suoraan sanottuna kannata tehdä töitä. Ensinnäkään koska ne ei kerta kaikkiaan kulje, ja toiseksi ihan laskien hintaa omalle ajalleen, joka voisi olla pahimmillaan persnettoa. Mutta riippuen ihan omasta henkisestä jaksamisesta, ja siitä mihin suuntaan sairauslomallisen status muuttuu tietyn pisteen jälkeen, mitkä ovat tienaamisrajat/suojaosuudet yms. ilman suoria omavastuupäiviä kuten nyt, niin enköhän mä jälleen jossain muodossa, joillain aukioloajoilla ja katse enemmänkin tulevassa jatka työjuttuja. Ei mun elämäntyön tarvitse olla äitini aiheuttamien virheiden korjaaminen itselleni, vaan omannäköisen elämän luominen missä viihtyy.

Enkä nyt jankkaa ätmien tyyliin "palkkiosta" siten miten he sen mieltävät, mutta olisin mä ehkä jossain vaiheessa voinut vähän tarvita pientä kannustusta ja tunnustustakin. Ja ehkä perseelle potkintaakin. Arvosanat paperilla oli kylmiä numeroita, opinto-ohjaaja olisi voinut ehkä puhua jotain muutakin kuin kiusaajien kanssa paskaa musta, yläkoulusta amikseen siirryttäessä ja valmistumisen jälkeen kutkin kivat opettajat luonnollisesti ottivat opetettavakseen seuraavan ikäluokan jne. eikä noille nyt enää mitään mahda, eikä pidä antaa liikaa vaikuttaa elämään. Mutta jos on teini-ikäisestä asti nähnyt elämän nollasummapelinä, missä on jäänyt musta pekka kouraan, niin se vaatii oman aikansa ja käsittelynsä että pääsee tuosta tukahduttavasta ajattelumallista irti ja näkee itsensä enemmänkin yksilönä.

Lue lisää

Tässä oli pari loistavaa huomiota mitä olet tehnyt;

" Ei mun elämäntyön tarvitse olla äitini aiheuttamien virheiden korjaaminen itselleni, vaan omannäköisen elämän luominen missä viihtyy."

", niin se vaatii oman aikansa ja käsittelynsä että pääsee tuosta tukahduttavasta ajattelumallista irti ja näkee itsensä enemmänkin yksilönä."

Me kaikki saadaan se elämänmalli mitä kuvitellaan tulevaisuudessa olevan jotain merkitystä jo lapsuudessa ja nuoruudessa. Joka jatkumoa siihen, tai parannusta tai sitten tyystin erilaista. Ja joillakin vanhemmat tai kasvattajat painostaa tiettyyn suuntaan - ajattelematta ehkä sitä, että tullakseen tietynlaiskeis tai tehdäkseen asiat tietyllä lailla se takaisi onnellisuutta.

Taatakseen sen oman elämän yksilöllisestä lähtökohdasta pitä olla myös valmius panostaakin siihen yksilönä, eikä odottaa sen tapahtuvan ulkoa. Mutta mikä monesti unohtuu, niin apua voi ja saa pyytää. se on sitten eri asia mistä sitä saa, ja minkälaisena, mutta joskus tuki tai töykkäys jonnekin suntaan voi poikia olennaista lisää.

Pitää muistaa, että se tie ei kenelläkään ole helppoa. Mun mieheni sanoi osuvasti eilen, että kaikkien tuskan määrä on vakio. Ei me voida vertailla omien ja muiden välisiä ponnisteluita, että tuo nyt on päässyt vähemmällä tai helpommalla ja itse tässä on saanut kuraa niskaan. Voi voi, kun se kura sataa jokaisen niskaan, ainakin niiden niskaan, joilla on minkäälaista kykyä ajatella ja tuntea.

Koulutuksellisista ponnisteluista tuli mieleeni se, kun mainitsit aspergeristä. Niin. Maailmassa on aika paljon ei-diagnoosin saanutta neurologian erityisongelmista kärsiviä lapsia, nuoria ja aikuisia, joille tuo koulutustie ei ole helppo. Kun ne vaikeudet tulevat juuri siinä, missä tarvitaan keskittymista, sekä plus se, että oppimiskykymme ovat erilaiset meillä jokaisella omanlaisensa. Nekään, joila dg on, eivät välttämättä ole sen paremmassa asemassa. Kasvattajat kun eivät välttämättä osa tukea lapsiaan näissä, harva heistä on pedagokiikan eritysasiantuntija.

Kerron yhdestä nuorukaisesta, Hän on valmistunut eräseen amistaustaiseen erityisosaajan alaan, miltä ei ole koskaan saanut työtä. Sosiaaliset taidot ovat heikot. Varsinkin, kun tarvitaan sanoja koska hänellä ei niitä ole, Hän ei osaa puhua itseään mihinkään työpaikkaan, koska todennäköisesti haastattelija näkee hänet vain yksivakaana jurnottajana. Hän ei ole saanut muitakaan töitä. Yksi este on ollut ajokortittomuus. Se, miksi näin on, en tiedä, ehkä se on vakaumuksellinen syy, koska jossain vaiheessa hänellä oli mahdollisuus toteuttaa se. Mutta ehkä erityisongemiensa vuoksi ei vain jaksanutkaan, tai sitten tuli jokin muu este. Toinen kipeä asia elämässään hänellä on se, ettei ole saanut haluamaansa jatkokoulutuspaikkaa. Syy todennäköisesti on se, että hän ei pärjää valintakokeissa.

