Tuntuu, että itsellä on normaalia vähemmän kavereita, eikä esim lapsuuden kavereita ollenkaan ja asia mietityttää aina välillä. Hyviä ystäviä minulla on noin 5, joista vanhin teiniajoilta ja uusin 3 vuoden takaa. Lisäksi sisarukset puolisoineen, miehen kautta tulleet kaverit (tai kavereiden naisystävät lähinnä), työkavereita ja muita kavereita ja tuttuja sieltä täältä, eli yksinäistä ei kuitenkaan ole.
Lapsena hengailin lähinnä poikien kanssa ja nuorena hengailin hieman epämääräisessä porukassa, lähinnä poikien kanssa ja nämä suhteet ovat sitten iän myötä katkenneet omien poikaystävien tai poikien tyttöystävien mustasukkaisuuteen. Teininä en voinut kovin hyvin, ryyppääminen ja muu sekoilu kiinnosti ja tämä heijastui myös siihen, että en pystynyt luomaan tai ylläpitämään läheisiä ihmissuhteita. Joitakin tyttökavereita myös oli, mutta syystä tai toisesta ystävyys aina hiipui. Välillä tunnen kateutta sellaisia ihmisiä kohtaan, joilla on pitkäaikainen kaveriporukka aina lapsuudesta/teiniajasta lähtien ja mietin, miksi en voinut olla normaali tyttö, joka viihtyy tavallisten tyttöjen porukassa.
Mutta minkäs teet, mennyt on mennyttä, eikä sille mitään voi. Nykyään olen suht "tavallinen" tallaaja ja olen onnistunut aikuisena kuitenkin muutaman hyvän ystävyyssuhteen luomaan. Olen ruvennut viimeaikoina vain miettimään tuota lapsuutta/nuoruutta kovasti, että olenko itse yksin ollut syypää kaikkien näiden ihmissuhteiden hiipumiseen, vai onko tyypillistä että ihmiset tulee ja menee?
Lapsena hengailin lähinnä poikien kanssa ja nuorena hengailin hieman epämääräisessä porukassa, lähinnä poikien kanssa ja nämä suhteet ovat sitten iän myötä katkenneet omien poikaystävien tai poikien tyttöystävien mustasukkaisuuteen. Teininä en voinut kovin hyvin, ryyppääminen ja muu sekoilu kiinnosti ja tämä heijastui myös siihen, että en pystynyt luomaan tai ylläpitämään läheisiä ihmissuhteita. Joitakin tyttökavereita myös oli, mutta syystä tai toisesta ystävyys aina hiipui. Välillä tunnen kateutta sellaisia ihmisiä kohtaan, joilla on pitkäaikainen kaveriporukka aina lapsuudesta/teiniajasta lähtien ja mietin, miksi en voinut olla normaali tyttö, joka viihtyy tavallisten tyttöjen porukassa.
Mutta minkäs teet, mennyt on mennyttä, eikä sille mitään voi. Nykyään olen suht "tavallinen" tallaaja ja olen onnistunut aikuisena kuitenkin muutaman hyvän ystävyyssuhteen luomaan. Olen ruvennut viimeaikoina vain miettimään tuota lapsuutta/nuoruutta kovasti, että olenko itse yksin ollut syypää kaikkien näiden ihmissuhteiden hiipumiseen, vai onko tyypillistä että ihmiset tulee ja menee?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ajat muuttuu, ja ihmiset muuttuu myös. Se on minun mielestäni kehitystä.
Ei minullakaan ole ystäviä kavereitakaan jäljellä nuoruudesta saati lapsuudesta ja vähän erakko olen tälläkin hetkellä. Olen silti optimisti ja kiinnostuneempi tulevaisuudesta ja sen ihmisistä, mitään syvempää yhteyttä en saanut luotua menneisyyden ihmisiin ja siksi he sellaisia ovat
Tuntuu kyllä haikealta ja oudolta ajatus että joillain on niin vankka ja pitkäaikainen ihmissuhteiden jatkumo
Minulla ja vaimollani ei ole kavereita tai muitakaan tuttuja. Olen ainoastaan äitini kanssa yhteyksissä ja vaimoni omien vanhempiensa ja sisarensa kanssa. Asumme molemmat useiden satojen kilometrien päässä sukulaisista. Yhteydenpito on vain muutaman kerran kuukaudessa lyhyinä puheluina tai viesteinä.
