Olen ollut avioliitossa 7 vuotta, meillä on 3 lasta ja kaikki päällisin puolin hyvin. Väsyneitä ehkä olemme, eniten. Etenkin minä. Riitoja on paljon, vietämme usein aikaa eri teillä, harrastuksissa. Lapset hoidamme aina yhdessä, kuten muunkin kotiin ja perheeseen liittyvät asiat.
Nyt kuitenkin tapasin miehen joka on kuin minulle luotu. Ihmettelen, miten tälläistä voi tapahtua, olin aina luullut että aviomieheni on minulle se oikea mies, eikä ketään muuta vastaavaa voi kohdalleni sattua. Tapaamani mieskin on naimisissa, kahden lapsen isä, perheellinen joka ajattelee omasta vaimostaan taatusti samoin, hän on ollut aina se oikea hänelle. Puhumme puolisoistamme lämpimästi, haukkumaan emme heitä rupea sillä ei ole oikeasti mitään haukuttavaa. Sepä tämän tekee entistä tuskallisemmaksi, sillä kummankaan puoliso ei ole ikinä tehnyt mitään sellaista, että ansaitsisti tälläistä kohtelua meiltä. Olemme puhuneet ja puhuneet, yritämme katkaista välimme varmasti joka päivä mutta siitä ei tule kertakaikkiaan mitään. Olemme umpirakastuneita toisiimme ja salaa haaveilemme yhteisestä elämästä, millaista se olisi. Jännä juttu tässä vielä se, että haaveilemme juuri siitä arjesta yhdessä eikä mitään pilvilinnoja olla rakentamassa. Lapsia kun molemmilla on, niin tiedämme että arkea elämä on.
Tilanne on äärimmäisen hankala. Mikä on se oikea ratkaisu, mitä tehdä? Kukaan ei sitä voi tietää eikä meille kertoa, itse tämä täytyy elää ja katsoa.
Tuntuu yhtäaikaa niin hyvälle ja pahalle.
Nyt kuitenkin tapasin miehen joka on kuin minulle luotu. Ihmettelen, miten tälläistä voi tapahtua, olin aina luullut että aviomieheni on minulle se oikea mies, eikä ketään muuta vastaavaa voi kohdalleni sattua. Tapaamani mieskin on naimisissa, kahden lapsen isä, perheellinen joka ajattelee omasta vaimostaan taatusti samoin, hän on ollut aina se oikea hänelle. Puhumme puolisoistamme lämpimästi, haukkumaan emme heitä rupea sillä ei ole oikeasti mitään haukuttavaa. Sepä tämän tekee entistä tuskallisemmaksi, sillä kummankaan puoliso ei ole ikinä tehnyt mitään sellaista, että ansaitsisti tälläistä kohtelua meiltä. Olemme puhuneet ja puhuneet, yritämme katkaista välimme varmasti joka päivä mutta siitä ei tule kertakaikkiaan mitään. Olemme umpirakastuneita toisiimme ja salaa haaveilemme yhteisestä elämästä, millaista se olisi. Jännä juttu tässä vielä se, että haaveilemme juuri siitä arjesta yhdessä eikä mitään pilvilinnoja olla rakentamassa. Lapsia kun molemmilla on, niin tiedämme että arkea elämä on.
Tilanne on äärimmäisen hankala. Mikä on se oikea ratkaisu, mitä tehdä? Kukaan ei sitä voi tietää eikä meille kertoa, itse tämä täytyy elää ja katsoa.
Tuntuu yhtäaikaa niin hyvälle ja pahalle.
Vastaukset 12
Vanhimmat
olette toisillenne luotuja.
Alkurakastumisen huumassa kaiken näkee vaaleanpunaisten lasien läpi.
Mieti nyt helvetissä tosi tarkkaan, mitä olet tekemässä!Älä särje kahta perhettä omien valheellisten tunteittesi kuohunnassa.Sitä saat varmasti katua loppuelämäs!
Se totinen arki tulee kyllä vielä vastaan uudessakin liitossa.Mitä sitten, jos huomaatkin tehneesi katkeran virheen?Paluuta tuskin siinä vaiheessa enää on.
että.
se mikä on sinut ajanut tilanteeseen jo kertoo siitä että kaikki vanhassa suhteessa ei ole kondiksessa. Sillä jos olisi, et olisi vastaanottavainen uudelle ihmiselle. Itsekkin olen pitkään saman tyypin kanssa ollut yhdessä, on lapsia ja niin se ja. tiedän sun tunteen. etene varoen, sillä on sulla ne lapset jota ainakin ajattele jos et muita. toivon sulle onnea, ja rohkeutta, sitä sä tulet tarvitsemaan. Luota itseesi.