Oltuaan vuosia työttämänä ja ilman opiskelupaikkaa, hänelle alkoi riittämään. Hän otti yhteyttä työpsykologiin, jonka kanssa hän lähti selvittämään syytä näille vaikeuksille ja sekä sitä, voidaanko mitenkään nämä erityisongelmat ottaa huomioon opiskelupaikkaa hakiessa. Toivon todella hänelle onnea. Hän ei ole sitä sylkeä ansainnut, mitä varmasti on saanut vuosien ajan kuunnella tyhmyydestä, saamattomuudesta, laiskuudesta ja loisimisesta. Eikä hänen sosiaalinen eristäytyneensä ja mahdolliset mielentilaongelmat siitä korjaannu, mutta saadakseen aikaan jotain, hän on sen jo aloittanut, vaikka tietää että se on vielä pirun pitkä tie kuljettavajksi. Joo, taitaa olla suunnilleen ikäisesi tämä kaveri.

Kuten asperger, tämäkin nuori mies on ykioikoinen siinä mielessä, ettei ei varmasti tee itään sellaista, mihin mielenkiintoa ei ole. Eli turha on ajaa väkisin käärmepyssyyn piippuun, jos ei kiinnosta. Mutta kiinnostuksen eteen voi tehdäkin. Kun omasta elämästähän siinä on kysymys.

Kerrot että firman perustamisesta tulee 11 vuotta. Mieti miten paljon olet saanut aikaiseksi vaikka olet vielä nuori. Toiset 11 vuotta lisää..... niinpä niin :) Olen vilpittömän iloinen ja ylpeäkin puolestasi :)

elisakettu kirjoitti:

Tässä oli pari loistavaa huomiota mitä olet tehnyt;

" Ei mun elämäntyön tarvitse olla äitini aiheuttamien virheiden korjaaminen itselleni, vaan omannäköisen elämän luominen missä viihtyy."

", niin se vaatii oman aikansa ja käsittelynsä että pääsee tuosta tukahduttavasta ajattelumallista irti ja näkee itsensä enemmänkin yksilönä."

Me kaikki saadaan se elämänmalli mitä kuvitellaan tulevaisuudessa olevan jotain merkitystä jo lapsuudessa ja nuoruudessa. Joka jatkumoa siihen, tai parannusta tai sitten tyystin erilaista. Ja joillakin vanhemmat tai kasvattajat painostaa tiettyyn suuntaan - ajattelematta ehkä sitä, että tullakseen tietynlaiskeis tai tehdäkseen asiat tietyllä lailla se takaisi onnellisuutta.

Taatakseen sen oman elämän yksilöllisestä lähtökohdasta pitä olla myös valmius panostaakin siihen yksilönä, eikä odottaa sen tapahtuvan ulkoa. Mutta mikä monesti unohtuu, niin apua voi ja saa pyytää. se on sitten eri asia mistä sitä saa, ja minkälaisena, mutta joskus tuki tai töykkäys jonnekin suntaan voi poikia olennaista lisää.

Pitää muistaa, että se tie ei kenelläkään ole helppoa. Mun mieheni sanoi osuvasti eilen, että kaikkien tuskan määrä on vakio. Ei me voida vertailla omien ja muiden välisiä ponnisteluita, että tuo nyt on päässyt vähemmällä tai helpommalla ja itse tässä on saanut kuraa niskaan. Voi voi, kun se kura sataa jokaisen niskaan, ainakin niiden niskaan, joilla on minkäälaista kykyä ajatella ja tuntea.

Koulutuksellisista ponnisteluista tuli mieleeni se, kun mainitsit aspergeristä. Niin. Maailmassa on aika paljon ei-diagnoosin saanutta neurologian erityisongelmista kärsiviä lapsia, nuoria ja aikuisia, joille tuo koulutustie ei ole helppo. Kun ne vaikeudet tulevat juuri siinä, missä tarvitaan keskittymista, sekä plus se, että oppimiskykymme ovat erilaiset meillä jokaisella omanlaisensa. Nekään, joila dg on, eivät välttämättä ole sen paremmassa asemassa. Kasvattajat kun eivät välttämättä osa tukea lapsiaan näissä, harva heistä on pedagokiikan eritysasiantuntija.

Kerron yhdestä nuorukaisesta, Hän on valmistunut eräseen amistaustaiseen erityisosaajan alaan, miltä ei ole koskaan saanut työtä. Sosiaaliset taidot ovat heikot. Varsinkin, kun tarvitaan sanoja koska hänellä ei niitä ole, Hän ei osaa puhua itseään mihinkään työpaikkaan, koska todennäköisesti haastattelija näkee hänet vain yksivakaana jurnottajana. Hän ei ole saanut muitakaan töitä. Yksi este on ollut ajokortittomuus. Se, miksi näin on, en tiedä, ehkä se on vakaumuksellinen syy, koska jossain vaiheessa hänellä oli mahdollisuus toteuttaa se. Mutta ehkä erityisongemiensa vuoksi ei vain jaksanutkaan, tai sitten tuli jokin muu este. Toinen kipeä asia elämässään hänellä on se, ettei ole saanut haluamaansa jatkokoulutuspaikkaa. Syy todennäköisesti on se, että hän ei pärjää valintakokeissa.

