Ensimmäinen kitara määrää

Ei varmaankaan kaikilla. Viimeisin hankinta eikä mikään kallis,,Squier Tele viihtynyt käsissä yllättävän usein, kuitenkin se erilainen saundimaailma kaikissa noissa "yleisimmissä" eli strato, LP ja 335 malleissa miellyttävin asia sähkökitaroissa.

Ei pidä paikkansa. Ensimmäinen kitarani oli Strato-mallinen, toinen oli Les Paul-mallinen. Kolmas on nyt PRS-mallinen ja neljäs on Tele-mallinen.

Kaikkia malleja on kiva kokeilla, strato nyt on niin ergonominen, ja kevyt, että siihen tottuu aika nopeasti, siksi niin moni sen tyyppisellä soittaakin. Lespa on oma juttunsa, mullakin on kaikenlaisia, teleä, stratoa, lespaa, sgeetä, ja jotain hevikeihästäkin yms., jos yksi pitäisi valita, niin strato varmaan olisi sitten se valintani. Blackmore sanoi aikoinaan, että strato sen rokkiin olla pitää, lespa on jazzkitara.

Hendrixilläkin oli sg, flygarikin, usein hänet muistetaan kuitenkin valkoisesta stratostaan.

Jotkut soittajat vaihtelevat lespaa ja stratoa vähän biisin mukaan, kuten Bonamassa, Gary Moore, tai Mark Knopfler.

Eli kannattaisi varmaan olla ainakin nämä eri kaksi mallia arsenaalissaan.

Ja näissähän on vielä erilaisia kaulaprofiileja, ja täytyy selvittää sekin mikä sopii omaan lapaseen parhaiten, Itse pidän siitä, että kaula ei ole aivan ohutta mallia, varsinkin lespassa pitää olla paksumpi kaula omaan makuuni, ei kuitenkaan mallia pesäpallomaila, yhdessä kitarassani on ohut kaula, eikä sen soittamisessakaan mitään ongelmaa ole, on pitkät sormet, joka varmaan helpottaa kaulan valintaa, ei ainakaan ole sormien pituudesta kiinni kaulan valinta.

Yleensä se eka kitara on lähinnä joku halpa harjoittelumalli, eikä sen ostossa paljon mietitä ergonomioita, kaulan paksuuksia, sun muita hienouksia. Ne tulee sitten, kun harrastus muuttuu vakavammaksi, ja kitarat vaihtuu laadukkaammiksi.

Tosi juttu tuo kaula. Itselläni on muuttunut niin, että aloittelijana tykkäsin ohuemmasta kaulasta, mutta nykyään haluaa soittaa selkeästi paksumpaa kaulaa mielummin. Kummallista.

Olen kai sitä yleisintä tyyppiä eli instrumentaalimusiikki sähkökitaralla kolahti 60-luvun alussa ja paras kitaristi oli Hank Marvin ja HM soitti Stratocasteria (fiesta red) ja siksi punaisesta Stratosta tuli minulle ikuinen rakkaus.

Ei se ensimmäinen kitara taivaasta putoa. Se on valittu oman mieltymyksen mukaan joten ne mieltymykset ovat jo olemassa. Tietysti pettymyksiä tulee mutta niinhän niitä tulee naistenkin kanssa.

Ei ensimmäinen jonka ostaa eikä ensimmäinen jonka näkee vaan se keppi jolla ensimmäinen idoli soittaa. Koska ihminen on apina.

Veikkaisin kuitenkin sen ensimmäisen hankinnan tärkeimmäksi kriteeriksi hinnan.
Koska kaikki meistä eivät ole kultalusikka suussa syntyneitä.

Eka tikku oli Landola, nyt on Harley Benton. Eli parannusta on tehty kuin helluntalainen.

Pitää paikkansa, minulle SG on kitaroiden kitara.

Ennen muinoin eka kitara oli usein joku halpa kopio jostain mallista, ei ollut rahaa parempaan, eikä pahemmin tietoakaan eri kitaroista. Nykyään on helppoa saada tietoa täältä netistä, halvallakin saa ihan ok kitaroita, näin ne ajat muuttuu....

Ensimmäinen... se oli Landola, akustinen, keskikokoinen, teräskielinen. Silloin en tiennyt mitään, olin 14v ja vuosi oli 1961. Sormet veressä opettelin, teräskielet oli kai sentin päässä otelaudasta. Ensimmäinen kappale jonka opin oli Tom Dooley. Minulle ensimmäinen kitara oli se mistä EN PIDÄ ikinä.

50-luvun aidoista Gibsoneista ja Fendereistä pyydetään omaisuuksia, mutta jos vain pelkästään niiden ominaisuuksia sähkökitarana huomioitaisiin, niin ne taitaisivat olla samalla tasolla nykyisten kalliimman puolen Harley Bentoneiden kanssa.