Ensinnäkin, sinä et voi ikinä sanoa toisista ihmisistä ovatko he oikeita toisilleen ja toiseksi, tuo alkuperäinenhän kirjoitti nimenomaan siitä arjesta? Siitähän he tuntuvat puhuvan kovasti?
Hei!
Lähinnä viestiä lukiessasi vain mietin että miten se arki eroaisi tämän uuden kanssa, paitsi että olisi moninverroin raskaampaa kun pitäisi sopia tapaamisvuoroa, olisi paljon enemmän lasten tappeluita (kun heilläkin olisi ainakin alkuun vaikeaa), olisi jatkuva syyllisyys ja monenlaisia hankaluuksia kuten exät ja exien suku jne. Mitkä ne asiat on jotka olisi paremmin tän uuden kanssa, ihan konkreettiset asiat, ei niinkään unelmointujutut? Sitten toinen juttu, mitä sitten kun olet tän uuden kanssa ajan x ja tulee joku muu, josta huomaat että voi ei, tää uus olisikin se paras mulle (ja ehkä on jo kahden miehen kanssa lapsia jne...)
Kyllähän me vain kerran eletään, joten sikäli jokainen pitää pitää huolta onnestaan mutta jos tää ihastus on oikeesti sulle se oikein oikee =) niin eikö teidän rakkaus voisi sitten odottaa esim. 10 vuotta joilloin lapset on isompia ja ehkä tilanne muutenkin erilainen. Eli sopia että vasta sitten ja siihen asti ei tarttis miettiä että tää pitäis lopettaa jne (kun tietää että tietyn ajan päästä sitten) eri asia on taas se miten oikein toikaan (saatikka tää tilanne) on miestäsi ja ihastuksesi vaimoa kohtaan... huh huh, elämä on hankalaa...
Olin ollut naimisissa 10 vuotta kun tapasin hänet. Ensi tapaamisella kumpikin tunsi että sähköä on ilmassa ja muutaman kuukauden kissa ja hiiri -leikin jälkeen hän teki aloitteen ja minä en vastustellut. Tällaista rakkautta kumpikaan ei ollut kokenut aikaisemmin.
Mietittiin, että odotetaan kun lapset ovat isompia ja sitten aika on kypsä meidän onnelle. Mutta mitä jos ensi vuonna jään auton alle? Mitä jos sairastun syöpään ja kuolen pois? Sitä se on se yhden elämän ajattelu - elä nyt. Mutta lähimmäisistään pitää pitää huoli, ei niitä saa hyljätä. Rakkaus lapsiin ei muutu koskaan.
Jos oma parisuhde on kunnossa ei kukaan vakavasti rakastu toiseen. Ihastua voi ja olen varma, että olisin ihastunut häneen oli oma tilanteeni ollut sitten minkälainen tahansa. Nyt olin rakkautta vailla kuten hänkin ja me kohtasimme.
Luulen, että kuitenkin haluaisit oikeasti kuulla jonkin patenttivastauksen, selkeän ja tyhjentävän. Tosiasiassa haluaisin aivan tavattomasti sellaisen antaa. Mutta eihän sellaista ole. Näin sivustakatsojan silmin olette juuri rikkomassa jotain. Nykyisiltä liitoiltanne ei tämän jälkeen kannata enää odottaa menestystä. Nyt kannattaisi punnita mikä on minkin arvoista, huomioida riskit (ettei elämä sen uuden kanssa onnistuisikaan) ja muistaa ennen kaikkea lapset!
Voihan käydä niin, että huomaatkin, että nykyinen elämäsi onkin ollut aika ahdistusta, mutta tietämättä paremmasta, olet luullut sen olevan ok.