Oltuaan vuosia työttämänä ja ilman opiskelupaikkaa, hänelle alkoi riittämään. Hän otti yhteyttä työpsykologiin, jonka kanssa hän lähti selvittämään syytä näille vaikeuksille ja sekä sitä, voidaanko mitenkään nämä erityisongelmat ottaa huomioon opiskelupaikkaa hakiessa. Toivon todella hänelle onnea. Hän ei ole sitä sylkeä ansainnut, mitä varmasti on saanut vuosien ajan kuunnella tyhmyydestä, saamattomuudesta, laiskuudesta ja loisimisesta. Eikä hänen sosiaalinen eristäytyneensä ja mahdolliset mielentilaongelmat siitä korjaannu, mutta saadakseen aikaan jotain, hän on sen jo aloittanut, vaikka tietää että se on vielä pirun pitkä tie kuljettavajksi. Joo, taitaa olla suunnilleen ikäisesi tämä kaveri.

Kuten asperger, tämäkin nuori mies on ykioikoinen siinä mielessä, ettei ei varmasti tee itään sellaista, mihin mielenkiintoa ei ole. Eli turha on ajaa väkisin käärmepyssyyn piippuun, jos ei kiinnosta. Mutta kiinnostuksen eteen voi tehdäkin. Kun omasta elämästähän siinä on kysymys.

Kerrot että firman perustamisesta tulee 11 vuotta. Mieti miten paljon olet saanut aikaiseksi vaikka olet vielä nuori. Toiset 11 vuotta lisää..... niinpä niin :) Olen vilpittömän iloinen ja ylpeäkin puolestasi :)

Lue lisää

Niin pitkä vastaus, että vaikea lähteä kaikkia pointteja yksitellen kommentoimaan, mutta ihan mielenkiintoisia juttuja kerroit, ja kiva että löysit mun jutuista hyviä pointteja 👍

Tän piti olla mun palstalta irtaantumisilmoitus, mutta jankkaamiseksi tää näköjään menikin 😂 No, onneksi ehkä vähän raikkaammasta näkökulmasta kuitenkin.

Mutta kyllä mulla on lapsesta asti, ainoana lapsena ja sellasena vahinkoiltatähtenä ollut aika kauheat paineet, ja pidettiin täysin merkityksettömien erityiskiinnostuksenkohteiden takia jonakin Mozartina, mikä sai monessa asiassa myös aikaan sellaisen lahjakkuusharhan varmaankin. Mähän olin esim. 5-vuotiaana Turkulaisessa ja Ylen Aamu TV:ssä koska tiesin sienistä käytännössä kaiken, ja olin oppinut 3-vuotiaana lukemaan. Mutta vttuako tollasella on väliä, jos koulussa muutamaa vuotta myöhemmin määrättiin jälki-istuntoon sen takia että olin tehnyt ajankulukseni paljon läksyjä pois alta, mitä ei oltu vielä opetettu, mutta tiesin ja osasin ne. Eihän tollanenkaan paljoa motivoinut. Joskus liika tasapäistäminen voi olla pahasti myös näinkin päin.

Ja juurikin se kolmen asunnon loukku, ja kaikkien tuttujen höpinät kenenkin tulevasta hoivasuhteesta, kakkoskämpästä, kesämökistä jne. Ja maatalousjutuista (lol, reilut 20 hehtaaria tänä päivänä 🤣) jne. lapsuudessa.
Mikä sitten meni ympäriltä ja jätti jälkensä ja käsiteltävää.

Ja kuten ylempänä kerroinkin, eikä tarkempia ajankohtia tarvitse kuuluttaakaan, niin mulla on toistaiseksi saikkua vielä meneillään ja ihan aiheestakin. En olisi millään esimerkiksi jaksanut tehdä käytännössä erittäinkin välttämättömiä polttopuita jos olisin tehnyt hampaat irvessä töitä, ja tänä talvenakin mä olen poltellut lahoja lautoja ja heinäseipäitä. Kertoo paljon parin viime talven jaksamisesta. Mutta sen mä tiedän kyllä, että mä olen työssäni hyvä, kun olen siinä kunnossa että sitä jaksan tehdä, ja toki omat rajoitteet/mittakaavat huomioiden. Siksi en halua tehdä työjuttuja vasemmalla kädellä tai täysin uupuneena, sillä se näkyy jo työnlaadussakin ja ennen kaikkea omassa voinnissakin. Mutta sitten kun työjuttujen pariin jossain vaiheessa taas palaan, niin haluaisin olla mahdollisimman hyvä versio itsestäni, ja sen verran levännyt etten ole koko aikaa ajatuksissani joko "hälytystilassa" taikka päivän päätteeksi niin uupunut että vain romahdan eikä vapaa-ajalle jää mitään energiaa tehdä muita kivoja/tärkeitä asioita.

p234racing kirjoitti:

Niin pitkä vastaus, että vaikea lähteä kaikkia pointteja yksitellen kommentoimaan, mutta ihan mielenkiintoisia juttuja kerroit, ja kiva että löysit mun jutuista hyviä pointteja 👍

Tän piti olla mun palstalta irtaantumisilmoitus, mutta jankkaamiseksi tää näköjään menikin 😂 No, onneksi ehkä vähän raikkaammasta näkökulmasta kuitenkin.