Olen alkanut pitämään tästä elämäntyylistä kun ihmiset eivät aiheuta ongelmia, eivätkä vaivaa kaikenlaisilla hörhötyksillään. Joskus aikaisemmin olin hyvin sosiaalinen ja koin tarvetta miellyttää ihmisiä ja olla mahdollisimman moneen ihmiseen yhteydessä.
Jaa, ikää sellaiset 57v ja mies, ystäväpiiriin kuuluu ehkä kourallinen ystäviä jotka olleet ystäviä vähintään teinistä asti. Noin 10-vuotta sitten siivosin pois sellaiset jotka vain veivät eivätkä itse antaneet mitään. Olivat toisin sanoen hyväksikäyttäjiä lähinnä palveluksien ja avun näkökulmasta.
Nykyään työstäkin tulee jo sen verran sosiaalinen ähky että vapaa aikana mielellään touhuaa ihan omia.
Lapsena asuin paikassa jossa ei ollut kavereina muita kuin sisarukseni, lähinaapureissa ei lapsia ollut. Kouluajoilta ei jäänyt ketään kaveriksi kun muutettiin muualle ja ainoa kouluaikainen ystävä kuoli vähän muualle muuttomme jälkeen. Aviossa ollessa olin tekemisissä vapaa-ajalla vain miehen muutaman työkaverin ja heidän vaimon kanssa sekä miehen sisarusten kanssa, eron jälkeen jäi nekin kun eivät halunneet enää olla tekemisissä. Sen jälkeen on ollut vain lähinnä työkavereita jotka olivat itseäni nuorempia ja yhteydet jäi aina muuttojen myötä ja nykyisellä asuinpaikkakunnalla jäätyäni eläkkeelle. Muutama tuttava on , mutta ei varsinaisia ystäviä täällä.
Joo on tosi outoa, jos et vanhainkodissa enää ole tekemisissä sen ihmisen kanssa, jonka kanssa olit samaan aikaan vaippaikäinen.
Ei minusta ainakaan ole outoa. Aivan normaalia. Ei ole ollut koskaan ystäviä paitsi lapsi noin 10 v ikään asti, sitten psykopaattiexä sai pilattua lapsen mielisairaalaan. Tästäkin on jo kauan...
Kaksi kissaa oli kyllä ystäviä, mutta niistä on jo kauan. Myöskin kotieläimet lapsuudessani olivat ystäviä mökin lapselle.
Näillä mennään loppuun asti, 79. vuosi on meneillään ja alamäki sen kun jyrkkenee!
Ei ole ollenkaan outoa.
Itse pidän itseäni outona. Ei minulla ole aikuisena tullut ystäviä kuin pari. Muuten jääneet tuttaviksi.
Eniten olen tekemisissä ystäväni kanssa jonka olen tuntenut jo jostain 10 vuotiaasta ja sitten niiden joihin tutustuin jo teininä.
Minulla on (ollut)tasan yksi kaveri, jonka olen tuntenut lapsuudestani lähtien ja nyt näyttää käyneen niin, että yli 20 vuotta kestänyt ystävyys on tullut tiensä päähän. Olisin odottanut häneltä kriisin koittaessa edes jonkinlaista myötätunnon osoitusta, mutta ilmeisesti koko ihmissuhde on ollut paljon huterammalla perustalla, kuin olin luullut.
Lisättäköön siis aiemmin kirjoittamaani viestiin, että minulla on kyllä muita teini-iässä ja myöhemmin solmittuja ystävyyssuhteita, mutta tämä nyt katkeamispisteessä oleva on kaikkien pitkäaikaisin ja ehkä läheisinkin ja siksi sen loppuminen tuntuu erityisen pahalta.
Itse oleen saanut lapsuuden ajan kavereita 70-luvulta pari facebookiin Se kertoo paljon miten ihmiset menee elämässä eteenpäin!