Surutyön alkaminen

Hämmästyttävän samanlainen on minunkin kokemukseni.
Isälläni todettiin syöpä viime keväänä, johon hän sitten kuolikin kolmen kuukauden kuluttua. Ensimmäinen kuukausi sairauden toteamisen jälkeen oli pahin, minulla oli jonkinverran fyysisiä oireitakin silloin. Koko tuon sairauden ajan hän oli koko ajan mielessä, ja kai sitten omalla tavallani valmistelin itseäni hänen pois menoonsa.
Kuoleman jälkeen olin hämmästyytävän tyyyni ja tasapainoinen - minäkin ihmettelin, että miten tämä voi olla mahdollista. Olin etukäteen kuvitellut asian sellaiseksi, että en pitkään aikaan kykene normaaliin elämään. Sinä päivänä kuin hän kuoli, olin pois töistä, mutta seuraavana päivänä menin taas ja kykenin normaalilla tavalla työskentelemään. Sitä en kiellä, etteikö jossain vaiheessa alkuun tullut silloin tällöin kyyneleet silmiin. Hautajaiset jaksoin hyvin, nekin olin kuvitellut erilaisiksi. Jälkeenpäin ajattelin, että ne olivat sellaiset kuin hän itsekin halusi, ja jos hän jostain katseli, niin oli varmaan tyytyväinen..
Nyt kaikesta on jo 9 kuukautta aikaa. Toki vieläkin tulee silloin tällöin ikävä ja itku, mutta kuitenkin elämä on jatkunut ilman sellaista suurta ja pojatonta surua. Aluksi muistoni hänestä olivat vain sairauden ajalta ja sairaalasta, mutta viime aikoina on alkanut tulla jo muistoja siltä ajalta kun hän oli vielä hyvissä voimissa.
Mä olen itse myöskin miettinyt tätä omaa surutyötäni, enkä ole oikein tohtinut kenellekään kertoa, että ei olekaan ollut niin kauhea olo kuin etukäteen kuvittelin. Kysehän ei kuitenkaan ole siitä, ettenkä kaipaisi häntä ja surisi hänen kuolemaansa.

Minä sairastuin ja kesti kolme kuukautta ennenkuin diagnoosi selvisi. Minut oli jo leikattu silloin. Syöpä se oli. Sen kolmen kuukauden aikana kävin mielessäni läpi paljon eri asioita. Mietin kuolemaani ja sitä mikä se olisi ja miten toipuisin. Tein siis tavallaan surutyötä itsestäni.
Tuo vakava asia pani asiat pääni sisällä toiseen järjestykseen. Voin nyt paljon paremmin ja elämäni on paljon rikkaampaa.
Olen kuitenkin vasta alkutaipaleella, sairauteni kanssa. 10 vuotta seurantaa edessä.
Saavutin tietynlaisen sisäisen rauhan ja nautin siitä koko elämäni.

EILISTÄ ET VOI MUUTTAA.
HUOMISTA ET VOI TIETÄÄ.
ELÄ TÄTÄ PÄIVÄÄ.

Vaikka tuntui pahalta sairastua niin ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin.

Jaksamista sinulle.

Rakkaani kuoli vajaa viikko sitten syöpään joka diagnostoituna oli kestänyt 1,5 vuotta.
Suurin järkytys oli syövän löytyminen, helpotus sen taltuttaminen, toiseksi suurin järkytys oli syövän äkäinen uusiminen. Koko sairastamis aika on ollut todellista helvettiä milloin oman pahanolon tunteen vuoksi, milloin rakkaan henkisten tuskien ja uusiutumispelkojen vuoksi.
Viimeiset kuukaudet oli valmistamista lopulliseen eroon. Ensin loppui rakastelu, sitten ei enää pystynyt edes halata, lopuksi ei edes keskustella. Välivaiheita oli monia, mutta kaikenkaikkiaan syöpää sairastavan läheisen rooli ei ole helppo!
Kun kuolema tuli pidin sitä niin luonnollisena jatkeena asialle, että en ole enää edes järkyttynyt. Kaikki toivottomat auttamisyritykset sairaalassa juoksemiset ja toivoton sairaan ruokavalion tyydytys yrittäminen ovat taaksejäänyttä elämää.
Olen helpottunut. Hautajais järjestelyt käynnissä ja suuri motivaatio on toteuttaa rakkaan toivomuksia hautajaisiin.
Hyvästelin hänet ja sain saatella hänet rajan taakse kädestä kiinni pitäen. Koska en missään vaiheessa kieltänyt kuoleman kohtaamista osasin valmistella ala-aste ikäiset lapsetkin hyvästelemään äitinsä kaksi päivää ennen kuolemaa, ja uskon senkin auttavan heitä jaksamaan tämän rskaan asian. Hekin ovat selvinneet ainakin alun erinomaisesti. Paha olo heillä tulee ainoastaan, kun se tavalla tai toisella nostetaan esille. Kaksi päivää ja iltaa itkettiin yhdessä ja nyt he viilettävät kavereiden kanssa niinkuin noiden vintiöiden kuuluukin.

Läheiselläni on syöpä ja nyt hän on jo hyvin lähellä kuolemaa. Lähes kaksi vuotta olen hänen rinnallaan kamppaillut. Ollaan itketty ja naurettu. Hän on kokenut leikkauksen ja sen jälkeisen pitkän hyvän jakson, mutta sitten tuli taas romahdus. olen ollut välillä työkyvytön kaiken tuskan ja surun keskellä, mutta nyt kun on annettu enää muutama kuukausi elinaikaa niin olen rauhallinen ja tyyni. Olen tuntenut suorastaan syyllisyyttä siitä etten enä itke. Pelkään vaikuttavani siltä etten välitä enää hänestä! Ei se niin ole! Rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa! Olen ihmetellyt asiaa. Olen tullut myös siihen tulokseen, että pahin surutyö on jo takana. Suhtaudun kuolemaan hyvin rauhallisesti ja pidän sitä luonnollisena. On aika luovuttaa ja päästää hänet tuskista. On aika heittää haikeat jäähyväiset. Suren ja kaipaan häntä lopun elämäni, mutta olen ymmärtänyt sen että elämä jatkuu minulla...

Heippa! Myös minun isälläni todettiin alkusyksystä pahanlaatuinen syöpä ja hän kuoli sairaalassa käsivarsilleni nojaten lauantaina 21.5. Hän ehti olla saattohuoneessa yhden yön. Olen hyvin yllättynyt siitä, miten reagoin isäni kuolemaan varsinkin kun olin läsnä hänen poistuessaan tuonpuoleiseen elämään. En itkenyt siinä tilanteessa paljoakaan ja pysyin hyvin skarppina soittaessani äidilleni suru-uutisesta. On vaikeaa ymmärtää että isä on poissa. Tuntuu että hän on edelleen sairaalassa vaikka sinne ei enään tarvitse mennä. Tänään kävin juttelemassa yhden hoitajan kanssa ja sain mielenrauhan siitä että isä ei ollut enään tietoinen kuolintavastaan. Se ei ollut paras mahdollinen poismeno. Nyt tiedän että isällä on hyvä olla tuolla jossain ja tämä kaikki on vain opeteltava pikkuhiljaa hyväksymään. Ikävä ja suru on suunnaton mutta elämän on jatkuttava ja perässä me tullaan.