Mutta kyllä mulla on lapsesta asti, ainoana lapsena ja sellasena vahinkoiltatähtenä ollut aika kauheat paineet, ja pidettiin täysin merkityksettömien erityiskiinnostuksenkohteiden takia jonakin Mozartina, mikä sai monessa asiassa myös aikaan sellaisen lahjakkuusharhan varmaankin. Mähän olin esim. 5-vuotiaana Turkulaisessa ja Ylen Aamu TV:ssä koska tiesin sienistä käytännössä kaiken, ja olin oppinut 3-vuotiaana lukemaan. Mutta vttuako tollasella on väliä, jos koulussa muutamaa vuotta myöhemmin määrättiin jälki-istuntoon sen takia että olin tehnyt ajankulukseni paljon läksyjä pois alta, mitä ei oltu vielä opetettu, mutta tiesin ja osasin ne. Eihän tollanenkaan paljoa motivoinut. Joskus liika tasapäistäminen voi olla pahasti myös näinkin päin.

Ja juurikin se kolmen asunnon loukku, ja kaikkien tuttujen höpinät kenenkin tulevasta hoivasuhteesta, kakkoskämpästä, kesämökistä jne. Ja maatalousjutuista (lol, reilut 20 hehtaaria tänä päivänä 🤣) jne. lapsuudessa.
Mikä sitten meni ympäriltä ja jätti jälkensä ja käsiteltävää.

Ja kuten ylempänä kerroinkin, eikä tarkempia ajankohtia tarvitse kuuluttaakaan, niin mulla on toistaiseksi saikkua vielä meneillään ja ihan aiheestakin. En olisi millään esimerkiksi jaksanut tehdä käytännössä erittäinkin välttämättömiä polttopuita jos olisin tehnyt hampaat irvessä töitä, ja tänä talvenakin mä olen poltellut lahoja lautoja ja heinäseipäitä. Kertoo paljon parin viime talven jaksamisesta. Mutta sen mä tiedän kyllä, että mä olen työssäni hyvä, kun olen siinä kunnossa että sitä jaksan tehdä, ja toki omat rajoitteet/mittakaavat huomioiden. Siksi en halua tehdä työjuttuja vasemmalla kädellä tai täysin uupuneena, sillä se näkyy jo työnlaadussakin ja ennen kaikkea omassa voinnissakin. Mutta sitten kun työjuttujen pariin jossain vaiheessa taas palaan, niin haluaisin olla mahdollisimman hyvä versio itsestäni, ja sen verran levännyt etten ole koko aikaa ajatuksissani joko "hälytystilassa" taikka päivän päätteeksi niin uupunut että vain romahdan eikä vapaa-ajalle jää mitään energiaa tehdä muita kivoja/tärkeitä asioita.

Lue lisää

Tai siis 2,jotain hehtaaria tänä päivänä, mutta eipä sillä alkuperäisellä reilulla 20 hehtaarillakaan oltaisi kuuhun menty, ja jotkut harvat tutut lapsuudessani sen töksäyttivät ääneen silloin kun se oli jäljellä, joka omalla tavallaan hämmensi mua lapsena aika paljon. Kotona, ja joidenkin raksaäijien silmissä mun tulevaisuus nähtiin ihan eri valossa, ja valitettavasti "jormat" olivat oikeassa.

p234racing kirjoitti:

Niin pitkä vastaus, että vaikea lähteä kaikkia pointteja yksitellen kommentoimaan, mutta ihan mielenkiintoisia juttuja kerroit, ja kiva että löysit mun jutuista hyviä pointteja 👍

Tän piti olla mun palstalta irtaantumisilmoitus, mutta jankkaamiseksi tää näköjään menikin 😂 No, onneksi ehkä vähän raikkaammasta näkökulmasta kuitenkin.

Mutta kyllä mulla on lapsesta asti, ainoana lapsena ja sellasena vahinkoiltatähtenä ollut aika kauheat paineet, ja pidettiin täysin merkityksettömien erityiskiinnostuksenkohteiden takia jonakin Mozartina, mikä sai monessa asiassa myös aikaan sellaisen lahjakkuusharhan varmaankin. Mähän olin esim. 5-vuotiaana Turkulaisessa ja Ylen Aamu TV:ssä koska tiesin sienistä käytännössä kaiken, ja olin oppinut 3-vuotiaana lukemaan. Mutta vttuako tollasella on väliä, jos koulussa muutamaa vuotta myöhemmin määrättiin jälki-istuntoon sen takia että olin tehnyt ajankulukseni paljon läksyjä pois alta, mitä ei oltu vielä opetettu, mutta tiesin ja osasin ne. Eihän tollanenkaan paljoa motivoinut. Joskus liika tasapäistäminen voi olla pahasti myös näinkin päin.

Ja juurikin se kolmen asunnon loukku, ja kaikkien tuttujen höpinät kenenkin tulevasta hoivasuhteesta, kakkoskämpästä, kesämökistä jne. Ja maatalousjutuista (lol, reilut 20 hehtaaria tänä päivänä 🤣) jne. lapsuudessa.
Mikä sitten meni ympäriltä ja jätti jälkensä ja käsiteltävää.

