Olen huomannut tuon että pitää melko paikkaansa!! nyt ei voi tietysti ihan yleistää mutta suurin osa joita olen tavannut ovat todella koppavia :(
mistä mahtaa johtua? ei se ole ihme ettei teistä oikein muissa musiikkipiireissä noteerata ja arvosteta ;) teillä on liian suuri ego!! ei pahalla ;) yrittäkää olla suvaitsevaisempia muitakin musiikin edustajia kohtaan niin ehkä hekin tulevat teitä vastaan!! ;)
mistä mahtaa johtua? ei se ole ihme ettei teistä oikein muissa musiikkipiireissä noteerata ja arvosteta ;) teillä on liian suuri ego!! ei pahalla ;) yrittäkää olla suvaitsevaisempia muitakin musiikin edustajia kohtaan niin ehkä hekin tulevat teitä vastaan!! ;)
Vastaukset 8
Vanhimmat
hehee... Minä pidän itseäni klassisena pianistina. Aloitin 3-vuotiaana ja olen soittanut nyt 18 vuotta. Ei ole ollut sellaista päivää, jolloin mikään tekemiseni ei olisi liittynyt klassiseen musiikkiin. Minä arvostan sitä sen kaikissa vioissakin.(joita ei muuten ole:)
Mutta...15-vuotiaana perustin bändin, ja kävin keikkailemassakin... Sitten rupesin laulamaan bluessia ja jazzia..
Nyt taas olen klassikko.
Minulle on aivan sama mitä teen, kunhan saan tehdä musiikkia.
Ehkä jotkut ovat vain taipuvaisia johonkin tiettyyn musiikkiin. Kenelle sopii klassinen, kenelle tekno.
Kaikilla yhdistävänä tekijänä kuitenkin on rakkaus musiikkiin. Ja se on minusta ainut asia millä kuuluu olla merkitystä.
Ylpeydestä en tiedä, mutta ehkä vähän v****taa semmoinen, että itse opiskelee ja vääntää töitä vuosikymmeniä kehittyäkseen paremmaksi muusikoksi ja sitten tällaiset popstarsit sun muut "kertakäyttömuusikot" ponnahtavat levytyssopimusten kera ihmisten tietoisuuteen yhdessä yössä. Siitä seuraa se, etteivät monetkaan ihmiset enää tajua kuinka kovaa työtä vaatii opetella pelkästään soittamaan jotakin instrumenttia teknisesti oikein, varsinaisesta musiikin tekemisestä puhumattakaan.
Itseoppineita muusikoita ja lauluntekijöitä arvostan toki kovasti tyylilajista riippumatta, jos he oikeasti ovat lahjakkaita ja hyviä. Helposti sitä vaan urautuu siihen ajattelumalliin, että oma tie on se paras ja ainoa oikea. :-)
P.S. Klassiset muusikot saavat kohdata tuon esittämäsi ennakkoasenteen hyvin monessa paikassa, eikä sitä sitten joka ikinen kerta jaksa ruveta tappelemaan vastaan rikkoakseen samoja vanhoja stereotypioita. :-(
ehkäpä se on sitä, että me ei ns. tajuta jotain rock-musiikkia.. siinä ei yksinkertaisesti ole mitään säveltä, kun klassisessa taas on hyvin kauniita eri melodioita eikä kauheita rumpuja joista ei saa mitään kaunista ääntä...
Aiemmilla vuosisadoilla konserttimusiikki oli paljon enemmän kaikkien musiikkia, ainakin jos oli siihen oli varaa. Vasta 1900-luvulla konserttimusiikista tuli snobien yksinoikeus.
Mistä se johtuu? No, semmonen joka pystyy kuuntelemaan modernia konserttimusiikkia (kissan kidutukselta kuulostavaa rumaa melua) ei ainakaan voi olla tyhmä. Sanoisin että he ovat jopa liian fiksuja, ja kuuntelemalla sitä vastenmielistä tiedemusiikkiaan he todistavat tämän muille, näin asettaen itsensä tyhmien yläpuolelle. Adorno meni jopa niin pitkälle akateemisuudessaan että haukkui Sibeliusta "kitschiksi". Valtaosa porukastahan on liian tyhmää ymmärtääkseen musiikkia jonka vähäinenkin arvostaminen vaatii kuulijoiltaan kaavojen havaitsemista ja luonnontiedettä. Tyhmät käyvät mielummin musikaaleissa ja kuuntelevat jazz-musiikkia, joka on niin tyhmää että sitä ymmärtää kuka tahansa.
1900-luvun konserttimusiikissa siis fiksuus emansipoitui tunteista, ja tämän seurauksena viihdemusiikissa tunteet emansipoituivat aivosoluista. Modernistisessa, serialistisessa konserttimusiikkissa on logiikka, mutta mitään muuta arvokasta siinä ei sitten olekkaan. Modernismi vihaa tavallisia ihmisiä, eikä siinä ole mitään taivaallisen kaunista (säveltäjäthän eivät usko taivaaseen, koska ovat useimmiten ateisteja). Viihdemusiikki on tyhmää, mutta ainakin se elää ja hengittää (vaikka ehkä pelkästään vesikirpun tasolla). Tähän polarisoitumiseen on yksi syyllinen: Schönberg. Siinä missä Mahlerilla oli sekä kaunis sielu että tehokkaat aivot, Schönbergiltä puuttui edellinen.