Juuri noin 10 vuotta sitten ajattelin tehdä. Päätin kuitenkin jatkaa omassa perheessäni. Aluksi ikävä oli mahdottoman suuri, mutta aikaa kun kului ja pakotin itse unohtamaan tuon vieraan ihmisen. Nyt 10 vuoden kuluttua ajattelen, että tein oikean ratkaisun enkä ikinä voisi kuvitelle ko. ihmistä enää elämääni vaikka joskus kylillä on vastakkain käveltykkin. Olen ylpeä itsestäni kun pidin järkeni päässä enkä lähtenyt silloiseen omaan tyhjyyteni hakemaan sitä oikeaa. HUH HUH
vuoden mietintämyssy ja timeout. Jatka perhe-elämää kesän yli ja sitten talven kynnyksellä katso uudelleen, miltä tuntuu. Ja samalla koita katsoa sitä vanhaa ukkoasi sillä silmällä, jos pystyt. Ja samat tälle sinun rakastumiskumppanillesi. Pitkässä suhteessa tulee näitä kyllästymisvaiheita ja silloin on altis ihastumaan tulisesti. Yleensä se on tyhjiön täyttämistä.
Kaksi vuotta sitten olin itse juuri samassa tilanteessa, kuin sinä. Itsellä kaksi lasta, aviossa 9 vuotta, kaikki periaatteessa hyvin, mutta mies paljon menossa. Oli aikaa jollekin muulle. Ja se muu oli ihastuttava naimisissa oleva mies. Pitkiä meilejä... tunteja chatissa... puhelimessa... tapaamisisia, haaveita yhteisestä tulevaisuudesta.
Mutta, kun hommaa oli jatkunut 1,5 vuotta, alkoi omat silmät avautua, ja homma vaikuttaa jollain lailla typerältä. Itsellä ei ollut pokkaa sanoa, että antaa olla... Homma vaan jossain vaiheessa jäi roikkumaan. Yhteyksiä ei ole pidetty enää, enkä ymmärrä itsekään, miksi aikoinaan lähdin moiseen mukaan. Sanaakaan en ole asiasta puhunut, enkä puhu. Tavallaan asia on unohdettu ja olen uudelleen löytänyt rakkauden... välittämisen mieheeni.
Jostain olen lukenut, että ihastuminen kestää 1,5 vuotta, jonka jälkeen kaikki muuttuu.
Jos vain pysytyt, niin kehottaisin katsomaan ja odottamaan rauhassa "muutaman vuoden". Voit löytää itsesi ihmettelemästä, mitä ihmettä olet toisessa nähnyt!
Ajauduin aikoini itse vähän samantapaiseen tilanteeseen. Ajauduin suhteeseen ystäväni kanssa, joka sattui olemaan naimisissa. Minäkin naimisissa omalla tahollani. Lapsia molemmilla. Teimme asioita yhdessä ja jonkin verran molempien perheiden voimalla. Olimme tunteneet toisemme vuosikausia ja pikkuhiljaa ajauduimme suhteeseen, henkisellä tasolla olimme varmaankin pettäneet puolisoitamme jo pitkään.
Vuoden tapailimme toisiamme salaa, haaveilimme välillä yhteisestä tulevaisuudesta. Ja totesimme, että emme voi olla yhdessä ennenkuin olemme tehneet kaikkemme pelastaaksemme omat avioliittomme.
Suhde poikki, tunnustus puolisoille. Kaikki energia avioliiton pelastamiseksi. Sydämeen sattuu vieläkin, vaikka tuosta erosta on jo aikaa. En tieda onko oikein nykyistä miestäni kohtaan, vaikka kuinka yritän en saa koko sydäntä enää mukaan tähän liittoon. Mutten ole onnetonkaan, liian hyvä olla että lahtisin, mutta liian iso suru että jäisin. Jumissa. Tai jotenkin vain tunnetasolla kuollut.
En tiedä miten "salarakkaallani" nykyään kotona menee. Toivottavasti hänen sydämensä parani tästä paremmin kuin minun.
ei siihen ole patentti ratkaisua.mulle kävi vähän niinku edelliselle oli suhde ja umpirakastunu no päätin jatkaa liittoo.nyt sitten ero tulossa parin vuoden jälk.ei toiminu enää ei sitten millään,mutta ehkäpä tää on oikein ollaan nyt yksin sitten ja katotaan mitä elämä tuo.lykkyä tykö toivon ,että löytyy oikee ratkasu koska joku ratkaisu siihen tulee ennemmin tai myöh.
Sattuu aivan helvetisti, mutta perheet valitsimme molemmat. Nyt vain toivon etten kävellyt onneni ohitse, sillä hän tuntui niin oikealta ihmiseltä. Oma puoliso aiheuttaa minussa vain kovaa levottomuutta, toivottavasti aika parantaa.