Ja kuten ylempänä kerroinkin, eikä tarkempia ajankohtia tarvitse kuuluttaakaan, niin mulla on toistaiseksi saikkua vielä meneillään ja ihan aiheestakin. En olisi millään esimerkiksi jaksanut tehdä käytännössä erittäinkin välttämättömiä polttopuita jos olisin tehnyt hampaat irvessä töitä, ja tänä talvenakin mä olen poltellut lahoja lautoja ja heinäseipäitä. Kertoo paljon parin viime talven jaksamisesta. Mutta sen mä tiedän kyllä, että mä olen työssäni hyvä, kun olen siinä kunnossa että sitä jaksan tehdä, ja toki omat rajoitteet/mittakaavat huomioiden. Siksi en halua tehdä työjuttuja vasemmalla kädellä tai täysin uupuneena, sillä se näkyy jo työnlaadussakin ja ennen kaikkea omassa voinnissakin. Mutta sitten kun työjuttujen pariin jossain vaiheessa taas palaan, niin haluaisin olla mahdollisimman hyvä versio itsestäni, ja sen verran levännyt etten ole koko aikaa ajatuksissani joko "hälytystilassa" taikka päivän päätteeksi niin uupunut että vain romahdan eikä vapaa-ajalle jää mitään energiaa tehdä muita kivoja/tärkeitä asioita.

Lue lisää

Juu, välillä ei malta olla kirjoittamatta kuin pitkän kaavan mukaan. No, sä olet tavallaan muusa, tulee paljon mieleen asioita. Sen olen viime vuosina vasta tajunnut, että mullahan on lukihäiriö. Ei sitä koskaan kouluiässä ole havaittu, olen aina lukenut paljon, ehkä kirjoittanutkin, mutta tajusin vasta kun toistuvasti kirjaimet alkoi kääntyilemään toiste päin. Enkä osaa kirjoittaa enää muutenkaan, ainakaan tiivistetyksi. Luin joitain Dissen kanssa vaihdettuja kommentteja, kirjoitan kuin känniläinen :-D Känneistä me tosin keskusteltiinkin.

Hei, olet oppinut ymmärtämään rajasi! Siis just ne työkuviot, ettei tarvi tehdä hampaat irvessä, ja palautuakseen tarvii sen levon. Se on oivallinen löytö. Monet sua vanhemmatkaan ei oivalla sitä koskaan. Köhköh. No mie olen jo oppinut, kantapään kautta, tietysti.

Tunnen moniakin, jotka polttelevat malliin happoja lautoja plus muuta, kun potkut ei ole riittäneet kunnon puusavottoihin. Kannattaa olla itselleen armollinen. Nyt on näin, sitten on sitten. Aikansa kutakin. Hyvässä lykyssä jaksat keväällä aloitella noitakin. Se etu on puolellasi, että oikeastaan, eihän sun tarvitse olla kuin itsellesi vastuussa. Siinä mielessä optimaalista, että huollettavia ei ole.

Minullekin tuttuja juttuja, joskus on pakko laistaa jostain ja tehtävä se kiirellisin. Sitten kun voimavarat riittää, keskittyy tärkeimpään. Tähän aasinsiltaan, otan yhteyttä huomenna erääseen henkilön, joka on kovin tärkeä, mutta erinäisistä seikoista johtuen välit ovat näivähtäneet viime kuukausina. Olen velkaa selityksen jos toisenkin, Ja siksi toisekseen, tiedän itsekin olevani hänelle tärkeä.

Omassa elämässä mennyt jo useampi vuosi hieman puolitehoisena. Täytynyt määrittää tarkkaan voimavarat. Ja kerta kaikkiaan keskityttävä pahimpaan ongelmaan. Ajattelin jossain vaiheessa, että tänä tulevana kesänä pääsisin jo erämökin kimppuun, mutta sen saa haudata ainakin vuodeksi eteenpäin vielä. Tärkeempää on se, että saadaan kumppanuksesta vielä tekevä ihminen. Jos ei, ei sillä mökilläkään mitään hiton väliä ole.

Sun puolella on se hyvä asia, että sulla on oikeasti niitä kivoja ja tärkeitä asioita, jotka antavat potkua elämään. Vaikka se tuntuu joskus olevan kaukana se hetki, ennenkuin seisoo molemmilla jaloilla jykevästi sängyn edessä, se on silti tulossa.

Vähän päivässä, paljon vuodessa. Muista se :)

Äläkä ole huolissasi siitä, kirjoitatko vai et palstalla, Se ei määritä sua ihmisenä. Meillä jokaisella on kuitenkin oma roolimme tässä maailmankaikkeudessa. Mikä, ei siitä luultavasti koskaan ota selvää. Perhosvaikutus.

Olet tärkeä ihminen Peris, muista se.

p234racing kirjoitti:

Tai siis 2,jotain hehtaaria tänä päivänä, mutta eipä sillä alkuperäisellä reilulla 20 hehtaarillakaan oltaisi kuuhun menty, ja jotkut harvat tutut lapsuudessani sen töksäyttivät ääneen silloin kun se oli jäljellä, joka omalla tavallaan hämmensi mua lapsena aika paljon. Kotona, ja joidenkin raksaäijien silmissä mun tulevaisuus nähtiin ihan eri valossa, ja valitettavasti "jormat" olivat oikeassa.