Klassinen musiikki on korkeakulttuuria ja siksi saa jäädäkin. Ihmiset pitävät erilaisesta musiikista, that´s it. Ei siinä minusta mitään ristiriitaa ole.
En itse jaksaisi kuunnella kymmeniä kertoja "kuurankukkia" sun muuta, mutta Beethovenin viides sinfonia menee kivuttomasti satakin kertaa. Johtuu siitä, että se on vuosisatojen kuluessa todettu mielenkiintoiseksi, hyväksi teokseksi. Ja voin todeta, että hyvin ja musikaalisesti soitettu klassinen kappale ihastuttaa myös humppamusiikin ystäviä.
Älkää rakkaat kevyen musiikin ihmiset vaivatko päätänne sillä, mitä klassisen puolen ihmiset teistä ajattelevat. Nirppanokkaisimmat heistä eivät hyväksy edes omia "lajitovereitaan", joten sitä on turha murehtia.
Jättäkää asia omaan arvoonsa. Mielipiteet ovat aina yksilöllisiä.
Tämähän on malliesimerkki anti-intellektuellista keskustelusta: "Mielipiteet ovat yksilöllisiä, siispä ne kaikki ovat oikein eikä niistä kannata keskustella!" Että näinkö?
Tämähän on arvorelativismia pahimmasta päästä; eli sitä että uskotaan totuuden olevan subjektiivista, ja näinollen kaikki vaihtoehdot ovat yhtä "hyviä".
Kuten eräs kuuluisa kirkkoherra sanoi, "Kun totuudesta tehdään subjektiivista, jäljelle ei jää mitään objektiivista moraalin perustaa jolla protestoida vääryyttä ja valheita vastaan". Tässä tapauksessa, jos joku sanoo että tekno on parempaa kuin rakas Mozarttisi, sinulla ei ole perusteita siinä että hänen "mielipiteessä" olisi vähemmän totuutta kuin sinun preferenssissä. Sama jos joku väittää että raiskaus on "moraalisesti oikein".
Minä sen sijaan perustelen väitteitäni vedoten absoluuttiseen totuuteen. Vain se että joku preferoi Britney Spearsia Beethoveniin, ei tarkoita ettei rva. Spearsin musiikki olisi moraalisesti rappiollista hyvälle yhteiskunnalle.
Teot eivät ainoastaan ole "suhteellisia"; toiset teot ovat väärin, toiset oikein - ja tämä pätee myös musiikkiin.
Sä puhut täyttä paskaa. Vielä 1800 -luvulla tavallisella kansalla ei ollut käytännössä ollenkaan mahdollisuutta kuulla klassista musiikkia. Vain aatelisilla ja kuninkaallisilla oli siihen mahdollisuus. 1900-luku toi tilanteeseen muutoksen. Syynä oli tavallisen rahvaankin vaurastuminen ja teknologinen kehitys, radio, TV, levyt etc.
Kuten sanoin, konserttimusiikki oli kaikkien niiden musiikkia joilla oli varaa; tähän kuului kuninkalliset, aateliset, kirkkoherrat, taitelijat, akateemikot ja käsittääkseni ainakin 1800-luvun loppupuoliskolla myös monet kauppiaat ja keskiluokan ihmiset. Eli konserttimusiikki tavoitti suurinpiirtein kaikki muut luokat, paitsi proletaarit (siitä huolimatta että heitä oli ylivoimaisesti paljon enemmän kuin kaikkia muita yhteensä, he olivat ainoa luokka). Ei koska he eivät ymmärtäneet tai pitäneet konserttimusiikista, vaan koska heillä ei ollut siihen varaa. (jaa, mutta kyllähän sillä rutiköyhällä Schubert sedällä oli varaa tuntea Mozart ja Beethoven)
1900-luvulla konserttimusiikki tavoitti paremmin köyhät, mutta ei ainoastaan johtuen teknologiasta, vaan myös siitä että köyhien elintaso nousi. 1910-1930-luvuilla, jolloin kissankidutusmusiikki kehittyi eniten, ei ainakaan köyhät omistaneet televisioita ja levyjä, ja musiikkia radiosta ei ollut yleistä ennen 20-luvun loppua.
Toisin kuin 1800-luvulla, jolloin monilla ei ollut konserttimusiikkiin varaa, 1900-luvun konserttimusiikin kantautumattomuus kansan korviin ei johtunut siitä ettei heillä ollut siihen varaa - tavalliset ihmiset kertakaikkiaan vihasivat 1900-luvun kissankidutusmusiikkia. Nykyisinkin keskiverto klassisen musiikin kuuntelija ei pidä Schönbergistä. Missään aikaisemmassa ajanjaksossa kansa ei ole yhtä paljon vihannut oman aikansa musiikkia. Se oli alusta asti akateemisten professorimusiikkia, ja yksinkertaisen viihdemusiikin nousu oli tyhmyyden voimakas vastareaktio rumalle professorimusiikille.
Tänä päivänä lähes jokaisella eurooppalaisella kansalaisella on mahdollisuus kuulla konserttimusiikkia. Mutta suurin osa ei vastaanota tätä etuoikeutta. Se johtuu siitä, että professorimusiikki on tehnyt tehtävänsä, ja synnyttänyt laajan vastareaktion koko tavallisessa kansassa.