Lue lisää

Mä sanon tuota kasvukivuksi.

Lapsena ymmärrämme asiat toiisn, tietenkin. Eihän meillä kenelläkään ole sitä tietoa ja kokemusta mitä vuosia, vuosikymmneiä myöhemmin. Meidät on helppo höynäyttää uskomaan mitä tahansa. Se ei paljon vaadi.

Toinen lapsuuusajan idylli särkyy, kun kohtalasena perheenä pitävä lapsilauma joutuu kohtaamaan vanhempiensa eron. Kova isku. Elämän tärkeimmät kulmakivet, pettävät meidät lapset.

Ensimmäinen oli tietysti se kun lapsi jätettiin hooitoon. Seuraava olikin kai vissiin se, kun hiton Joulupukki ei ollutkaan totta. Valehtelevat pirulaiset (aikuiset, yleensä vanhemmat).

Pettymyksiä. Joo, ihan meillä jokaisella. Pitää vaan päästä niiden yli.

elisakettu kirjoitti:

Juu, välillä ei malta olla kirjoittamatta kuin pitkän kaavan mukaan. No, sä olet tavallaan muusa, tulee paljon mieleen asioita. Sen olen viime vuosina vasta tajunnut, että mullahan on lukihäiriö. Ei sitä koskaan kouluiässä ole havaittu, olen aina lukenut paljon, ehkä kirjoittanutkin, mutta tajusin vasta kun toistuvasti kirjaimet alkoi kääntyilemään toiste päin. Enkä osaa kirjoittaa enää muutenkaan, ainakaan tiivistetyksi. Luin joitain Dissen kanssa vaihdettuja kommentteja, kirjoitan kuin känniläinen :-D Känneistä me tosin keskusteltiinkin.

Hei, olet oppinut ymmärtämään rajasi! Siis just ne työkuviot, ettei tarvi tehdä hampaat irvessä, ja palautuakseen tarvii sen levon. Se on oivallinen löytö. Monet sua vanhemmatkaan ei oivalla sitä koskaan. Köhköh. No mie olen jo oppinut, kantapään kautta, tietysti.

Tunnen moniakin, jotka polttelevat malliin happoja lautoja plus muuta, kun potkut ei ole riittäneet kunnon puusavottoihin. Kannattaa olla itselleen armollinen. Nyt on näin, sitten on sitten. Aikansa kutakin. Hyvässä lykyssä jaksat keväällä aloitella noitakin. Se etu on puolellasi, että oikeastaan, eihän sun tarvitse olla kuin itsellesi vastuussa. Siinä mielessä optimaalista, että huollettavia ei ole.

Minullekin tuttuja juttuja, joskus on pakko laistaa jostain ja tehtävä se kiirellisin. Sitten kun voimavarat riittää, keskittyy tärkeimpään. Tähän aasinsiltaan, otan yhteyttä huomenna erääseen henkilön, joka on kovin tärkeä, mutta erinäisistä seikoista johtuen välit ovat näivähtäneet viime kuukausina. Olen velkaa selityksen jos toisenkin, Ja siksi toisekseen, tiedän itsekin olevani hänelle tärkeä.

Omassa elämässä mennyt jo useampi vuosi hieman puolitehoisena. Täytynyt määrittää tarkkaan voimavarat. Ja kerta kaikkiaan keskityttävä pahimpaan ongelmaan. Ajattelin jossain vaiheessa, että tänä tulevana kesänä pääsisin jo erämökin kimppuun, mutta sen saa haudata ainakin vuodeksi eteenpäin vielä. Tärkeempää on se, että saadaan kumppanuksesta vielä tekevä ihminen. Jos ei, ei sillä mökilläkään mitään hiton väliä ole.

Sun puolella on se hyvä asia, että sulla on oikeasti niitä kivoja ja tärkeitä asioita, jotka antavat potkua elämään. Vaikka se tuntuu joskus olevan kaukana se hetki, ennenkuin seisoo molemmilla jaloilla jykevästi sängyn edessä, se on silti tulossa.

Vähän päivässä, paljon vuodessa. Muista se :)

Äläkä ole huolissasi siitä, kirjoitatko vai et palstalla, Se ei määritä sua ihmisenä. Meillä jokaisella on kuitenkin oma roolimme tässä maailmankaikkeudessa. Mikä, ei siitä luultavasti koskaan ota selvää. Perhosvaikutus.

Olet tärkeä ihminen Peris, muista se.

Lue lisää

Juu, kiitos 👍 Ja on siinäkin ihan pointti, että ei palstankaan automaattisesti tarvitse olla alusta, jossa ainoana tehtävänä tai ajankuluna on uhriutuminen menneisiin ja muiden tekemiin asioihin liittyen. Mulle on vain moneksi vuodeksi jotenkin juuttunut tämä vaihde silmään ja levy pyörimään, mutta voi siitä varmaan eroonkin päästä. Voi olla että sekin liittyy juuri aspergeriin, että ihminen näkee tietyt asiat ja ympäristöt aina jotenkin tietyssä valossa ja vähän kaavamaisesti, että mitä missäkin tai kenenkin kanssa "kuuluu" jutella. Sen takia alunperin olinkin lähes täysin kypsynyt palstaan, kun olen koittanut parhaani mukaan pyristellä eteenpäin, mutta täällä(kään) en aina osaa elää niin hetkessä. Askel eteenpäin oikeassa elämässä ja pari askelta taaksepäin palstalla, näin se on jonkin aikaa osapuilleen mennyt 🙄 Täytyy nyt katsoa miten on aikaa ja kiinnostusta täällä pyöriä, ja mihin keskusteluihin voisi olla jotain annettavaa.

Ja kyllä sillä edelleen on tietty itseisarvo mun ajatuksissani ja sydämessäni, että mä asun täällä, teen korjauksia tarpeen ja kannattavuuden mukaan, ja esim. aiemmat maatilan navetta- ja tallirakennukset on hyötykäytössä omassa työssäni. Mä uskon, että mamma ja pappa olisivat pohjimmiltaan kuitenkin tyytyväisiä ja ylpeitä, että talo on kaikesta huolimatta pystyssä, asuttuna, ja varhaisaikuisuudessani uskoisin estäneeni vieläkin pahemman syöksykierteen syntymisen. Aikansa prkleet raikasivat kotona, lopulta ei sitä omaisuutta enää niin kauheasti olisi ollut jäljelläkään, mutta taisi kerran ennen palstaurani alkua eräs soittoni aika lailla juuri oikeana ajankohtana hätäkeskukseen olla sellainen kunnon silmienavaus ja ukaasi. Yksityiskohtiin en sen enempää mene, mutta autostani mä sinne soitin, ja kun tulin takaisin kotiin niin pidin puhelimeni kaiutinta päällä ja luotin aikuisen miehen kokooni. Tekemättä siis mitään, muuta kuin puhuin määrätietoisesti. En enää valitettavasti muista kovin tarkkaan millä aikajänteillä ja kuinka nopeasti asiat sen jälkeen etenivät ennen äitini fyysistä sairastumista, mutta jotakuinkin tuosta alkoi hänen vertaistukiryhmät, a-klinikkakäynnit yms. jonka jälkeen hänen rahapelit rajoittui lähinnä johonkin lottoon tai parin euron arpaan kauppareissujen yhteydessä.

Sen verran positiivinen ihminen olen kuitenkin aina ollut, että olen sinänsä osannut arvostaa esim. asumismuotoani, sitä ettei ole sisaruksia yms. asioita jotka ei suinkaan ole itsestäänselvyyksiä kaikille. Mutta juurikin tuo että ei kokisi aiheetonta syyllisyyttä pitkälti yli sata vuotta sitten syntyneiden ihmisten höpinöistä lapsuudessani ja niiden toteutumisesta /toteutumattajäämisestä, eikä myöskään aiheetonta velvollisuudentunnetta korjata asioita joita en itse ole henkilökohtaisesti ollut tyrimässä. Eikä uhriutua liikoja sen takia, että on itse jo kauan sitten tajunnut sen korjaamisen mahdottomaksi tehtäväksi.

p234racing kirjoitti:

Juu, kiitos 👍 Ja on siinäkin ihan pointti, että ei palstankaan automaattisesti tarvitse olla alusta, jossa ainoana tehtävänä tai ajankuluna on uhriutuminen menneisiin ja muiden tekemiin asioihin liittyen. Mulle on vain moneksi vuodeksi jotenkin juuttunut tämä vaihde silmään ja levy pyörimään, mutta voi siitä varmaan eroonkin päästä. Voi olla että sekin liittyy juuri aspergeriin, että ihminen näkee tietyt asiat ja ympäristöt aina jotenkin tietyssä valossa ja vähän kaavamaisesti, että mitä missäkin tai kenenkin kanssa "kuuluu" jutella. Sen takia alunperin olinkin lähes täysin kypsynyt palstaan, kun olen koittanut parhaani mukaan pyristellä eteenpäin, mutta täällä(kään) en aina osaa elää niin hetkessä. Askel eteenpäin oikeassa elämässä ja pari askelta taaksepäin palstalla, näin se on jonkin aikaa osapuilleen mennyt 🙄 Täytyy nyt katsoa miten on aikaa ja kiinnostusta täällä pyöriä, ja mihin keskusteluihin voisi olla jotain annettavaa.

Ja kyllä sillä edelleen on tietty itseisarvo mun ajatuksissani ja sydämessäni, että mä asun täällä, teen korjauksia tarpeen ja kannattavuuden mukaan, ja esim. aiemmat maatilan navetta- ja tallirakennukset on hyötykäytössä omassa työssäni. Mä uskon, että mamma ja pappa olisivat pohjimmiltaan kuitenkin tyytyväisiä ja ylpeitä, että talo on kaikesta huolimatta pystyssä, asuttuna, ja varhaisaikuisuudessani uskoisin estäneeni vieläkin pahemman syöksykierteen syntymisen. Aikansa prkleet raikasivat kotona, lopulta ei sitä omaisuutta enää niin kauheasti olisi ollut jäljelläkään, mutta taisi kerran ennen palstaurani alkua eräs soittoni aika lailla juuri oikeana ajankohtana hätäkeskukseen olla sellainen kunnon silmienavaus ja ukaasi. Yksityiskohtiin en sen enempää mene, mutta autostani mä sinne soitin, ja kun tulin takaisin kotiin niin pidin puhelimeni kaiutinta päällä ja luotin aikuisen miehen kokooni. Tekemättä siis mitään, muuta kuin puhuin määrätietoisesti. En enää valitettavasti muista kovin tarkkaan millä aikajänteillä ja kuinka nopeasti asiat sen jälkeen etenivät ennen äitini fyysistä sairastumista, mutta jotakuinkin tuosta alkoi hänen vertaistukiryhmät, a-klinikkakäynnit yms. jonka jälkeen hänen rahapelit rajoittui lähinnä johonkin lottoon tai parin euron arpaan kauppareissujen yhteydessä.

Sen verran positiivinen ihminen olen kuitenkin aina ollut, että olen sinänsä osannut arvostaa esim. asumismuotoani, sitä ettei ole sisaruksia yms. asioita jotka ei suinkaan ole itsestäänselvyyksiä kaikille. Mutta juurikin tuo että ei kokisi aiheetonta syyllisyyttä pitkälti yli sata vuotta sitten syntyneiden ihmisten höpinöistä lapsuudessani ja niiden toteutumisesta /toteutumattajäämisestä, eikä myöskään aiheetonta velvollisuudentunnetta korjata asioita joita en itse ole henkilökohtaisesti ollut tyrimässä. Eikä uhriutua liikoja sen takia, että on itse jo kauan sitten tajunnut sen korjaamisen mahdottomaksi tehtäväksi.

Lue lisää

Ja voin mä nyt sen verran täsmentää, etten itsetuhoisuudella sentään uhkaillut äitiäni, vaan päinvastoin estin vähintäänkin sairaalareissun tai jopa pahempaa kaatamalla läjän hänen kolmiolääkkeitään jäteöljyn joukkoon, koska siinä kohtaa en nähnyt muuta vaihtoehtoa. Ja kun oma fyysinen turvallisuuteni oli kohta hieman uhattuna, niin mulle se oli tavallaan "kunnia-asia" että ratkoin tilanteen poistumalla paikalta vaikka jääkaapista jokunen rahkapurkki lensikin perään, soittamalla ammattilaisille, ja palattuani pistin äitini kuuntelemaan että ensihoitajat ovat vähintä mitä voivat lähettää ja tarvittaessa virka-apuakin jos käytös ei muutu.

p234racing kirjoitti:

Ja voin mä nyt sen verran täsmentää, etten itsetuhoisuudella sentään uhkaillut äitiäni, vaan päinvastoin estin vähintäänkin sairaalareissun tai jopa pahempaa kaatamalla läjän hänen kolmiolääkkeitään jäteöljyn joukkoon, koska siinä kohtaa en nähnyt muuta vaihtoehtoa. Ja kun oma fyysinen turvallisuuteni oli kohta hieman uhattuna, niin mulle se oli tavallaan "kunnia-asia" että ratkoin tilanteen poistumalla paikalta vaikka jääkaapista jokunen rahkapurkki lensikin perään, soittamalla ammattilaisille, ja palattuani pistin äitini kuuntelemaan että ensihoitajat ovat vähintä mitä voivat lähettää ja tarvittaessa virka-apuakin jos käytös ei muutu.

Lue lisää

Miten mä ton tarkennuksenkin onnistuin vielä noin kryptisesti kirjoittamaan 😂

Eli juurikin äitini henkeä ajattelin kun kaadoin ne lääkkeet öljyn joukkoon, en siis siksi että olisin itse arponut syönkö niitä kourakaupalla.

Mä olen huonoimpina hetkinä ollut salaa kateellinen invalideille kaupassa, tai sokealle asiakkaalleni/kaverilleni. Ja hävettää aivan älyttömästi sanoa näin, sillä enhän mä missään nimessä sellaista toivoisi itselle. Enemmänkin sitä, että jos he jossain tekemisessään omien rajoitteiden puitteissa onnistuu niin se nähdään onnistumisena, siinä missä mä asperger/ptsd/paniikkihäiriö/sos.tilanteidenpelko tyyppinä lähinnä alisuoriudun muiden ihmisten silmissä elämässä, sillä kaikkia aspergerin aiheuttamia piirteitä tai elämän aiheuttamia koukeroita ei välttämättä ensivaikutelmalta tai lyhyellä kanssakäymisellä huomaa.

Apulaisylilääkärin pokka piti kun kerroin tämän viime kesänä, mutta 2017 sain naispuolisen lääkärin itkemään pieleen menneillä rakkausjutuillani. Aikamoista. Ja Temesta-resepti kouraan 😁

Mistä tämä teidän fetissinne Fiestaan tulee?

Ei kauheasti mennyt pieleen. Voi olla että illalla annan ranskalaisille ja virolaisille pataan virtuaalisilla rallicross-radoilla, ja joskus saatan muuten valkatakin Fiestan, vaikka pidempiakselivälisestä ja 75kg kevyemmästä Subarusta enemmän tykkäänkin, ja Meganen 5-vaihteinen loota on tietyillä radoilla yksinkertaisempi kuin tavanomaisempi 6-lovinen joka mm. Fiestassakin on.
Ans kattoo nyt.